Tämän miehen lapset pyytävät autoani lainaan tämän tästä tai tarvitsevat käteistä. Mies taas laittelee ruokaa harvakseltaan ja olen yrittänyt auttaa parhaani mukaan, kun nuorimmainen hänelläkin vielä kotona. Lopetin käteisen antamisen vetoamalla omaan taloudelliseen tilanteesen ja se onneksi onkin jo tyrehtynyt. Asun kaksiossa tyttäreni kanssa ja nukun itse sohvalla ne viikot, kun tyttö on minulla. Nyt tämä mies on ruvennut pyytelemään, että hänkin voisi tulla luokseni yöksi nekin viikot, kun tyttö on minulla. Hei, hänellä on 120 neliön omakotitalo...Haluan olla tyttäreni kanssa kaksin ne ajat, kun hän on minulla. Tämä mies voi hyvin käydä kylässä luonamme, mutta roudaanko näille neliöille vielä lisäpatjoja...ei kiitos. Leskimiehen läheiset ovat kaikonneet puolison kuoleman kautta ja hänellä ei ole ystäviä. Jotenkin tunnun olevan hänellekkin se 'akku', josta otetaan irti viimeinenkin virranpisara.

Hei, Revontuli.

Oikein hyvä, että lopetit rahan antamisen. Jos sinusta tuntuu että sinua käytetään pyynnöillä vain hyväksi, sinun täytyy ruveta kieltäytymään asioista. Toisaalta, jos he haluavat lainata ja mielelläsi annat, voisitko vastavuoroisuutta pyytää heitä auttamaan sinua jossakin, mikä helpottaisi sinun arkeasi. Jos he eivät halua vain hyötyä, he tulevat myös vastaan.

Onnistuisiko sinulla kirjoittaa kalenteriin joka kerralle yksi päivä joka on omasi, silloin kun tyttäresi ei ole luonasi. Kertoisit kaikille että sinä päivänä et tapaa ketään?

En osaa taloasiaan mitään kommentoida, en tiedä niistä asioista mitään.

Jasaro

Hei Revontuli!

Minulla on vähän samanlaisia ajatuksia/ ongelmia kuin sinulla. Olen nyt vanhempieni omaishoitaja, muutin heidän naapuriinsa kolme vuotta sitten jotta eivät joutuneet myymään omaa taloa ja muuttamaan helpompaan asuntoon, kun sairauksien vuoksi eivät enää pärjää kotona kuin ulkopuolisen avun voimin.

Asuin ennen toisella paikkakunnalla ja minulla oli oma elämä. Nyt ei ole mitään omaa rauhaa missään. Kerkesin tänne muutettua aloittaa uusia harrastuksia, esim. tanssia ja olin alkuun paljonkin mukana yhdistystoiminnassa mm. töihini liittyvissä ja sitten oman sairauteni vuoksi siihen liittyvän yhdistyksen liikuntaryhmissä ja vapaaehtoistoiminnassa. Vanhempieni tilanne oli alkuun parempi, kävin aamuisin ja iltaisin hoitamassa heillä, siinä välissä kävin töissä. Viikonloppuisin jäi enemmän vapaata aikaa, kerkesin käydä em. harrastuksissa "lataamassa akkua".

Nyt on n. 1,5 vuotta ollut tilanne se, että vaikka saan kaupungilta ja yksityisiltä hoivayrityksiltä hoitoapua 2-3 käyntiä/ vrk, joudun silti aamuisin ja iltaisin vähän väliä käymään auttelemassa (käytännössä vietän aamut ja illat heillä) ja öisin pari kertaa kuivittamassa/ rauhoittelemassa. Nyt ei jää edes viikonloppuisin sitä omaa aikaa. Omaishoidon tarpeen arvioijat eivät myönnä enää enempää apua, ellei vanhempien tilanne taas huonone. Voin toki ostaa yksityisiltä enemmän apua, mutta se on käytännön mahdottomuus kun tuntihinta on 30-65 euroa riippuen viikonpäivästä ja vuorokauden ajasta.

Minulla on oma sairaus ruvennut nyt kai stressin takia enemmän vaivaamaan, enkä oikein töissäkään (=hoitotyötä ja asiakaspalvelua) jaksa enää olla oma entinen iloinen itseni, olen vain jokin kuori joka suorittaa työt. Harrastuksiin en jaksa enää mennä, vaikka ennen oikein odotin seuraavaa kertaa. Olen yhdistyksiin ilmoittanut, etten jaksa enää vapaaehtoistyötä, kun on vanhemmat hoidettavana, mutta en ole pystynyt/ osannut kieltäytyä kun joku on pyytänyt apua, joten olen sitten mennyt muutaman kerran sillä seurauksella että en ole ehtinyt sitten omia asioita hoitamaan. Töissä pärjään siten että otan "roolin" jonka koitan pitää pystyssä vuoron loppuun asti. Koitan ajatella, ettei ole asiakkaan vika, jos minä olen väsynyt/ säryt vaivaa tms. Pelkään että se näkyy läpi, etten aina jaksais edes kuunnella.

Miten minulle kävi näin, ettei minulla ole enää omaa elämää ja elämäniloa. Miksi menin suostumaan omaishoitoon, miksen "pakottanut" vanhempiani palvelutaloon/ hoivakotiin (en hennonnut erottaa heitä toisistaan, isä olisi joutunut hoivakotiin ja äiti yksin palveluasuntoon). Miksi aina minulle soitetaan, kun tarvitaan kyytiä/ juttuseuraa/ kauppa-apua/ lapsenvahtia/ yhdistyksille vapaaehtoishommiin tms. Miksen osaa kieltäytyä tarpeeksi jämäkästi? Huomaan että joskus ihmiset tahtoo kai ilahduttaa soittamalla maratonpuheluja tai tulemalla yllättäen kylään ja jäävät tunneiksi istumaan ja rupattelemaan minun tai vanhempieni asunnolle ja olettavat kai, että ilahdun kun tullaan "seuraksi". Minä vaan en ole yhtään niin sosiaalinen, ennemmin tykkäisin olla yksin välillä, edes jonkun tunnin omaa rauhaa ilman että joku vaatii huomiota.

Sisarukseni eivät pysty enempää auttamaan kun asuvat kaukana ja heillä on lapsia sekä työt tietysti heilläkin. Minulla kun ei ole lapsia ja asuin lähimpänä, kävin ennen muuttoakin useimmin auttelemassa. Olin sitten se ainoa vaihtoehto omaishoitajaksi. Toisinaan minäkin vihaan vanhempiani, kun olen nyt jumissa heidän kanssaan, mutta sitten vihaan itseäni, kun edes ajattelen sellaista, kun ei heidän sairastumisensa ole heidän syytään. Olen "vasta" 34-v. ja välillä kauhean kateellinen muille samanikäisille, joiden vanhemmat ovat vielä ihan kunnossa ja harrastavat kaikkea kivaa lastenlasten kanssa ym. Sisarukseni tuovat lapset minulle eli naapuriin mummolaan, kun ei isovanhemmista ole enää lapsenvahdiksi. Se olisi ihanaa, jos ei tarvitsisi yhtä aikaa hoitaa myös vanhempia. Nyt lasten yökyläilykin on raskasta. En halua kieltäytyä siitä, koska nuo lapset ovat minulle tärkeitä. Heidän kanssaan olen oma itseni, keksitään kaikkea hauskaa höpsöttelyä. En syytä sisaruksiani, heilläkin on ainainen kiire lasten kanssa ja töissä. En tiedä miten pääsisin irti tästä kaikesta niin että saisin oman elämän takaisin enkä joutuis jättämään vanhempia mihinkään laitokseen.

Hei doorsofbreah,

Voi yhden kerran..niin kuin äitini tuumasi kirkkaina päivinään. Tänään otin itselleni sen oman päivän, jolloin en tapaa ketään (kiitos Jasaron!).

Luin sinun kirjoitustasi ja haukoin henkeä - varjele, olet vielä hoitoalalla! Sinun voimia koetellaan vielä enemmän kuin minun. Olet vielä minua kymmenen vuotta nuorempi ja sinun jaksamisella ratsastetaan varmaan senkin takia, kun sinulla ei ole omia lapsia. No, missähän välissä perheen ehtisit perustamaankaan, hm. Oma elämäsi rajoittuu vanhempiesi ja muiden tarpeiden tyydyttämiseen, niin kuin minullakin.

Aikaa ei jää harrastuksille tai jos jää, olet niin väsynyt että kaadut suoraan sänkyyn. Hoitelet vielä sisarrusten lapsia, niin kuin minäkin joskus tein niiden ollessa pieniä. Mutta meidän oma elämä jää näin elämättä. Sinulla on rooli, kuten minullakin - jaksamme sen avulla.
Olen ajatellut, että vanhemmillani oli aikanaan nuoruus, työelämä jne. ja he itse tekivät elämästään sellaisen kuin halusivat. Nyt on meidän aika elää, eikä palvella muita. Otin kaiken ulkopuolisen avun äidilleni ja kotitalousvähennys tuo helpotusta kalliisiin maksuihin. Näin selviän itse vähemmällä, mutta silti valvomista ja vahtimista jää yllin kyllin.

Jokaisen puhelimensoiton ajattelen olevan se huono uutinen tai jokaisen käynnin jälkeen ajattelen, että oliko tämä se viimeinen kerta, kun näen äitini elossa. Sinnittelen, vaikka mielessä myllertää tummansinisiä pilviä..Oma tytär, joka ei jaksa olla vanhan äitinsä kanssa? Jaksaisiko joku muu haistella lääkkeiden ja eritteiden tuoksua, pyyhkiä jätöksiä sieltä ja täältä, kuunnella samaa tarinaa sadatta kertaa..vihan tunne vyöryy yli kuin hyökyaalto. Miksi sisareni eivät tee mitään! Etäisyys on aina hyvä syy paeta vastuuta.

Kun joku ottaisi pois tämän huonon omatunnon, kun pitäisi olla siellä ja täällä - eikä kotona nauttimassa kynttilän valossa istumisesta ja hiljaisuudesta. Mikä meistä tekee tosiaan niitä ihmisiä, joilta 'otetaan' koko ajan?! Missähän se meidän laturi on...

Jaksellaanhan taas tovi,
t.Revontuli

Hei taas,

minulla jäi viime kerralla vähän viesti kesken, tarkoitus oli vielä kommentoida Revontulelle että ymmärrän hyvin tuon tilanteesi. Jotenkin sitä ei voi kieltäytyä hoitamasta omia vanhempiaan, kun apua tarvitsevat, vaikka samalla jää omat haaveet syrjään. Ihanaa että jaksat silti huomioida tytärtäsi ja antaa hänelle aikaa, se on minusta tärkeintä mitä on, olla lasten elämässä läsnä.

Minulle on jäänyt semmoinen huomionkaipuu lapsuudesta, kun kukaan ei ehtinyt/ halunnut/ jaksanut kuunnella tai leikkiä. Olen paljon nuorempi kuin muut sisarukset, niin he olivat jo nuoria aikuisia kun minä olin vasta lapsi. Sydämeen pistää kun huomaan tilanteita, jolloin aikuiset ei huomaa että lapsi innoissaan haluaa kysyä tai kertoa tai näyttää jotain ja se ohitetaan käskemällä olla hiljaa tms. Teini-iässä varsinkin tarvittais herkkää korvaa kuunnella ja olla tukena, kun pienetkin asiat tuntuu kaatavan koko maailman. Tuskin se helppoa on, en tiedä kun ei ole omia lapsia, mutta omasta lapsuudesta ja teini-iästä jäi päällimmäisenä mieleen että parasta olla huomaamaton ja poissa jaloista niin ei tule huutoa ja moittimista. Muutin pois kotoa mahdollisimman pian ja vannoin etten ikinä tule takaisin... ja tässä sitä ollaan. Olen yrittänyt unohtaa kaiken teini-iän katkeruuden, kai minunkin vanhempani parhaansa yrittivät ja tekivät.

Tuo oli hyvä vinkki tuo oma päivä - minä tein tässä kerran niin että järjestin töistä vapaan päivän keskelle viikkoa enkä kertonut kenellekään 😉 Hoidin vanhempien aamutoimet ja odotin kunnes aamuhoitaja tulee ja sitten "karkasin" 😀 kävin ratsastamassa, mitä en ole tehnyt yli 10 vuoteen, varasin semmoisen aikuisten alkeistunnin ja se oli ihan mahtavaa. Kävin vielä vaatekaupoissa ja kahvilassa - keskellä päivää 🙂 Oli aivan ihanaa päästä hetkeksi pois.

Koitetaan jaksaa! Tsemppiä kaikille omaistaan hoitaville!