Minne se rakkaus katosi?
Mistähän sitä alottaisi, elämä tuntuu olevan todella solmussa..
Eli olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 7 vuotta, kohta vuoden naimisissa. Parivuotias lapsikin on siunaantunut. Koko suhteemme on ollut yhtä vuoristorataa, mutta tämän hetkinen tilanne juontaa varmaan juurensa viime helmikuulta. Sain tietää, että mieheni ei rakasta minua ja naimisiinkin meni vain lapsen takia. Maailmani kirjaimellisesti romahti. Ensin ajattelin, että kyllä tämä tästä, kaikesta voi selvitä. Siinä parin kuukauden aikana oli erinäisiä riitoja milloin mistäkin ja pitkiä puhumattomia aikoja. Toukokuussa täytin eropaperit ja jätin pöydälle. Mieheni kuitenkin repi ne, minä tulkitsin sen niin, että ehkä hän on kuitenkin valmis yrittämään. Ehdotin pariterapiaa, mieheni ilmoitti ettei kiinnosta hevon paskaakaan.
Tässä kohtaa lienee hyvä selventää, että meillä ei siis puhuta vaikeista asioista. Esim, tuon eropaperi jutun jälkeen asiasta ei puhuttu mitään. Elämä vain jatkui. Ja kesä onkin mennyt ihan tasaisesti, ei suurempia riitoja, muttei mitään suuria tunteitakaan. Itse en osaa puhua, joskus jos olen yrittänyt ja on tullut täystyrmäys niin enää en ole edes yrittänyt. Siksi olisin toivonut, että mieheni olisi suostunut terapiaan. Olen itse käynyt terapiassa kesäkuusta asti säännöllisen epäsäännöllisesti, olemme käyneet läpi minun ongelmia, mustasukkaisuutta yms.
Tällä hetkellä tilanne on se, että mieheni tuntuu olevan koko ajan pahalla tuulella, itse olen vain hiljaa. Minulta poistettiin viime tammikuussa toinen munasarja ja toisesta ”poltettiin” kystiä pois. Kävin Viime viikolla taas vaihteeksi tarkastuksessa, yhä aina vaan on todennäköisempää että enempää lapsia en tule saamaan. ☹️ En ole miehelle mitään nyt tästä lääkäri käynnistä edes puhunut, koska suoraan sanoen en usko että häntä edes kiinnostaa.
Itsellä tunteet menee vuoristorataa, itken paljon yksin ollessani ja jotenkin vain tunnen itseni masentuneeksi. Sekin saattaa ärsyttää miestäni, ehkä hän luulee että minä olen pahalla tuulella, vaikka oikeasti olen vain helvetin surullinen. Tässä taas tulee esiin tämä puhumattomuus ongelma.
Olen viimeaikoina vakavasti itse harkinnut eroa. Miettinyt jo hieman käytännön asioita, katsellut vuokra-asuntoja. Suoraan sanoen, en todellakaan haluaisi erota miehestäni, hän on loistava isä lapsellemme ja erittäin rakas edelleen minulle. En vain enään oikein näe vaihtoehtoja, selvästikin mieheni on onneton kanssani. En halua olla liitossa missä toinen on vain velvollisuudesta.
Itse ole eroperheestä, se ei todellakaan mitään herkkua ollut, joten haluaisin tarjota lapselleni erilaisen lapsuuden.
Sekavaa tekstiä, mutta sekavaa on kaikki muukin juuri nyt. Onneksi sentään terapeuttini palaa ensi viikolla lomalta, pääsen edes sinne itkemään ja purkamaan pahaa oloa.
Onko kenelläkään ollut liitossa tälläistä vaihetta?
Oletko miettinyt mikä ulkoisissa olosuhteissa on muuttunut? Onko joitain tekijöitä jotka on laukaissut miehessäsi pettymyksen tunteita, joko sinuun taikka sitten elämään yleensä? Onko seksi kadonnut suhteesta? Tai onko päivistä tullut rutiinia jotka toistuu samanlaisina päivästä toiseen? Projisoiko miehesi pettymyksen omaan elämäänsä ehkä sinuun tai täyttääkö hän juuri 40 v. Työyhteisössä jossa on paljon miehiä, olen huomannut että ne kaikki rupee voivottelemaan ettei ole saavuttanut sitä ja tätä kun tuo ikä lähestyy ja etsivät muutosta ja ehkä sitä itseään taas vaihteeksi. Kumma ettei hän sitten tarttunut sinun eroehdotukseenkaan jos kaikki johtuisi vain liitosta. Milloin hän päätti ettei rakasta sinua enää? Silloin kun kyllästyi oman elämänsä puutteelliseen sisältöön tqi elämän junnaamiseen paikallaan? Olisi varmaan hycä saada selville eikö hän rakasta sinua vai eikö hön rakasta elämäänne.
Tarkkan en osaa sanoa, koska mieheni lakkasi rakastamasta minua, niinkuin sanoin, asiasta ei liiemmin enää puhuttu. Helmikuussa asia minulle selvisi, mutta luulen ettei hän ole rakastanut minua aikoihin.
Seksiä on joskus enemmän ja joskus vähemmän. Itse teen enää harvoin aloitetta seksiin, koska jos mies ei ole sillä tuulella niin otan sen jotenkin tosi pahasti itseeni. Ehkä mieheni tulkitsee sen niin, että minua ei enää kiinnosta. Vaikka asiahan niin ei ole, haluan miestäni ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin. Mieheni täyttää pian 30, voihan hänellä olla jokin kriisi senkin suhteen, mutta enemmän minusta tuntuu että hän on masentunut. Hänellä on rankka työ, tekee kahdentoista tunnin vuoroja. En liiemmin enää ole hänen työasioistaan kysellyt, kun minusta tuntuu ettei hän halua niistä minulle puhua. Tämä kaikki on siis olettamusta.
Pettymys minuun on myös hyvin todennäköistä, en ole itsekään mikään unelma puoliso aina ollut. Esimerkiksi olen aina ollut hyvin mustasukkainen hänestä, ennen minulla oli tapana kytätä häntä, kysellä ja "nuuskia" asioita. Onneksi olen saanut terapiassa puitua tätä ongelmaa ja täytyy sanoa että on se varmasti ollut miehelle rankkaa kun ei ole mitään tehnyt ja toinen syyttää milloin mistäkin.
Olen päässyt nyt kyttäämisestä eroon, terapeuttini sai minut ymmärtämään että yhtäkään eroa/pettämistä ei ole kyttäämisellä estetty.
Voi olla että kaikki minun muutokset tapahtuu jo liian myöhään, ehkä mitään ei ole enää pelastettavissa. Minun mielestä se rakkaus on tahdon asia. Mutta niinkuin totesin, ehkä on jo liian myöhäistä. Itse rakastan tuota miestä ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin, viimeaikoina olen vain yrittänyt olla näyttämättä sitä, koska yksin rakastaminen on todella masentavaa..