Minäkö riistäjä perheessä?
Siivosin eilen 10 vuotiaan poikani lehtihyllyä ja käsiini osui pinon välissä ollut ruutuvihko. Sitäpä sitten selailin ja huomasin poikani kirjanneen sinne ylös maailaman ärsyttävimpiä asioita. Ensimmäisenä komeili minun nimeni. Olen kuulema maailman ärsyttävin kun käsken joskus vahtimaan pikkuveljeä ja jos kieltäytyy pistän siksi päiväksi pelikiellon päälle. (tämä on varmasti tuon ikäisestä todella ärsyttävää sen kyllä ymmärrän).
Sitten rupesi tulemaan sellaista ylistystä isästä, että minä kyllä luokkaannuin sydänjuuriani myöten. Poikani silmissä isä joka ei koskaan tuo palkkaa kotiin on paljon kivempi kun äiti, koska hänellä on enemmän rahaa ja hän ostaa kivoja asioita mm. karkkia. ”Tämä mies ei maksa palkastaa yhtään kotitalouden laskua, eikä lasten vaatekuluja tai muita lasten tarvitsemia hyödykkeitä kuten pyöriä tmv. Hänen mielestään hänen rahansa ja se mihin se käytetään on hänen yksityisasiansa.”
No eipä siinä vielä kaikki. Poika kirjoitti isän olevan paljon mukavampi kun sen mukana pääsee kaikkiin kivoihin paikkoihin.” Tämä mies katsoo täyttäneensä velvollisuutensa lapsiaan kohtaan kun vierailee heidän luonaa viikon vapaansa aikana 1-3 päivää.Silloinkin minä yritän patistella häntä tekemään lasten kanssa jotain, että saisivat tuntumaa muustakin kun sohvalla makaavasta tv:n tuijottajasta. Joskus hän saattaa ottaa osan (max. kaksi vanhinta viidestä) mukaansa ystävänsä talolle jossa viettää kosteaa iltaa ja lapset touhuavat omiaan pihalla.”😠
Jotenkin tuli sellainen olo, että mitä järkeä yrittää pitää lasten silmissä isän julkisivua puhtaana kun siitä itse saa hirviön maineen. Eihän meillä kukaan muu voi pitää kuria ja järjestystä yllä kun minä, yksin kun olen. Yritän elää säästeliäästi saadakseni järjestettyä jotain extraa lapsille lomien ajaksi ja pystyäkseni ostamaan heille heidän tahtomiaan pelejä, välineitä, elektroniikkaa ja puheaikaa puhelimiin. Kiitoksena siitä pihin maine.🙄
Eipä ole häävi äidin osa, mutta minulla ei olisi sydäntä vaihtaa sitä isän osaan. Harmittaa vain se sanonta etteikö rakkautta voi ostaa rahalla. Näköjään voi ja sillä näyttää voivan peittää suuretkin puutteet. Mitenkä tähän olisi suhtauduttava? Toivottavasti aika avaa lasten silmät huomaamaan asioiden oikean laidan. En halua moittia heille heidän isäänsä, mutta en kyllä enää ala peittelemään hänen omia ryyppyreissujaan.
Toivon että poikani olisi kirjoittanut vihkonsa tekstin vain kiukunpuuskan vallassa ja sydämmessään kuitenkin rakastaa minua ja tietää asioiden oikean laidan. Kyllä tuollainen teksti tällaisessa tilanteessa kuitenkin äidin sydäntä vihloo.☹️
Hei ruuth,
Voin vain kuvitella, miten suuri pettymyksen ja epäreiluuden tunne sinulla on. Itselläni ei ole lapsia, (eli suoranaista vertaistukea en voi tarjota) mutta olen elänyt tilanteessa, jossa itse olin poikasi asemassa.
Isäni oli todella harvoin kotona ja käytännössä äiti on kasvattanut meidät ja huolehtinut meistä. Kun isä joskus suvaitsi kotiin saapua, hän oli usein meille lapsille todella mukava (osti karkkia, vei autoretkille, uimahalliin yms.) ja siksi oli aina ihanaa, kun isi tuli kotiin. Kyllähän isä kotona laiskotteli, mutta se annettiin anteeksi, koska haluttiin olla hänelle mieliksi. ( toivottiin, että hän kävisi useammin ja veisi useammin retkille, jos olisimme hänelle kilttejä...)
Lapsi kokee ja näkee maailman hyvin eri tavalla kuin aikuinen. Oma äitini ja hänen antama huolenpitonsa (henkinen ja fyysinen) oli itsestään selvää ja arkipäiväistä, mutta isä ja hänen retkensä olivat vaihtelua ja odotettuja. Kuulostaahan se epäreilulta, toinen raataa niska limassa ja toinen kerää kehut ja kiitokset. Oloasi helpottaakseni voin kertoa tarinalleni jatkoa...
Sitten kävikin niin, että äitini aloitti opiskelut ja joutui asumaan toisella paikkakunnalla (toisella puolella Suomea) reilut kaksi viikkoa, eli isä joutui pitämään taloutta yllä. No ensimmäinen viikko oli mielestämme yhtä juhlaa! Pitsaa, hampurilaisia ja lihapiirakoita ruokana ja jätskiä jälkkäriksi. Kotiin sai tulla ja mennä miten vaan halusi ja yöllä sai valvoa myöhään. No toisena viikkona alkoi jo kyllästyttää aina samat kolme ruokalajia. Vaatteet alkoi loppua, koska isi ei osannut/halunnut pestä pyykkiä, talossa oli sotkuista, kun kukaan ei siivonnut. Pikkuhiljaa alkoi myös tuntua, että isälle on aivan sama, mitä teemme ja missä olemme (kunhan vain olimme poissa tieltä) ja isän hermotkin alkoi kotona mennä helpommin, jos mekastimme liikaa... 😟
Kaiken huippu oli, kun siskoni kanssa kertoilimme illalla vitsejä toisillemme ja nauraa kihersimme. Isä tuli ovellemme tosi kiukkuisena ja huusi: "Nyt turvat kiinni ja päät tyynyyn tai muuten....!" Isä paiskasi oven kiinni niin lujaa, että lamppumme tippui katosta...
🤔
Parahin ruuth, voit vain kuvitella, miten ihanaa oli saada se tuttu ja turvallinen äiti takaisin kotiin! 🙂 Kotona oli taas joku, johon luottaa, joku joka asettaa rajat, joku hoitamassa pyykit ja laskut ja organisoimassa huoneiden siivouksen. Ja et usko, miten hyvältä äidin ruoka maistui kaupan valmismössöjen jälkeen! 🙂👍
Voin vakuuttaa, että kyllä poikasi vanhemmiten huomaa, mikä sinun osuutesi taloudesta on. Lisäksi olen varma, että hän rakastaa sinua todella paljon, vaikka ei sitä ilmaisisikaan. Ole ylpeä itsestäsi ja jaksamisestasi, olet varmasti hyvä äiti! 🙂🌻
Jaksua ja voimia elämässä selviytymiseen! 🙂👍
Musta se ei ole oikein ettei lapset saa omiin ruutuvihkoihinsa kirjoittaa asioita mitä mielessä pyörii,ilman että joku aikuinen ne meneen lukeen. Ruutuvihko on voinut olla päiväkirja johon vaan on tullut kirjoitettua jotain jolla ei oikeastaan ole mitään tarkoitusta vaan on ollut hetki jolloin on sanat halunnut kirjottaa.
Sie tekisit nyt oikein, jos sanoisit sille lapselle, että luit sen vihkon ja antaisit sille mahdollisuuden kertoa onko se oikeasti tuota mieltä vai ei?
Mulla on aina ollut ruutuvihkoja mihin olen kirjottanut aivan hirveitä asioita, vähän kun nykysin kirjotan net-tukeen, mutta en kyllä niitä äidilleni tarkoita luettavaksi vaan ne on mun keino käsitellä vaikeaa äiti-isä suhteita ja muitakin asioita.
Hei Ruuth,
pojallasi on valheellisen positiivinen kuva isästään. Toisaalta se on myös kuva, jota itse rakennat ja ylläpidät peittelemällä totuutta isästä. Tämä sitten kostautuu niin että saat yksin kantaa kaikki negatiiviset tunteet, joita lapset kohdistavat auktoriteetteihin eli vanhempiin, joiden kurinpito niin ärsyttävällä tavalla rajoittaa heidän elämäänsä. Teidän perheessä vanhempia ei näytä oikeastaan olevan kuin yksi eli sinä, näyttää ettei isä osallistu vanhempana oloon, hän on lapsille vain viihdykettä (joskus). Tottakai viihdyke on hauskempi asia kuin auktoriteetti 10 vuotiaalle pojalle. Ei sinun tule siitä ottaa murhetta, koska tiedät miten elintärkeä olet perheelle - toisin kuin miehesi, josta on enemmän riesaa kuin apua?
Perheesi ottaa sinut itsestään selvyytenä; voisit heille alkaa enemmän terottaa kuinka paljon heidän eteensä teet. Ja jakaa töitä, mielestäni 10 vuotias on tarpeeksi vanha siivotakseen itse omat hyllynsä.
Minusta voit kertoa lapsillesi totuuden, niin isästä kuin muistakin asioista. Mitä iloa heille on valheista? Jos ja kun totuus kuitenkin ennen pitkää paljastuu, paljastuu myöskin se, että olet heille valehdellut. Näin karkeasti ilmaisten. On parempi että edes äidin puheisiin voi luottaa. Äläkä pyytele lapsilta anteeksi isän puolesta, hän hoitakoon omat anteeksipyytelynsä itse. Koska kerran et ole osasyyllinen hänen petettyihin lupauksiin ym. Jaksamista!🙂👍