Minä olen narsisti
Hei, olen Narsisti. Näillä sanoilla aloitin elämäni ensimmäisen päivän jolloin tiedostin olevani narsisti.
Tuo kyseinen päivä on juuri tänään, sillä eilen rakas ystäväni latoi minulle faktoja sekä vaivoja säästämättä oli referoinut tekstin tunnetun narsismitutkijan kirjoituksista. Myönnetään tähän samaan syssyyn myös se että olen huippuunsa viritetty manipuloinnin mestari.
Noin, nyt kun olen saanut tämän sanottua niin lienee aika kertoa itsestäni. Olen 37-vuotias perheellinen mies jonka elämä on ollut yhtä vuoristorataa ja joiden syyt olen vasta ymmärtänyt viimeisen 14 tunnin aikana. Useita tuhottuja parisuhteita takana, lukematon määrä manipuloituja ihmisiä, huikea määrä erilaisia rajojen haku temppuja sekä tuntematon määrä taakse jätettyjä hyväksikäyttämiäni ihmisiä.
Se tunne mikä valtasi minut kun ymmärsin mikä olen, oli jotain kauhun ja epäuskon välimaastoa, sillä olenhan aina halveksinut ihmisiä jotka käyttävät muita hyväkseen. Oman kaikkivoipaisuuteni sisällä en kyennyt näkemään että olen itse juuri sellainen. Karmea tunne, mutta samalla ainut tapa herätä.
Nyt kyseenalaistan kaiken oman tekemiseni ja niiden motiivit, myös tämän tekstin kirjoittamisen. Kirjoitanko tätä jotta saan perusteltua itselleni olevani hyvä ihminen? Yritänkö vain saada muut ihmiset näkemään etten minä mikään narsisti ole koska kirjoitan avoimesti ja rehellisesti? Kun hymyilen kaupankassalle ja kiitän kohteliaasti, yritänkö vain manipuloida jotta hän muistaisi minut paremmin?
En luota yhteenkään omaan tekooni tällä hetkellä. Tälläkin hetkellä pääni on kuin karuselli, toisaalta haluan aidosti parantua ja sitten on se vielä vahvempi Minä joka sanoo että juuri noin, kirjoita pois ja kaikki on taas hyvin. Kumpi on se oikea Minä? Sitä en osaa sanoa.
Motiivini aloittaa tämä kirjoittelu oli se etten halua unohtaa mikä minä olen koska joudun kohtaamaan tämän asian joka päivä kirjoitukseni muodossa, niin asia ei pääse unohtumaan eikä mieleni saa työnnettyä sitä taka-alalle.
Tiedän että tästä alkaa todella pitkäkestoinen hoito ja toivon että jaksan käydä sen polun loppuun koska en halua enää olla se joka jättää jälkeensä vain tuhoa.
Toivonkin että ihmiset kommentoisivat tätä ja kertoisivat omista kokemuksistaan. En pelkää myöskään kritiikkiä, päinvastoin se on tervetullutta koska katson sen olevan osa toipumistani.
Tiedostan myös että on mahdollisuus etten koskaan pääse eroon tästä sairaudesta, mutta aina voin toivoa olevani joskus parempi ihminen.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Hei kaikille!
Nyt oli aika palata tänne ja kertoa mitä elämässäni on tapahtunut tämän ketjun aloituksen jälkeen. Mutta ensiksi kiitos kaikille vastanneille. 🙂
Olen käynyt useammassa eri muotoisessa terapiassa joissa kokeiltiin mikä olisi se minulle sopivin terapiamuoto ja päädyimme analyyttiseen psykoterapiaan jossa siis nyt käyn.
Lisäksi oli erittäin vaikeaa löytää oikea terapeutti juuri minulle koska olinhan jo aiemmin todistanut pystyväni näyttelemään roolini.
Masennuin aika pahasti kun teatteri loppui ja jäin henkisesti tyhjänpäälle, siihen sitten otettiin avuksi masennuslääkkeet, joita söin reilusti yli vuoden verran ja nyt olen irti niistä.
Viime kesä oli sitten se pohja kosketuksen paikka, sain maanisiakausia sekä syviä depressiokausia. Maaniskauden aikana tein todella tyhmiä temppuja, kuten tolkutonta rahan käyttöä, vauhtia autolla/moottoripyörällä, paljon alkoholia (ei kuitenkaan koskaan tieliikenteessä) sekä tuhottuja kaverisuhteita. Joten viime syksynä olikin sitten aika tehdä diagnoosia mahdollisesta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ei ollut. Lausunnon mukaan olin masentunut jota yritin korjata pakonomaisella tarpeella tehdä asioita ja paeta todellisuutta. Eli en osannut/halunnut kuunnella itseäni enkä välittänyt mistään. Osittaista itsetuhoisuutta siis myöskin.
Viime talven aikana sain vihdoin jonkin verran kiinni reaalimaailmasta ja tein työni hyvin, olin perheen kanssa läsnä sekä pysyin pois ongelmista muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta. Nyt kun kesä tuli niin samat ongelmat alkoivat nousta pintaan, itsetuhoisuutta, masennusta, suoranaista vitu****n tunnetta.
Raha-asiat olen sössinyt aika huolella johtuen viime kesän menovaihteesta, käytännössä kaikki ystäväni olen hukannut ja mikään ei vaan maistu miltään.
Taistelen nyt etten menisi samaan jamaan kuin viime kesänä ja olenkin pyytänyt terapeutilta lisäkäyntejä sekä hänen loman ajaksi varannut yksityiseltä lääkäriasemalta psykiatrin aikoja.
Summa summarum: Kun kulissit romahtivat alkoi minulla ilmeisesti niin sanottu toipuminen joka on ollut yhtä suurta tuskaa mutta haluan uskoa että tämä kaikki kannattaa. Huomaan edelleen silloin tällöin valehtelevan ihmisille, mutta terapeuttini mukaan ne ovat 'valkoisia valheita joita kaikki joskus käyttävät'. Hassua mutta en usko häntä, oletan edelleen olevani se sama narsisti joka sanoo vain asioita joista voi hyötyä jollain tavalla.
Ehkäpä tämä tarinani ei enää ole niinkään narsistin tarina, vaan enempi masentuneen ja itseensä pahoin pettyneen ihmisen tarina.
Toivon oikein mukavaa kesää kaikille palstalaisille!
🙂🌻
Hei,
Miten kesä meni palasiko kaikki vanha takaisin vai onko vihdoin elämä voittanut? Itse olen vasta juuri hyväksynyt että minulla on todella paha narsismi ja olisi mukava kuulla miten tämä päättyi kannaltasi🙂
Terve kaikille.
Aloitan siitä että olen 24 vuotias venäläinen. Ammatinsa ajoneuvo-asentaja.
Olen narsisti enkä ole ylpeä siitä. Haluan tosi paljon eroo siitä.
Avopuoli laittanu yhtenä päivänä viestillä linkki wikipediaa kohteen narsisti.
Luin sen tekstin mikä siellä oli ja toteesin että olen narsisti. OLen erittäin mustasukkainen, haluan olla koko aikaa avopuolison kanssa ja vaadin että hän joka vapaa hetki oli minun kanssa vieressä. En sietäny yhtää jos hänellä on mies puolisia kavereita. Häpeän sitä mutta jopa kävin katoo sen viestiketjut tiettyen miehien kaa. Jonka jalkein suutun hänelle pahasti ja puhun rumia asioita. Rakastan häntä tosi paljon mutta sisäinen narsisti ajaa hänet pois pikku hiljaa. Tuskin kukaa uskoo minuu muta avopuoliso minulle hyvin tärkeä. Häån yritää kestää minuu mutta ei voi kukaa lopullisesti sietä narsistiä. Haluan tosi paljon paranee tapoja ja päästä irti narsitistä ja on minussa. En mitenkään ole viisas tai keskeverto. Oikeastaan ite en tiedä mitä minä osaan tekee hyvin.🙄.
Viimeinen kohtaus oli eilen. Sen jälkein avopuoliso ei vaikuttanu enä jaksavaa paljon.
Nyt ajatukset ihan sekaisin en tiedä miten päästäisin eroon tästä. sen takia haluaisin kuula jottain miten loppu ja lopuks kävi Narsisti-75. 😐. Kiitos lukijalle jos jaksannu lukee loppu. Kaikille hyvä talvii.😉
Minä
Tunnen ilon, hauskuuden ja vihan… Surua en lähtökohtaisesti ollenkaan. Satutan toista mielestäni tarkoittamatta ja silti toimin tavalla, joka satuttaa, taistelen vastaan mutta loppu viimein hyväksyn tehneeni väärin, mutta teenkö sen vai että voisin jatkaa. Ymmärränkö oikeasti tekoni seuraukset. Aina kun mietin mitä teen väärin tai miksi toimin näin päätäni särkee ja haluaisin tuntea pahan olon, joka minulla on, tuntea tuskan jonka toinen kokee tekemistäni asioista.
Jos lyö toista fyysisesti tai henkisesti normaali ihminen saattaa tuntea pahaa oloa ja kokee oikeasti olevansa pahoillaan, minä en. En tunne oikeastaan mitään kuin luulen tietäväni, että olen pahoillani mutta siitä on vain muodostua sana muiden joukossa, olen silti huomenna samanlainen ja hädin tuskin muistan edes asiaa.
Elämäni on täydellistä paitsi, että läheisin, joka on aina ollut minun tukenani on se ainut joka kärsii.
Suhteessani olen ollut onnellinen ja vasta puoli rikki, kaikista yrityksistään huolimatta satutan häntä henkisesti, hetken kaikki on paremmin ja taas sitä mentiin, kaava on aina sama…
Sanon, teen, käyttäydyn tai teen mitä tahansa väärää mitkä ovat olleet aivan normaaleja asioita mitä ei parisuhteessa tulisi tehdä tai pitäisi tehdä, jotta toinen tuntee olonsa rakastetuksi.
Taistelen vastaan viimeiseen asti, syytän toista, kiellän tehneeni mitään väärää, yritän manipuloida keskustelua ja viimeiseksi paeta, väitän kyllä korjaavani asiat ja olla niin katuva kuin ihminen voi olla ja silti kaikki toistuu. Totta on se että ihminen, jonka kanssa olen on ainut jonka kanssa tahdon olla mutta en tavalla jolla olen nyt.
Sen verta olen tajunnut ja saanut aitoja tunteita (ainakin niin luulen), että en tiedä kuinka kauan kestä nähdä toista surullisena, en tahdo hänen olevan ja tahdon parantaa itseni niin hänen ja poikani kuin itseni tähden.
Tunnen surua vain hetken kunnes kaikki palaa ennalleen, miten päästä eteenpäin, miten muuttaa itseäni ja opetella uusi tapa elää elämää ihmisen kanssa jonka kanssa tahdon olla mahdollistaen tulevaisuus.
Näin en sitä voi jatkaa sillä murskaan jonkun josta välitän ja joka on jaksanut uskoa minuun kaikki nämä vuodet.
Olen aloittamassa oman polkuni eroon narsismista ja ensi askeleella tahdoin päästää asian ulos.
Heippa vaan, minä taas olen narsistin uhri. Tosin en koe enää olevani uhri, erosin liitosta narsistin kanssa 3.5 vuotta sitten. Toki asiat edelleen pyörivät usein päässä, koska liitto kesti kauan, 23 vuotta.
Minulla ÄO 136, joten en voi vedota tyhmyyteenkään, kun joku aina kysyy, miksi pysyit siinä niin kauan. Exä uhkaili itsemurhalla jne., en halunnut ottaa riskiä, että tytär jää isättömäksi siksi, että minä lähden. No ei toki sitä suisidia sitten tehnyt, kun lähdin.
Usein harmittaa menetetyt vuodet ja kaikki se työ jonka turhaan tein "parantaakseni" toisen ihmisen. Exä on mallia uhriutuva narsisti. Ei siis se tyypillinen Auervaara-tyyppi vaan masentuva, sääliä vailla oleva uhri, jota kaikki kuulemma kadehtivat ja kiusaavat. Hän teki kahta viimeksi mainittua kyllä lahjakkaasti itse.
Hänkin jossain kohtaa haki apua masennukseensa ja kävi läpi psykologiset testit, joissa tuo narsismin piirre sitten tuli ilmi. Hän oli siitä kyllä erittäin ylpeä.