Hei!
Parisuhteessa toisen mielenterveysongelma vaikuttaa aina molempien jaksamiseen. Oletko käynyt miehesi kanssa kahdestaan terapiassa?

Mä sairastan myös vaikeaa masennusta ja olen erittäin traumatisoitunut useista ikävistä tapahtumista. Olen sairaslomalla, kohta alkaa luultavasti kuntoutus tai sit eläke. Välillä miehelläni on todella vaikeaa jaksaa ja olla tukenani. Hän sanoo tuntevansa pahaa oloa siitä, että ei aina tiedä mitä sanoa ja tehdä. Käyn terapiassa ja joskus mieheni on ollut mukanani.Se ei siis ole varsinaista pariterapiaa, terapeuttini kanssa on vain sovittu, et joskus voin ottaa mieheni mukaan. Terapeuttini pitää sitä erittäin tärkeänä, että tukena oleva osapuolikin saa joskus tuoda tunteitaan esiin ja kysyä neuvoa ammatti-ihmiseltä. Mieheni kokee sen myös auttavan häntä ja minäkin koen sen hyväksi. Se auttaa ymmärtämään toista ja ottamaan huomioon molempien jaksamisesta.

Tuo työjuttusi... se pomo, joka tekee noin, on kyllä erittäin tyhmä... Tosi epäoikeudenmukaista sua kohtaan. Olisko se pomo tehnyt samoin, jos olisi kuullut, että sulla on vaikka astma, epilepsia tai vaikka selkä paskana... Ymmärrän kyl et tollanen ahdistaa. Valitettavasti maailmassa on vieläkin psyykkisiin sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja 😠

Olisiko sulla mahdollista mennä jonkun toisen lääkärin vastaanotolle? tuo ei näytä selvästikään ymmärtävän ongelmaasi. käytkö säännöllisesti terapiassa?

Hei meebu..

Mie en käy säännöllisesti terapiassa koska lääkärin mielestä en ole tarpeeksi kauan käynyt keskustelemassa psyk. erikoistuneen hoitajan kanssa.. mielestäni olen kulkenut jo melkein puolivuotta sen ihmisen tykönä. Äitini on samaa mieltä ja meinasi itse tulla paikalle että per... siinä on kun aina joka paikasta sorretaan, niin töistä kun "avun saanti" paikasta. Minä en silti ole kuulemma lääkärin mielestä tarpeeksi "sitoutunut" että Kela alkaisi maksamaan terapiaani. Se idiootti ei tajua minun asioitani, eikä minun ajatuksen juoksuani. Eikä halua edes yrittää...

Tilanteeni on se että en pysty menemään yksityiselle koska raha on niin tiukassa... ja näköjään lääkäri ei halua auttaa minua eteenpäin.. Hän näyttää kuvittelevan että olen nyt täysin terve... kun syön lääkkeitä enkä ole tarpeeksi sairas että minä tarvitsisin terapiaa.. No milloin sitten hän on valmis tarjoamaan terapiaa... Sitten kun olen yrittänyt itsemurhaa julkisesti uhkaamalla muidenkin ihmisten henkeä..!!! Vai jotain yhtä järjetöntä!!!
Miksi hän ei edes yritä saada minulle terapiaa! En minä itse edes tiedä miten voisin saada terapeutin... tai edes jaksa keskittyä koko asiaan.. Ajattelin että koska tämä näyttää olevan yhtä tyhjän kanssa, hankkiudun eroon koko "avusta".

Se sairaanhoitaja on sanonut että voin tulla mieheni kanssa joskus käymään yhdessä, mutta mieheni ei ole vielä oikein innostunut asiasta.. Enkä halua pakottaa. Ehkä minä liikaa yritän säästellä häntä ja hänen voimiaan. Hän sanoo kyllä jos ei jaksa. Kai minä kuvittelen hänen olevan lasista... ehkä minun pitäisi enemmän keskittyä nyt itseeni ja siihen miten minä voisin jaksaa, kun meinaan heittää jo hanskat tiskiin..

Toinen lääkäri on vanhempi lääkäri, mutta en saa hänelle aikaa, vain 15min.. juttuja, koska hänellä on niin paljon työtä, ettei minulle löydy aikaa. Eikä siinä kerkeä paljon puhua tai kertoa...

Toinen mistä olen yrittänyt puhua sairaanhoitajan kanssa, on se että kun en oikein tunne itseäni työkykyiseksi, kun olen niin itsetuhoinen ja ihan maassa, oma elämä ei ole kunnossa ja työssä jota teen, pitäisi olla elämä tasapainossa, aika paljonkin paremin kuin nyt.. Minua vain kannustetaan töihin...

Että pitäisi mennä saamaan töihin haukkuja kun entisetkin tuntemukset on käsittelemättä, traumaattiset kokemukset töistä.. .. Joskus mietin yritänkö vain olla sairaampi kuin mitä olen .. kun kukaan ei voi ottaa tosissaan tätä minun sairautta.. eikä minun terveyttä eikä helkatti mistään tule mitään..

Ennen ajattelin että en kykene tekemään itse murhaa siksi että rakastan niin paljon miestäni.. mutta nyt alkaa menemään jo niin päin mäntyä että pahimpina hetkinä en enää ajattele läheisiä, en elämän pieniä iloisia asioita.. enkä mitään muuta kuin sitä että nyt.. nyt minä tapan itseni... Eilen olisin onnistunut jos mieheni ei olisi tullut wc:seen.. murtautunut siis sinne.. olisin pian aikaa villellyt niin kauan kunnes veri olisi valunut ranteista lattialle..

On outoa että pitää vakuutella terveyttään muille tai sairauttaan muille. En enää tiedä mitä minun pitäisi vakuuttaa ja kuka mistäkin asiasta!! MInua nakellaan sinne tänne kuin hernepussia...

Anteeksi innostuin taas tunne kuohussani kirjoittamaan.. toivottavasti tämä edes helpottaa turhautuneisuuttani.. ja että joku edes saisi selkoa tähän tilanteeseen.. kun minun pääni on pyöritetty niin sekaisin etten enää tiedä mitä pitää tehdä tai mistä aloittaa☹️

Hei Piipai! Kunpa voisin sinua jotenkin lohduttaa.
Mutta muista että itseäsi et saa satuttaa.
Minäkin olen kärsinyt masennuksesta jo vuosia ja taas olen masentuneempi kuin aikoihin ja minulle yritetään löytää uutta lääkettä että tilanteeni saataisiin jotenkin parempaan suuntaan. Mulla on onneksi lääkäri joka on ymmärtänyt mun tilanteeni.
Ja mitä läheisiini tulee en tiedä mitä lapseni ajattelee kun äiti kiukuttelee välillä kuin pikku lapsi ja välilä nukkuu puolille päivää. Mieheni sanoo että ei koko perheen päiväjärjestyksen kuulu mennä sairaan mielen mukaan. Eli jos nukun mieheni on lapsenvahtina ja siinä menee puolipäivää hänellä hukkaan. Hän siis mieheni ei tiedä pitääkö mua yrittääkään edes ymmärtää. Olemme käyneet sosiaalityöntekijän luona paritapaamisissa pari kertaa ja ehkä ne on tärkeitä käyntejä miehellenikin että hän saa purettua omia tuntojaan. Missä ja mitenköhän lapseni saa purettua omia olojaan. Toivottavasti en ole häneen vaikuttanut negatiivisesti. Musta kyllä on tärkeää että muitakin perheenjäseniä kuunneltaisiin kuin vain sairasta. Saahan siitä sairaudesta lääkäri tai hoitajakin ehkä selkeemmän kuvan kun kuulee vaikka mieheltä mitä siellä kotona tapahtuu..
Joo paljon voimia sinulle Piipai. Toivon että asiasi järjestyy.
t:alvin

Hei..

Aattelin tässä että ehkä minun on viisasta raahata mieheni myös sinne sairaanhoitajalle. Ettei olis vain minun ajatukset tässä vaan että mieski vois kertoa huolensa minusta ja omasta jaksamisestaan...

Mitä siihen lääkäriin tulee voi olla että minun ja hänen välillä on väärinkäsityksiä.. jotka pitää selvittää..

Olen vain jo niin sekaisin että kuvittelen joskus teeskenteleväni että olen masentunut. Mikä kuulostaa naurettavalta. Enhän minä nyt sentään masokisti ole, en minä nauti tästä millään tavalla, tämähän on helvetillistä.. Kun viiltelen itseäni, ei se helpota oloani mitenkään, ei se satukaan kuin vasta jälkeenpäin koska tunnekuohu on niin suuri, että... se menee kivun edelle.

Mietin onko lääkitykseni oikea tai jotain.. se tehoaa vaihtelevasti.. Ei tämä masennus voi mitään näytelmää olla. Eihän kukaan jaksaisi tällaista näytelmää vetää muulle maailmalle... Ja silti minusta tuntuu että jotkut todella kuvittelevat minun nauttivan itseni satuttamisesta.. tai siitä että voin kieriskellä itseni syytöksissä ja itse säälissä... Heh.. en minä sääli itseäni.. minähän vihaan itseäni.. Tällähetkellä ei kyllä enää ole mielessä kuin parisen asiaa miksi yritän jotenkin elää.. Se että yritän olla luovuttamatta, haluan näyttää että en ole samanlainen luuseri kuin joku muu, joka jättää läheisensä kärsimään teostaan.. ja se että rakastan vielä kuitenkin enemmän niitä läheisiä ihmisiä enemmän kuin kuoleman suudelman kautta tulevaa helpotusta tästä sanoinkuvaamattomasta ahdistuksesta.....

Mutta pelkään, että se ei enää riitä...☹️

Miksi aina käy niin.. että kun minulla alkaa menemään paremmin lääkäri kuvittelee minun todella olevan terve lopullisesti.... En uskalla enää kertoa hänelle siitä jos tunnenkin yhtäkkiä nautintoa jostain, kun hän kuvittelee minun olevan tervehtynyt niin hyvin etten tarvitse enää apua.. Ja kun alkaa taas alamäki jonkin pettymyksen ja epätoivon kautta, jään yksin. Ilman minkäänlaista apua ja lääkkeeistä ei ole sen alamäen aikana mitään hyötyä... MIKSI!!!! Miksi se ääliö ei voi tajuta että minä olen sairas silti, vaikka jostain yhdestä pikkuasiasta voisinkin nauttia eritavalla kuin ennen!!!

Todella.. tuntuu sille että olen paljon pahemmassa tilassa kuin ennen, kun en voi enää edes itse luottaa itseeni ja siihen että kun se kamala tunne valtaa koko ajatusmaailmani korvani silmäni ja sieluni.. etten tekisi itselleni jotain pahaa.. Ainoa syy miksi kadun viiltelyäni on se, että nyt seuraava kerta on paljon paljon helpompi... askel edetä kohti syvää pimeää kuilua.. Entä.. jos seuraavalla kerralla ei ole ketään joka estää minua?? Entä jos mieheni tulee kotiin ja löytää minut... Entä... jos hän tulee liian myöhään..

Herra Jumala... tässä ei enää muu auta kuin rukoilla että minulla olisi suojelusenkeleitä sen verran.. sen verran että joku löytäisi minut ennen kuin kuolen..😭

Piipai kirjoitti 7.5.2009 14:35

Hei..

Aattelin tässä että ehkä minun on viisasta raahata mieheni myös sinne sairaanhoitajalle. Ettei olis vain minun ajatukset tässä vaan että mieski vois kertoa huolensa minusta ja omasta jaksamisestaan...

Mitä siihen lääkäriin tulee voi olla että minun ja hänen välillä on väärinkäsityksiä.. jotka pitää selvittää..

Se on hieno juttu, että aiot selvittää asiat. Oletko miettinyt että hakisit apua jostain muualta? esimerkiksi seurakunnan tarjoama terapia? Minun kokemukseni on,että seurakunnan terapiassa halutaan todella auttaa ihmistä ja he ovat myös jotenkin ymmärtäväisempiä ja lämpimämpiä, ei niin virallisia kuin jossain mtt:ssä tai sairaalassa. He voisivat myös(ja varmasti suostuvatkin) puhua nykyiselle lääkärillesi ja sairaanhoitajalle ja auttaa oikomaan noita väärinkäsityksiä ja ymmärtämään todellisen tilanteesi.

Enkä usko,että teeskentelet olevasi masentunut. Kuten sanoit, et halua voida pahoin. Ehkä se vain jollain tapaa lohduttaa ajatella, ettei paha olo ole aitoa. Ainakin itselläni käy välillä niin.

Ja sit lääkityksestä...Suosittelisin et puhuisit siitä lääkärille. Et suinkaan ole ainoa, jolle ei heti löydy sopivaa lääkettä.. itse käyn parhaillani läpi sitä h*****tiä, jossa mulle yritetään löytää sopivaa lääkitystä... Allergioiden vuoksi on monia lääkkeitä, joita ei edes uskallettu kokeilla mulle. sit ne mitä on kokeiltu...yks lääke sai aikaan voimakkaitakouristuksia ja oksentamaan sappinesteet pihalle. kaks kertaa kävi niin et lääke ei vaan tehonnu. yks kokeilu meni niiin, et otin yhden pillerin, sain voimakkaan allergiakohtauksen ja sit mut piti elvyttää... mut joo... taisin eksyy aiheesta...sori... mun pointti oli kuitenki se, et jokaisen kroppa reagoi eri lääkkeeseen omalla tavallaan, joten on varsin yleistä, et joku mielialalääke ei auta ja joutuu kokeilemaan useempia ennen ku sopiva löytyy.

Tuokin kuulostaa niin tutulta, et jos on hyvä päivä, ajatellaan sun olevan täysin kunnossa... Eikö masennuksen oirekuvaan kuulu nimenomaan mielialan vaihtelu?? Pitäishän lääkärin tajuta se, et vaikka nyt menee hyvin, huomisesta ei voi tietää. Mulla on diagnosoitu vaikea-asteinen masennus, joka
ilmenee nimenomaan silloin, kun sattuu jotain. Mulla saattaa olla monta hyvää päivää, jolloin olen iloinen ja pirteä ja nautin elämästä... sit sattuu jotain negatiivista, kuten vaikka tulee joku ahdistava kelan kirje, joku on ilkee mulle, loukkaan itseni(esim.poltan sormani ruokaa laittaessa), tulee rahaongelmia tms... sit se saa minut sekoamaan, niin et olen täysin lamaantunut, itkuinen, ärtyisä, vetäydyn yksin enkä saa mitään aikaan, saatan viillellä ja muutenkin olen ihan sekaisin. Masennus on nimenomaan sitä, ettei kestä negatiivisia kokemuksia.

Toivon todella, et saat asiasi kuntoon ja lääkärisi ja hoitajasi ymmärtäisivät sinua paremmin. Ikävää et joudut taistelemaan,mut älä missään nimessä anna periksi!Sä kuitenkin tiedostat ongelman, joten pakkohan heidänkin on se joskus tajuta!!! Muita ettet ole yksin, meitä on monia jotka käyvät läpi samaa kuin sinä 🙂🌻

Juu...

Kävin taas lääkärillä.. ja annoin sen kävellä mun yli taas. Tiiän että se on oikeassa monissa asioissa. Siitä ettei sairasloma ratkaise ongelmia.. ja.. ja.. jne..

En minä niin kuvittelekaan, mutta kun en saa edes pieniä asioita tehtyä, miksi vaaditaan että ratkaisen kaikki asiat kerralla...

Mies alkaa saamaan jo tarpeeksi tästä kaikesta. Varmaan ottaa minusta eron, mutta hitto en jaksa enää tätä paskaa. Oon valmis luovuttaan jo! En jaksa enää yrittää selittää kenelekään mitään tästä sairaudesta. Minun ongelmani ovat niin pieniä kaikkien muiden ongelmiin verrattuna..

MIeheni mielestä tämä on jotain teinisekoilua ja liittyy aikuistumiseen ja vastuunottamiseen.. No eikö minulle voi sallia edes vähän jotain sekoilua kun olen aina yrittänyt olla niin vastuullinen ja tunnollinen.

Pitäisi ottaa itteensä niskasta kiinni ja elää niin kuin elää. Kohta alan itsekin uskomaan, että ei minulla mitään masennusta oo että olen vaa tälläinen nuori nainen jolla se teini-ikä tulee vähän myöhässä vaan.. No täytyyhän sekin sekoiluvaihe elää...
ja antaa itelleen anteeksi...

Joskus vain tuntuu, että on ihan oikein että kukaan ei ymmärrä eikä halua ymmärtää, tai taputella selkään, että minut saa tekemään jotain. Silti, kun minä epäonnistun, nii sitten vaa saan tuntea sen nahoissani, että no nii.. oon ihan surkea ku en sitte onnistunukkaa.. kun kaikki haukkuu sitte että en oo tehny mittää, vaikka oon hirveästi yrittänyt.. Mutta se yrittäminen kun ei näytä riittävän. Minä ja minun tekemiseni eivät riitä kenelekään, eivät edes itselleni. Kaikki vaan surkuttelee ja sanoo sitte että no nii nokka kohti tulevaa vaa..ja komentaa tekemään sitä ja tätä..

Miksi kukaan ei tajua että on suuri ponnistus edes saaha itsensä siihen vaiheeseen että kykenee ajattelemaan jotain positiivista.. En minä ole valmis ihminen vielä! On paljon kehittämistä, vielä. Paljon opittavaa. Ja minä opin aina kaikki asiat kantapään kautta. Aina on joku jossakin joka haluaa lyödä lyötyä...

En halua enää keskustella asioista mieheni kanssa koska hänen mielestään minä olen vain laiska, enkä halua tehdä mitään... Ei se ole pelkästään sitä. Minä en ole koskaan tarpeeksi hyvä tai riittävä. Milloin tuosta tukevasta ihanasta miehestä tuli hirviö?? Sillon kun minä sairastuin ja käyttäydyn lapsellisesti, kärtyän, itken ja sekoilen.... en minä tunne olevani oma itseni.. mutta en minä enää tiedä kuka minä olen.. en ole tiennyt moneen aikaan... Ehkä minä olen se joksi minut kuvaillaan, pelkkä laista ääliö joka verhoutuu vain masennukseen jotta saa olla rauhassa... Pelkkä laiska ihminen joka ei osaa mitään eikä tiedä mikä on itselle hyväksi.. Ihminen joka on toisten kaatopaikka ja jonka ylitse saa kävellä kun sille tuntuu.

"Miksi makaat lattialla jos et halua että ylitsesi kävellään...." Sanoi Tommy Hellsten.. No siksi etten minä näköjään osaa muuta... siksi minä makaan lattialla kun ajattelen sen olevan oikein minulle. Siksi minä haluan olla yksin, koska ajattelen että niin on oikein. Siksi minä ajattelen että muiden ei tarvitse tietää heikkouksiani koska juuri silloin minun ylitseni kävellään ja niitä heikkouksia käytetään minua vastaan...

Nyt kun minä olen kertonut että minä olen masentunut, etten minä jaksa.. niin nyt sitten miehellä on hyvä syy haukkua minut lyttyyn kaikesta.. Raha-asiatkin ovat minun ongelmiani... ja jos olen syömättä niin sehän ei enää tästä lähtien miehelleni kuulu. Jos viiltelen itseäni niin se on sitten minun asiani.. Yksin minun asiani.. Eikä kenenkään muun.

Tästä lähtien. Minä en enää kirjoita tänne ja kerro ajatuksistani. Minä en puhu enää lääkärille.. en äidille en miehelleni en kenelekään omista ajatuksistani, kun ne käännetään vain minua vastaan. Nyt se on loppu. Nyt kukaan ei enää kuule minun ongelmistani. Minä kannan ne yksin ja rukoilen että minä jaksan kantaa sen taakan yksin. Minä voin käydä sillä sairaanhoitajalla juttelemassa. Mutta minun syvimpiä tuntojani en enää kerro.

Minä aion olla yksin omien ajatusteni kanssa koska apua en saa. Vain kovistelua ja haukkuja. Nyt riitti. Minä sovin etten enää ole masentunut. Minun tunteeni eivät kuulu enää kenelekään. Senkun kävelevät yli. En enää välitä. Ainakin olen tarpeeksi hyvä siinä kynnysmaton virassa.

Toivottavasti teillä menee paremin.... elämä. Minun elämäni kun on paljon helpompaa ja mitätöntä verrattuna kenenkään muun ongelmiin. Heido..

Hyvä Piipai,
vaihda lääkäriä, maksoi mitä maksoi. Sinä olet järkevä, kun ymmärrät, että sinun on saatava apua, ota miehesi mukaan, hän kyllä tietää, että on todellinen hätä. Älä kuuntele vähättelijöitä, masennus ei katoa itsestään vain ottamalla itseään niskasta kiinni; - se ei onnistu, ilman että joku antaa siihen keinot.
Sinulla on hyvä mies, ymmärtäväinen, kerroit yhdessä viestissä niin kauniisti hänestä, että voi! Hän tajuaa ja ymmärtää sinua kyllä, mutta hänkin väsyy joskus, ymmärräthän? Hän haluaa varmasti sinua auttaa ja kun nyt huomaa, että keinot ovat vähissä, ehkä on jo epätoivoinenkin, niin siksi hänestä voi tulla ulos sellaista, mitä hän ei todellakaan tarkoita. Hän haluaa auttaa sinua, mutta ei enää pysty, se jos mikä on kamalaa, ymmärtää, ettei voikaan tehdä mitään.
Pirun vaikeeta, elämä, ja helkkarin kovaa, jos ei näe missään iloa, kuin mustaa ja mustaa usvaa jatkuisi loputtomiin. En ole ollut masentunut niin kuin sinä, mutta olen kulkenut mustassa itsekin ja pahalta tuntuu, jos valo ei ala kajahtaa, siellä jossakin, että se jatkuu vaan kuin yö, ei toivon pilkahdustakaan.
Älä lopeta puhumista, se on pahasta, puhu, raivoa ja itke, tulee ulos, pahemmaksi menee jos et päästä pahaa oloa ulos, anna tulla vaan, se jos mikä on terveen merkki. Vaikka tiedän, että olet sairas, en vähättele sairauttasi millään lailla, mutta se pahenee, jos et puhu.
Älä murehdi läheistesi jaksamisesta, he kyllä jaksavat ja kestävät, jos eivät, et ole heidän arvoisensa. Keskity itseesi, itsekkäästi, katso omaan napaan, älä ajattele muita, älä vähättele itseäsi, olet Ihana Sinä, oma, ainutkertainen yksilö, joka uskaltaa näyttää tunteensa. Siinä ei ole mitään hävettävää, mutta hae apua, että et tee itsellesi mitään peruuttamatonta. Muista, että kaiken voi aina korjata, joku keino on olemassa, ihan varmasti.

Heipä hei... taas...

No nyt alkaa jotenki taas sujumaan.

Mie näytin tuon viestin minkä olin miehestäni tänne kirjoittanut aivan ensin. Sen pohjalta sitten keskusteltiin. Kerroin että mie haluan että se sanoo jos se ei jaksa, eikä panttaa sitä väsymystä sisäleen ja sun muita tunteita. Että antaa tulla vaa ulos kun on paha olla. Ja vaikka se kävis minuun vähän kipeääki, se voi olla jossain asiassa ihan oikeassakin. Sitä paitti, ei hän oo vielä koskaa minulle varsinaisesti huutanu, ilmoittanu vain joitain tekemiään havaintoja hiukan tiukkasävyisellä äänellä... ja sitte mie oon loukkaantunu... Mutta ny ku oon mietiskelly nii on hänen puheissaan ollu kyl järkeäki, mutta kaipa se menee nii, että joskus pitää vain yksinkertaisesti vähän tölväistä toista, että se ymmärtää mennä oikeeseen suuntaan elämässä ja omissa ajatuksissaan..😋 Niikui täälä palstallaki on vähän vihjailtu tähän suuntaan näitä tarkoitus periä.. ja juttuja...(nolo)

Lisäksi keskusteltiin siitä, että minkälaisia asioita aletaa ettii elämään. Harrastuksia, yhteisiä ja erillisiä ja alamma käymään vaikka seurakunnassa, (ettemmä syrjäänny), kun seurakunta nuoriin meillä kai helpompi samaistua.. kun emmä oikein tuosta biletyksestä kumpikaa osaa nauttia... Mies lupasi kertoa, kun ei jaksa ja hakevansa tukea muilta läheisiltä ja harkitsee hakevansa myös vertaistukea. Lisäksi mietittii myös sellaista että mie voin mennä vaikka vanhempieni tykö, kun siltä paikkakunnalta löytyis töitäki.. ja samalla mies saa vähän lomaa, kun ei tarvi huolehtia minun lääkitsemisestä ja ylipäänsä minusta.. Tosin hän ei oikein innostunu ajatuksesta, kun kuitenki haluaa olla minun kanssa, mutta kattelemma miten tässä käy.

Keskusteltiin sen viestin pohjalta miehen kanssa tästä minun hoidosta ja sellaisesta, eikä niinkään masennuksen varjopuolista.. Aluksi hän ei aikonut kuunnella yhtään... Minua on tässä asiassa ärsyttänyt se jo kauan että hän ei missään vaiheessa ole ollut kiinnostunut minun masennuksesta ja sen hoidosta, vaan hokenut siitä, ettei halua kuulla mitään, mistään. Silloin en ole saanut edes aloitettua puhumaan vaikkapa lääkäristä ja tästä hoidosta mitä minulle on suunniteltu... Se oli inhottavaa.. koska halusin helpottaa tällä asialla myös mieheni huolta, minusta.. no se asia on kuitenki ny käsitelty pois alta☺️

Keskustelun jälkeen päätimme yhdessä, että kun rahat riittää ja saamme elämän järjestykseen lähemme lomalle mieheni sukulaisia katsomaan, kun raukka ei ole nähnyt heitä yli 2vuoteen...(miehellä alkaa pitempi loma.. jee) Ja minullakin on ikävä anoppiani(siis oikeasti se on ihana ihmine..) ja olen iloinen jos pääsisin tutustumaan niihinkin sukulaisiin, joita mieheni pitää tärkeänä, joita minä vain en ole koskaa vielä tavannu... Pääsemmä vähän eroon tästä arjesta yhdessä.(Ehkä saamma lomaa myös masennuksesta..) Ja opettelemma nauttimaan toistemme seurasta ja toisistamme lisää.

Lisäksi keskustelimme muistakin asioista, raha jutuista ja minun stressiäni helpotti se että mieheni todella haluaa auttaa minua ja meitä jotta saada elämän raiteilleen. Ja että me selviämmä tästä kyllä hengissä.

Minun on myös tehtävä oma osani hommasta niin hyvin kuin pystyn. 🙂 Ajattelin että sen loman jälkeen aloitan tämän masennuksen hoidon ihan todenteolla, kun lääkäri on antanu minulle nyt minunki järkeen käyvät ohjeet(vihdoin)... Ja tiiän mihin meen ja mihin soitan kun tulee paha olo... Ja sovin tapaamiset auttajien kanssa.. säännöllisin väliajoin. Sekä käyn mielenterveysliiton järjestämissä tapahtumissa ja ryhmissä, jos vaikka saisi vähän tätä päätä selvitettyä ja tukea vertaisryhmistä.

Ajattelin että voisin sopia lomaajaksi vaikka soittoajan, sinne psyk. sairaanhoitajalle, että saisin silti kelata vähän ajatuksia, ettei ne sitten jää junnaamaan masennuksen ympärille.

Toiseksi ajattelin että jos minulta kysytään olenko töissä, sanon että en ole. Oon työtön, ja sairastan masennusta. Jos joku kysyy minun vointia, mitä kuuluu sanon että ihan ok, mutta paremin vois mennä.. koska se on lähempänä totuutta kuin se että väitän että kaikki oikein mainiosti.. tai loistavasti. Koska muuten alan valehdella myös itelleni. Sitäpaitsi koska masennuksessa ei ole mitään hävettävää, niin ei tarvi sukulaistenkaa sitä hävetä. Se ei sitte oo minun vika jos joku ei sen ilmoituksen jälkeen enää osaakaan keskustella minulle normaalisti😀

Lisäksi päätimmä että teemmä jokapäivä yhdessä jotain pientä. Tiskataan, siivotaan kotia ja höpötellää😉 Mie oon oppinu paljon mm. itsepuolustusta mieheltäni ja suunniteltiin jo pientä leikkipainia mun pikkuveljen kanssa... (joka tarvis vähän harjoitusta kun on koulukiusausta...) Aiomma opettaa sitä puolustaan itteensä, ettei ne isommat kaverit kovin tätä minun pienempi kokoista pikkuveikkaani kiusais.. Varsinki kun vielä kajehtivat hyviä koulunumeroita...

Ja painitaan mun miehenki kanssa🙂 että mie opin niitä itsepuolustus juttuja ja siitä tulee nii hyvä mieli kun huomaaki että hei mäpä sainki sen yllätettyä tälläkertaa😀 on kiva huomata että opin niin nopeasti jotain. Tietenki mun mies käy painimassa äijienki kanssa, mutta haluaa opettaa minua, kun nautimma molemmat niistä opetushetkistä. Mieheni tykkää kai ku saa minun huulille hymyn😳

Kiitos kaikille vastanneille. Joskus sitä ihminen vaan tarvii muistutusta siitä että asiat on järjestettävissä, vaikka sitä ei itse uskois...😟 Nii ja vakuuttelua siitä että vaikka oon sairas nii silti mie voin olla ihana, järkevä ja fiksulikka ja arvokas tämmösenä ku oon. Tällä hetkellä olo on kumman helpottunu ja pelot ja ahdistuksen tunteet on menny jonneki taka-alalle. Onneksi. Kiitos että ootta jaksanu kannustaa minua vaikka minun ajatukset on välillä ollu ihan hukkateillä. Mutta sitähän varten tämä tukinetti kai on=)

Aina kun ei itse osaa nähdä niitä ratkaisuja, kun on surullinen, ahdistunu ja epätoivoinen, nii sitte tänne ku kirjoittaa ja lukee jälkeenpäin omat kirjotukset ja muiden vastaukset, oivaltaa paljon asioita. Kaunis kiitos 🙂🌻

Hei

Jälleen kaikki menee päin mäntyä.. Mie saan joka puolelta taas niitä "ajattele positiivisesti..." kommentteja. Lääkärinkin taas vaihteeksi antoi sellaista kommenttia.. En jaksa esittää jotain pirteää ja iloista kun oikeasti tuntuu että kohta lähtee järki ja sitten ahdistus vain pahenee. Lääkärin mukaan olen edelleen työkykyinen.. ELi siis mie voisin muka jakaa toisten ihmisten lääkkeitä, vaikka en uskalla ees omia lääkkeitä jakaa etten nakkaa naamaan liian isoa annosta.. Että sitte jonneki vielä töihin... lääkekaappiin jakaan lääkkeitä??

Ei tuu kesää perhana tällä menolla. Alkaa epätoivo iskeä jo tosi pahasti, kun en jaksa enää selitellä kenelekään tätä pirulaista (masennusta) joka minua riivaa. Varsinkin kun kukaan ei näytä ottavan minua ja minun tunteita tosissaan. Lääkärikin sanoi että en oo mikään viiltelijä tyyppi... Ai en vai.. no miksi mie sitte teen sitä?? En jaksa yrittää selittää kuinka paha olo on.. tai kuinka tää masennus vaikuttaa minuun.. tai mitään selitystä enää, koska kukaan ei anna mitään konkreettista millä voisin itseäni ja pahaa oloani työstää.. Turhia sanoja ja lupauksia jotka on vaa pelkkää paska puhetta.

Ja siitä terapiasta kun kysyin.. taas... "No kun siihen pitää sitoutua...... Ja jos tää menis ohi sulla kolmessa kuukaudessa jo tää sun masennus nii Kela sitte on maksanu turhaa.. ".... ja muuta sössötystä.. Mistä helkatista ne ees tietää minun sitoutumista?? Mie mielestäni olen ollu keskustelemassa jo reilun puolivuotta kohta näistä minun ongelmista pikku hiljaa jolleki sairaanhoitajalle joka on vaa nyökytelly tai juu ei, nii voihan se olla niiki.. olipa hieno ajatus. No sun kannattais ajatella ny nii.... jne... yrittäny auttaa mua.. Joo puhuminen auttaa, mutta ois kiva saada nämä vanhat ajatukset jollain tapaa pois päästä..

Ei mulle mene kaaliin vain että ihmiset hokee että mun pitää muuttaa elämääni, ja asennettani elämään. Antasivat edes jotain millä saan sitä elämää muuttumaa, en minä yksin enää osaa, pysty enkä jaksa. Ainoat hyvät kommentit mitä olen saanu on tullu äitiltä.. joka on minun vuoksi paljon joutunu ottaan asioista selvää vaikka ei mikkää alan asiantuntija ookkaa.. (tietää nykyään paljon asioista..) Nii.. oma äitiki osaa antaa parempia kommentteja kuin tohtori..näsäviisas..

Kun se lääkäri tuntuu haluavan painaa villasella koko homman. Että lakastaa vaan maton alle kaikki... Ja mie toivosin että pääsisin niistä vanhoista ikävistä muistoista edes jollain tasolla eroon, että ei tarvitsisi kaikkia kantaa mukana ja pelätä että millon ne hyökkää sitte esille, kun seuraava elämänkriisi tulee eteen..😑❓

Minulta alkaa loppua keinot.. jo tämän asian kertomiseen..☹️

Hei..

Eilen tultiin miehen kanssa reissusta. Päätettiin ennen reissuun lähtöä.. (viikko sitte)
Että emmä puhu minun masennuksesta. Kirjoitin kaikki ajatukset päiväkirjaan..
Jotenki onnistuin elämään päivä kerrallaan. Silti tämä masennus ei ole mennyt mihinkään... Se on aina läsnä.

Tilanne ei ole mennyt miksikään... en ole vieläkän päässyt terapiaan.. en muka tarvitse sitä.. Miksi?? Miksi muut ihmiset tuntuvat pääsevän sinne niin helposti.. kun minä en saa edes yhtä terapeutin nimeä että voisin ottaa yhteyttä.. En ymmärrä...

Mies on yrittänyt olla kärsivällinen.. Ja olen antanu hänen olla rauhassa koko loman ajan tästä minun masennuksesta. En ole puhunu hänelle mitään pahasta olosta.. Kun mies on kysyny, olen saattanu sanoa itku kurkussa että on vain paha mieli, enkä ole sen enempää sanonu..

Olen jotenkin saanut terapiaa sitten anoppilassa, maalla tehtävien töiden kautta.. uusien ihmisten tapaaminen, mieheni sukulaisten tapaamisen vuoksi "unohtanut" hetkeksi pahan mielen, ahdistuksen, surun ja katkeruuden.. Oikeastaan itsestä on vain tuntunu, että olen lakaissut ne maton alle.. ja yrittänyt olla muistamatta että se on siellä.. Mutta eihän pöly maton alla pysy.. se pyrkii pieninä annoksina takaisin.. näkyville kunnes se on täysin näkyvillä ja olo on surkea.. niin se aina käy..

Olen vain kovasti yrittänyt olla normaali, ettei kukaan huomaa että olen sairas.. kuitenkin minusta tuntuu, että kyllä kaikki näkevät pahan oloni, mutta eivät kehtaa kysyä.. Tai sitten.. kaikki ei näy päällepäin. Minä vain tunnen sen pahan olon sisälläni, mutta muut eivät voi käsittää sen suuruutta..

No.. otan yhteyttä yhteen mielenterveysjärjestön paikkaan ja kysyn voisinko saada vaikka sieltä kuntoutusta kun on nii vaikeeta.. saada terapiaa... Mie tiiän ettei nämä asiat lähde mielestä pois, ennen ku saan terapiaa ja oman mielen kuntoutusta..

Mutta ollaan miehen kanssa paljon loman aikana lähennytty🙂 Mikä on ainaki positiivinen asia ja vielä on mienen lomaa jäljellä🙂 ja lupasi että nyt voitaisiin, jos mie haluan, vierailla minun sukulaisten luona... minusta se on ihan hyvä ajatus.. jos tämä arjesta irtiotto on minulle terapiaa.. niin ehkä se kannattaa.. Ja hetken aikaa saatan jopa olla onnellinen.. jos se maalla tehtävä työ ja puuhailu auttaa.. niin sitten minun on tehtävä niin... että lähden taimia istuttamaan ja pelaamaan jalkapalloa pikkuveljien kanssa... puutarhassa oleilun sanotaan olevan parasta terapiaa.. tiedä häntä..

no.. katotaan mitä tapahtuu..😟

Sukujuhlat..

Ei voi toinen ihminen uskoa kuinka ahdistavaa se on. Kyselyt, tulevaisuuden suunnitelmista.. mahdollisista lapsista.. töistä, opiskelusta.. ja minä vain vakuuttelen puoli kauhuissani kaiken olevan hyvin.. Kiirehdin keittiön puolelle ja yritän pysyä siellä piilossa toisten katseilta.. Sulkeuduin sisimpääni yksin niiden kahden pirun kanssa, jotka kilpaa minua sättivät, ja saavat itkemään.. uskomaan että olen huono, typerä ja kamala ihminen... että olen taas se pieni ruma ankanpoikanen, vailla siipiä, jäätyneenä kiinni järven jäähän.😭

En edes tiedä mitä alan tekemään.. Siksi kai olin niin kärsivän näköinen.. en siksi että kengät puristivat... vaan siksi että pelkäsin että heti kun astun huoneeseen, muut iskevät hampaansa lihaani ja yrittävät saada minusta palan itselleen.. Kyselemällä kaikenlaista mihin en osaa tässä vastata.. vieläkään. Humalaisen enon viisauksia.. elämästä. Hänkin kai olisi mennyt ja ampunut itsensä hengiltä.. jos serkkuni ei olisi saanut lasta.. lapsenlapsi niin piristää tämän ihmisen elämää..

Lapset.. Ne ihanat pellava päät jotka juoksevat pitkin lattioita, takertuvat jalkoihin.. ja yrittävät hymyllään parantaa koko maailman.. minutkin, vaikka eivät edes ymmärrä, miksi olen surullinen. Sisarenpojat ja tytöt ja pikkuserkut.. ihania heistä jokainen, ainoita ihmisiä, jotka eivät kysele vaikeita kysymyksiä.. Kun voisi olla vain sellainen pieni 1v tyttö.. ei olisi muita huolia kuin äidin syliin pääsy, syöminen, leikki ja potalle opettelu.. Mitä isomi lapsi sen suuremmat huolet.. aikuisen huolet sitten ovatkin jo isot..☹️

Koko ikäni.. minä olen paennut. Juossut unissanikin pakoon kuin hullu. Juossut pakoon pahoja setiä, pahoja ihmisiä, hulluja, sairaita, vihaisia ihmisiä.. Unissani olen hypännyt alas talon katolta.. kaatunut portaat alas.. kuollut.. juossut pakoon juossut silmät kyynelissä, yrittänyt taistella vastaan.. ja taas juossut.. Ja nyt.. minä jo ehkä tiedän mitä.. minä olen paennut.. niitä katkeruuden, pelon, surun, vihan, ivan, kauhun tunteita.. niitä ivallisia sanoja ja katkeria kasvoja, ilkeitä katseita... Minä olen jo ajatellut useaan kertaan.. että minä en uskalla kohdata niitä.. tunteita. 😯🗯️

Minä en uskalla.. minä en uskalla kohdata niitä tunteita yksin.. en edes unessa.. Olen pysähtynyt ja katsonut taakseni.. ja jäykistynyt kauhusta.. Ne tunteet ovat muuttuneet ihmisiksi, kauhuisiksi olennoiksi.. jotka ryömivät perässäni, yrittäen tavoittaa jalkojani, käsiäni.. tarttua minuun kiinni ja viedä mukanaan syvään pimeään kuiluun, tulen poltteeseen.. helvettiin.. Sitten minä herään.. ja muistan unesta vain sen kauhun, pelon, vihan...

Elämä on taas yhtä ahdistusta. Mitä hyötyä lääkkeistäkin on.. kun en pääse sinne terapiaan.. enkä osaa auttaa edes itse itseäni.. Ajattelen jatkuvasti, että minun kärsimykseni ei ole mitään. Että minulla ei ole oikeutta tuntea näin.. sairastaa masennusta.. Lääkärikin sanoi että olen raivostuttavan ärsyttävä ihminen.. No kiitos vaan kannustuksesta sinnekin taas.. ja sitä akkaa en muka voi vaihtaa toiseen lääkäriin.. ja terapiaa en saa.. ja h... kaikki on niin vaikeaa.. ikään kuin ei jo tarpeeksi vaikeaa ole ollut jaksaa tämä toukokuu jotenkin loppuun.. kaiken maailman sukulaisten kynsissä ilman minkäänlaista tukea mistään suunnasta.. ilman ammattiauttajan keskusteluapua..

Ja miehelle en ole mitään puhunut koko kuukauden aikana.. vaikka kuinka olisin halunnut tappaa itseni..

Olen tainnut selvitä hengissä vain siten että olen pakottanut itseni tekemään kaikenlaista.. istuttamaan taimia 2800 kappaletta, siivonnut ja remontoinut anopin mökkiä, ollut laittamassa työmiehille ruokaa, auttanut appea saunanpohjan teossa.. siivonnut äidin kanssa taloa, valmistellut ja leiponut pikku siskon ylioppilasjuhlia... vahtinut lapsia, paimentanut elukoita.... Juossut metsässä kuin hätääntynyt elukka, Ollut kuskina pikkusiskon ystävälle ja poikaystävälle baari reissulla, pitkän päivän jälkeen.. Kulkenut kaupungilla, kylällä ja kahviloissa ystävän kanssa.. Nukkunut, nukkunut huonosti... syönyt vielä huonommin.. Yrittänyt tulla toimeen ihmisten kanssa..

Niin .. kuten jo sanoin.. pakenen.. pakenen töihin.. pahaa oloa.. kunnes tulee burn out... ja ahdistus saa minut kiinni.. ja taas huomaan että vaikka kuinka pakenen pahaa oloa, en pääse siltä koskaan karkuun.. Minua pelottaa syventyä siihen pahaan oloon.. Kuin menisin syvemmälle helvettiin, kun juuri on sieltä syövereistä päässyt pois.. tai ainakin luullut pääsevänsä.. Silti vaikka olen kauhuissani, peloissani, järkyttynyt ja hädissäni... minun on mentävä sinne.. takaisin.. vaikka pelkään ettei minusta ole siihen. Minun on löydettävä sieltä helvetin porteilta jotain minkä turvin voin joskus antaa itselleni anteeksi, sen että olin lapsi enkä ymmärtänyt.. että kaikki mitä toiset sanovat eivät ole totta, eivätkä kaikki teot olleet minulle oikein. Minun on jotenkin opittava rakastamaan itseäni... koska ei tästä tule muuten mitään 😭

Mies on nyt saanut lomansa.. sukulaisiensa luona.. mutta milloin minä saan lomaa itsestäni.. omilta ajatuksiltani. Milloin minä saan loman lopullisesti tästä pirulaisesta?(masennuksesta)
En vain jaksa enää.. vatvoa yksin näitä saatanan asioita.. Olen niin kyllästynyt olemaan yksin ja kantamaan kaikki ongelmani yksin... Olisi edes joku ulkopuolinen jolle voisi joskus vaikka karjuakin.. kun niin ahdistaa.. Tuntuu, että lähdin hakemaan apua ongelmaani, ja sain vain lisää ongelmia.. ehdotteluja siitä että olen ihan terve,vaikka selvästi olen kaikkea muuta kuin terve.. Onko tervettä nähdä jatkuvasti painajaisia... vihamielisistä asioista.. sairaanloisista mielikuvista... Onko tervettä olla nukkumatta ilman lääkkeitä... onko tervettä että ajattelen itseni tappamista..

Mutta en jaksa.. en jaksa enää vakuutella omaa sairauttani kenelekään.. en lääkärille, sairaanhoitajalle enkä terapeutille.. onneksi edes jotkut läheisistäni tajuavat masennusta.. toisien ei tarvitse edes tietää.. Olen jo niin lopen kyllästynyt.. vakuuttelemaan mitään.. Minun mielenterveyttäni ei enää riepotella kenenkään johdosta.. Joten pidän siis turpani kiinni.. kun tästä saakelin puhumistaidostakaan ole enää mitään hyötyä...😠

Pää räjähtää!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Taas.. minä yritin tehdä sen.. kiivetä talon katolle ja hypätä alas 10m...
Mutta yiritys päättyi nolosti, siihen että putosin tikkailta 3m alas.. Ei mitenkään käyny
mutta jo alhaalla oleva itsetuntoni ja ylpeyteni sai kolahduksen..

Olen paljon miettiny asioita taas.. pää on aivan turtta kaikista itketyistä itkuista ja
suruista.

En uskalla enää ajaa autoa, sillä ollessani omissa ajatuksissani, olen säikäyttänyt
monet jalankulkijat ja pyöräilijät.. kun en ole huomannut heitä. Päätin etten aja autoa
kun kerran olen vaaraksi muille.. itselleni nyt ei ole niin väliä.. On pelottavaa kun
huomaan välillä ajaneeni pitkään huomioimatta muuta liikennettä..

Mies sanoi että saan ajaa, kunhan vain olen varma itsestäni, siitä että olen virkeä ja
ajokykyinen... Saapa nähdä tuleeko sellaista hetkeä..

Pyörällä kulkeminen on ihan hyvä idea.. en ainakaan tapa toisia ihmisiä hajamielisenä.

Edelleen pelottaa töihin meno. Olen niin omissa ajatuksissani, että en välttämättä kuule
mitä minulle puhutaan, en muista neuvoja, enkä aina uutena työntekijänä tiedäkään
kaikkea.. Lisäksi on ikävää että olen muille työntekijöille eräänlainen taakka.. koska he
pystyvät tekemään asiat ainakin 10kertaa nopeammin kuin minä, tällaisena
hajamielisenä ja masentuneena.. Miten voin muka lähteä hoitamaan toisten ihmisten
asioita, kun omatkin asiat ja elämä on täysin päin.. prinkkalaa. Lisäksi annan itsestäni
aivan väärällaisen kuvan työnantajalle, kun olen masentuneena töissä. Olen paljon
hitaampi töissä, minulla menee aikaa ja olen taakaksi muille työntekijöille kun en saa
asioita hoitumaan yhtä nopeasti ja tehokkaasti kuin ennen.

Ajattelin että nyt minun todella pitäisi sanoa mitä mieltä minä olen, tästä tilanteesta
niille ammattiauttajille ja päätin vaihtaa lääkäriä, koska meillä ei kemiat pelaa niin sille
ei voi mitään. 😞

Pidän pyöräilystä.. se jotenkin selvittää päätä.. kävelykin..

Tiiän ettei saa pelätä töihin menoa.. mutta mie en nyt vain pysty olemaan töissä...
Myöhemmin.. kun tämä olo taas helpottuu, niin sitten.. Vois ottaa pitempi aikasen
sairasloman. Ja sen aikana järjestää omaa elämää kuntoon ja mennä johonkin
tukiyhteisön keskusteluihin tai.. kuntoutusta hakea kelalta..

Tuntuu että kaikki on nii sekaisin.. vaikka toisen ihmisen silmissä voi näyttää että
minullahan on kaikki hyvin..😞 Nii ei se ihan nii mene..

Tunnen paljon syyllisyyttä siitä, että olen masentunu.. Mieski on jo lopen kyllästyny
koko asiaan. Ei kestä enää mistään edes pikkuisen surulliselta vivahtavasta alkaa
puhumaan kun saan hirveän paasauksen ja huudon..☹️ Juu on se väsyny tähän. Mutta
hän ei ole koko aikana edes halunnut ymmärtää mistä tässä masennuksessa on kyse.
Jatkuvasti saan kuunnella sitä että olen laiska ja saamaton ja siksi en saa mitään
aikaiseksi. Ja sitten minä itken ja yritän tiskata tai edes saada vähän järjesteltyä tätä
kotia, etten tunttisi nii paljon syyllisyyttä siitä että syön mieheni ostamia ruokia, ja
asun saman katon alla, josta en voi maksaa edes vähäistä..

Edes mukavat asiat eivät onnistu.. En voi edes maalata, koska keskittymiskykyni ei
riitä siihen, turhaannun ja tulen surulliseksi, kun en saa mitään aikaan.. vaikka yritän..
Olen ahkera ja tunnollinen, mutta nyt minä en .. pysty olemaan sellainen kun oikeasti
olen..

Totuus on että mieheni ei ole koskaan nähnyt minua muuna kuin masentuneena.. Sitä
masennusta ei ole vain diagnosoitu aiemmin... Mietin että pitäisikö lopettaa e-pillerien
syönti.. jos ne vaikuttavat negatiivisesti mielialaani. Mutta olen kokeillut sitä jo, pidin
parin kuukauden tauon, eikä sillä juurikaan ollut vaikutusta söinkö niitä vai en..
Toisaalta en tiedä missä ajassa niiden vaikuttavat aineet häviävät elimistöstä..

Ehkä tähän kaikkeen löytyy selitys ja tajuan jotain.. jostain. Olen vain niin väsynyt
tähän kaikkeen. En jaksa enää puhua näistä asioista.. ei siitä ole kuitenkaan mitään
hyötyä. En halua elää näiden neljän seinän sisällä vain.. ja surra yksinään. Haluan
jonnekin pois.. kauas pois. Kauas kaikista muista ihmisistä..

En meinaa saada unta.. ja kun saan nukun kellon ympäri..😴 Kun suljen silmät..
meinaa mennä taju.. miksi??... en tiedä.. enkä enää jaksa välittää.. Mitä tehdä? Minne
mennä? En tiedä sitäkään.. mutta onko millään mitään väliä.. en osaa enää elää.