Tässä minun tarinani. Kyse on suurimmalta osin aviokriisistä, mutta myös minä-kriisistä (tai mitä tärmiä tuosta vois käyttää). Takana on 19 vuoden yhdessäolo, kummankin ensimmäinen suuri rakkaus ja vakava suhde. Viime kuun alussa riitelimme mieheni kanssa ongelmistamme (tuolla alla näkyvissä) ja tilanne päättyi silloin vielä yhteiselämän jatkamiseen. Jouduin lähtemään päiväksi pois kotoa ja sanoin lähtiessäni että jos hän ei halua jatkaa yhdessä, voi poistua sillä välin kun olen pois. Hän kuitenkin oli kotona palatessani ja ajattelin tuolloin että minun täytyy ryhdistäytyä ja alkaa työskentelemään suhteen eteen. Pari viikkoa kului, huomioin häntä kyllä enemmän mutta en tietenkään kyennyt muuttumaan kokonaan ihannevaimoksi. Hän oli kylmä ja tunteeton. Olin ihmeissäni ja otin asian puheeksi. Hän kertoi ettei enää rakasta minua, mutta ei ollut lähtenyt koska välittää edelleen ja oli huolissaan mm taloudestani jos jään yksin. En osannut muuta tehdä kuin pyytää häntä hakemaan tavaroitaan ennen kuin tulen itse kotiin. Oletin kuitenkin että hän olisi ollut odottamassa kun tulen, mutta toisin kävi. Yllätyin ja pelästyin todella, sillä samalla kaavalla on tapeltu ennenkin. Kumpikaan ei ole osannut muuta tapaa! Tuo oli minun avunhuuto, jota ei ymmärretty oikein. Tuona päivänä tuntui että elämältäni katosi pohja. Menin shokkiin ja olen siinä varmasti vieläkin. Tunteet ja ajatukset heittelehtivät laidasta laitaan.
Totesin tuolloin, että tästä en selviä yksin ja aloin puhua. Kirjoitin muutamalle ystävälle pitkän kirjeen siitä mitä on tapahtunut ja pyysin apua. Ikinä, koskaan en ole aiemmin rohjennut kertoa tunteistani ja ajatuksistani vastaavalla tavalla kuin tuossa kirjeessä ja keskusteluissa sen jälkeen. Kukin on auttanut omalla tavallaan, toiset olleet vaan seurana, toiset jutelleet syvällisemmin. Hakeuduin myös psykoterapeutin luokse. Kaikki tämä oli minulle todella vaikea askel, helpompaa olisi ollut vaikka palavaan taloon ryntääminen.
Mieheni siis muutti pois (oli kuulemma hankkinut kaverinsa kämpän lainaan jo tuolloin muutama viikko aiemmin eli on valmistellut lähtöään jo jonkin aikaa). Saimme kuitenkin keskusteltua asioita jonkin verran ja hän lupasi miettiä asioita viikon verran. Sitten hän jätti minut tekstiviestillä, jossa kertoi ettei voi jatkaa avioliitossa kanssani, sillä rakkauden tunne on kadonnut eikä voi sitä enää saada takaisin. Päätin taistella suhteen puolesta ja kerroin hänelle terapiastani ja pyysin häntä lähtemään sinne mukaan (hän ei halunnut lähteä vaikka oli muutama viikko sitten sitä ehdottanut). Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa yritin selittää käytöstäni ja ajatuksiani. Samalla kuitenkin tiesin sisimmässäni että en voi häntä suhteeseen pakottaa vaan asioiden työstämiseen pitäisi olla kummankin halu.
Ymmärrän kyllä häntä. Viime ajat suhteesta on puuttunut läheisyys, seksi suurimmalta osin, syvä toisen kunnioitus ja arvostaminen, yhteistä laatuaikaa ei ole ollut lainkaan. Olimme ehkä kuin sulukämpän kämppikset! Toki nuo asiat sisimmässäni tajusin, mutta en vaan osannut käsitellä tai pukea niitä sanoiksi. Jos tarkoitin voidaanko olla lähekkäin sanoin onko sitä kännykkää pakko näpeltää ihan kokoajan. Lisäksi tein aivan vimmatusti töitä syksystä lähtien ja sen varjolla sysäsin paljon käytännön asioita miehen hoidettavaksi. Tajuan nyt jälkikäteen, että oman käyttäytymiseni taustalla on useat tunnelukot: Hylätyksi tulemisen pelko, Vaativuus (ilmenee lähinnä työssä perfektionismina ja tuhottomina ylityötunteina), tunnevaje, emotionaalinen estyneisyys ja pessimistisyys. Kyynisesti ajatellen onko tuo nyt kuitenkaan ihme, sillä taustalla on koulukiusaamista, kavereista eristäytymistä, pedofiilin tekemä raiskaus sekä koti, jossa ei puhuttu eikä näytetty tunteita. Kaikki nämä olen tavalla tai toisella pitänyt sisälläni tähän asti. Tuosta raiskauksesta en ole kertonut (kuin miehelleni vuosia sitten ja) vasta nyt, 25 vuoden jälkeen äidilleni ja terapeutilleni ja ystävilleni. Kaikki vanhat traumat nousevat nyt pintaan enkä osaa niitä itsekkään käsitellä ja tuntuu siltä että ne ovat liian vaikeita asioita myös muille. Haluaisin nyt puhua nämä halki, ymmärtää vaikutukset ja päästä muuttumaan! Ja voi että, sisimmässäni niin toivoisin että mieheni olisi tukenani tässä. Hän on ainoa ihminen, jolle olen uskaltanut sisintäni avata aikanaan. Toisalta olen hyvin pettynyt häneen, sillä hän lähti juuri ennen minua suuresti pelottanutta leikkausta, josta olen edelleen toipumassa. Olin pakotettu turvautumaan ystävien apuun mm koirien ulkoilutuksessa (minulle henkisesti noloa kun en selviydykkään yksin!) Eli haluan hänet takaisin, mutta en halua häntä takaisin. Järki on eron ja oman elämän kannalla, tunteet haluaisivat jatkaa avioliitossa jos kummatkin kykenisivät työskentelemään onnen eteen. Mutta onko se kuitenkin hylätyksi tulemisen pelko, joka puhuu? En saa tätä itselleni selväksi. Kahteen ja puoleen viikkoon en ole tätä saanut itselleni jäsennettyä. Niinpä olen ajatellut että haluaisin yrittää palata yhteen. Vaan helpommin sanottu kuin tehty! Aluksi lähetin muutamia viestejä, jossa enemmän tai vähemmän suorasti pyysin häntä takaisin. Sitten tuli tuo kahden viikon puhumattomuus (minun aloitteestani, sillä en kestänyt hänen haluaan yrittää olla hyvä kaveri, joilla todennäköisesti vain haki itselleen helpotusta syyllisyydentuntoihinsa).
Mieheni ei ole tehnyt mitään ilmoittaakseen jatkamishalukkuuttaan, mutta ei myöskään ole edistänyt käytännön asioita erossa, joskin tiettyjä oletuksia on olemassa. Eli minulla on uusi asunto tiedossa, autolleni (liian kallis pitää yksin) on ostaja tiedossa). Jossain vaiheessa allekirjoitin ja varustin vielä postimerkillä erohakemuksen eikä se ole päässyt kuukaudessa käräjäoikeuteen. En tiedä miten tätä kaikkea pitäisi tulkita!?!? Päätin katkaista yhteydettömyyden ja kysyin tekstarilla haluaako hän minun lähettävän postinsa jonnekin. Vastasi että voisin laittaa ne postilaatikkoon, josta voisi ne itse noutaa. Sydän syrjällään odotan, katoavatko postit vaan laatikosta kaikessa hiljaisuudessa vai tuleeko hän keskustelemaan ja jos tulee, mikä on aihe.
Eilen aamulla ajattelin että nyt saa kyllä riittää ja ainoa ratkaisu päästä tästä piinaavasta tuskasta on itsemurha. En vaan jaksa enää itseni kanssa kun käsiteltävänä on avioliiton lisäksi nuo lapsuuden traumat! Itsekkäästi ajatellen se olisi helppo ulospääsy, jollakin tavalla myös kosto miehelleni (sairasta, tiedän), mutta varmasti liian vaikea asia käsiteltäväksi minua kaipaamaan jääville. Jollain lailla sain jälleen otteen itsestäni. Kerroin tästä äidilleni, joka tietysti kauhistui aluksi ja aikoi kiikuttaa minut päivystykseen. Onnistuin vakuuttamaan että tunne oli ohimenevä ja nyt äiti soittelee pari kertaa päivässä ja kyselee olenko syönyt ja nukkunut 🙂 Kilttiä, mutta mitä nyt oikeasti haluaisin, on päästä ongelmissa niiden ytimeen ja keskustella niistä. Toivonkin että täällä joltain löytyy viisaita sanoja omien kokemusten kautta.
kiitos kun sain kirjoittaa.
Update: Mies haki postinsa ja muuta tavaraa siinä samalla. Pyysin etukäteen että keskusteltaisiin hetki. Hänelle tuli kuulemma yllätyksenä kun kerroin haluavani jatkaa suhteessa. Ei ollut siihen valmistautunut lainkaan, vaan oli kuvitellut minun olevan sinut eroajatuksen kanssa. No, kerroin tunteistani, tunnelukoistani ja kuinka uskon niiden vaikuttavan käytökseeni ja sitä kautta suhteeseemme. Annoin hänelle luettavaksi Tunne Lukkosi -kirjan. Hän lupasi sen lukea. Suurin haaste minun kannalta on se, ettei mieheni usko ihmisen kykyyn muuttua näin paljon kun nyt olisi tarve. Kysyin olisiko hän halukas terapiaan. Lupasi kuulemma harkita, mutta tulevansa sinne jotta erosta tulisi minulle helpompi. Eli ero on edelleen hänen tahtotilansa, mutta ehkä ihan minipieni mahdollisuus jatkolle saattaisi vielä olla. (?) Hän kertoi nauttivansa yksin elämisestä ennen kaikkea siksi että saa mennä ja tulla kuten haluaa. Se on totta, että en ole pitänyt siitä ettei hän ole läsnä. Toisaalta ei hän ole osannut vaatia itselleen omia oikeuksiaan. Korkeintaan maininnut jossain sivulauseessa asioita, joita minä en ole saanut kiinni. Mies väittää ettei hänellä ole mitään ongelmia itsensä tai tunteidensa kanssa. Tätä mieltä minäkin olin itsestäni ennen tätä kriisiä, ei sen puoleen. Kunnes sitten luin tuon tunnelukko-kirjan. Jään siis toivomaan että hän saa siitä jonkun ahaa-elämyksen... tai ajattelee ajatuksiaan muuten vielä uudelleen.
Hei Myrkky, teillähän on toivoa, molemmilla. Kun puhutte tai ainakin sinä puhut ja ilmeisesti pitkän ajan jälkeen tulet näkyväksi omana itsenäsi. On toki luonnollista, että toinen on ihmeissään, kun toinen alkaakin muuttuaj a tulla näkyväksi omine heikkouksineen ja tunteineen, mutta se on upeaa - rehellistä - aitoa ja elämänmakuista.
Ei siis ihme, että hän on pihalla. Anna hänen olla ja mene itse keskusteluapuun ja huolehdi itsestäsi. Jos hän haluaa, hän tulee perässä, kun näkee sinun toipuvan ja saavan apua.
Ota vaikka aluksi "Tältä minusta tuntuu nyt-" vihko käyttöön ja jätä se vaan näkyville. Tai kun olet saanut pikku vihkon täyteen, niin voisit antaa sen hänelle ja kysyä häneltä, haluaisiko hän tietää miltä sinusta oikeasti tuntuu päivittäin?
No, tulipahan vaan ihan pöhkö ajatus mielee, nmutta sanoin sen ääneen.
Hei teillä on toivoa, puhutte sentään ja jokin yhteys on välillänne olemassa. Hieno juttu! Tsemppiä ja rohkeaa avoimuutta!🙂👍
Kiitos Pöllöhuuhkaja, kommenteistasi!
Tunnen tällä hetkellä hyvin ristiriitaisesti. Aloin kokea suunnatonta syyllisyyttä ja tuskaa kun tajusin että mieshän oli tullessaan hyvinvoivan ja onnellisen näköinen; sitten minä kerroin tunteistani ja sain hänelle pahan olon, syyllisyyden ja surun pintaan uudelleen. Ehkä suurinta rakkautta minun puolelta olisikin nyt vaan päästää irti...
Suru ja syyllisyys (kaikesta siitä minkä tein suhteessa väärin) tuntuvat kuitenkin aivan liian suurilta ja painavilta harteillani. En jaksa niitä enää oikein kantaa. En saa niitä sieltä nyt karistettua alkuunkaan. Välillä tekisi mieli päättää tämä kurja elämä. En kuitenkaan taida olla riittävän vahva oikeasti tekemään mitään, mikä sekin omalla tavallaan ottaa päähän. Eli taidan sittenkin vain kaivata sitä huomiota osakseni osaamatta käyttää niitä oikeita sanoja. "Ihanan" lapsellista ☹️ Aikuiseksi kasvaminen vaan ei tapahdu ihan hetkessä, mutta yritetään, yritetään.
Oi, tervetuloa VIHA! Sua on vähän odotettukin!!!
Mies kävi vähän aikaa sitten hakemassa jotain rakennuspiirrustuksia ja niitä etsiessään lupaili lukea antamani kirjan. Vielä ei ole ehtinyt. Koitin sillävälin siivoilla keittiötä. Väkisinkin tuli kyyneleet silmään ja kun hän sulki oven takanaan lysähdin lattialle itkemään kovemmin kun tänä aikana ennen. Koirakin tuli siihen ulvomaan mun kanssa (hassu!). Mutta sitten jostain tuli tunne hakea vasara ja alkaa paukuttaa sillä! Päädyin sitten ulos hakkaamaan halkopinoa ja huutamaan perkeleitä 😀 Mahtaa naapurit ihmetellä, mutta eipä väliä. Miksi tämä sitten on hyvä asia? Jostain luin, että surun kanssa ei pääse eteenpäin ellei koe myös vihaa. Eteneminen, here I come! Pikkuaskel kuitenkin, sillä olen edelleen aika kysymysmerkkinä tämän tilanteen kanssa. Ottais tuo mies nyt sitten vastuun eron edistämisestä jos sitä todella haluaa. Kituuttaminen tässä tilanteessa on perseestä kun laskuja ym pakollisia yhteisiä velvotteita ei kuitenkaan pääse pakoon eikä niistäkään ole mitään sovittu.
Itse näen tuon halkopinon paukuttamisen vain hyvänä juttuna...tuossa tilanteessa ainakin ja yleensäkin tunteiden esiin tuominen on hyvä, vaikka se sitten tapahtuisi metsään huutamalla.
Onkohan sittenkin niin että miehellä on toinen nainen tai ainakin tunteita toista naista kohtaan? Jos näin on, nostan kyllä käteni pystyyn ja otan oman suunnan vaikka se niin vaikealta tuntuukin.
Täällä meilläpäin on muutamia hyviä koiranulkoilutuspaikkoja ja olimme eilen kaverini kanssa sillä meitä lähimmällä, jossa tulee paljon käytyä muutenkin. Kun kaverin kanssa palasimme parkkipaikalle, huomasimme mieheni auton olevan siellä myös. Jäin odottelemaan hänen paluutaan; hän ei nähnyt minua. Jonkun ajan kuluttua hän palasi autolleen toisen naisen kanssa. Oletettavasti tämä oli hänen naispuolinen työkaverinsa, jonka kanssa on kuulemma ollut helppo keskustella. Minulle on sanottu että hänen kanssaan ei ole, eikä tule mitään suhdetta, sillä naisella on asperger ja hän on aseksuaali. Tosin eihän se estä miestäni haaveilemasta yhteisestä elosta ja tuntemasta häntä kohtaan... Mutta miksi ihmeessä tuoda uusi rakastettu samoille lenkkipaikoille? Näkihän hän varmasti että minun autoni oli siinä. Halusiko hän jäädä kiinni? Miksi ylipäätään tulla tuon naisen kanssaan tuonne vaikka mitään heidän välillään ei olisi ystävyyttä enempää jon kunlainen todennäköisyys lenkkipolulla törmäämiseen kuitenki on. Eikö miehet vaan ymmärrä/huomaa tällaisia asioita?? Itselleni ainakin tuli hurjan paha mieli tästä jo sinällään ☹️ Mutta antoipahan taas uutta ajateltavaa tälle päivälle. Ja jostain hassusta syystä ei itketä lainkaan vaikka viimepäivinä en muuta ole oikein tehnytkään.
Tänään mies tuli naikkosensa kanssa taas samoihin lenkkimaastoihin. Palasi autolle aivan pokkana yksin, mutta myönsi pyytäneensä naista odottamaan kauempana kun asiaa kysyin. Myönsi rakastavansa häntä. Oma käytökseni ei ollut kaikkein aikuismaisinta tuossa vaiheessa ja myönsin mm itsemurha-ajatukset. Niitä hän piti raukkamaisina ja muutenkin haukkui hulluksi ja hoidon tarpeessa olevaksi. Loukkasi muutenkin sen minkä ehti. Ei siis riitä, että hän ei rakasta minua vaan rakastaa jo toista.
Nyt olen henkisesti aika rikki. Onneksi täälläkin on paljon selviytymistarinoita vastaavista tilanteista ja ystävätkin kannustavat eteenpäin. Kova paikka yrittää saada järki voittamaan tunteet. Häpeä on tällä hetkellä päällimmäisin tunne. Nyt pääsee piilostaan velkaongelmat jne, joita olen myös yrittänyt muilta salata.
Kyllä elämä on vaan joskus niiin perseestä!
Luin tuota PalavaRakkauden ketjua ja oivalsin sieltä yhden asian! Kävi nimittäin niin että mies tunnusti naisen mukana olon vasta kun otin hänen autostaan naisen kassin ja päästin tavarat ulos. Mieheni haukkui minut hulluksi ja muistitti kuinka aina "olen tuollainen" ja sen takia en voi saada toista mahdollisuutta (Juu, joskus vuosia vuosia sitten on tavarat kerran saaneet kyytiä. Se on se riitelytapa, jonka kotona olin oppinut!) Mietin itsekin, mikä sai toimimaan noin typerästi, mutta sehän taitaa olla viha?!?! Pitääpä opetella kanavoimaan sitä paremmin. Mutta tuota samaa tunnetta olen taitanut hautoa sisällä piilossa ja se on vaikuttanut varmasti suhteeseen negatiivisesti kun en ole purkanut sitä lainkaan.
Voi Myrkky! ☹️ Todella, todella surullista. Harmittaa sinun puolestasi se, että mies ei kohtele sinua ystävällisesti ja kunnioittavasti. Se olisi tärkeää siitäkin huolimatta, että hän kokee toista rakastavansa. Tarvitsisit kaiken mahdollisen tuen nyt, mutta ilmeisesti miehesi ei sitä jostain syystä ymmärrä. Käytös kertoo miehestä kyllä tosi paljon...
Hurjan paljon voimia sinulle! Aika on onneksi armollinen, se tosiaan auttaa, vaikka nyt ei siltä tunnukaan. Ota tavoitteeksi elää pieni hetki kerrallaan, jotta jaksat. Älä ajattele vielä sen pidemmälle. Tärkeintä on, että selvitä tästä hetkestä! Jossain vaiheessa huomaat, että jaksat suunnitella ja ajatella elämää eteenpäin.
Se on hyvä, että jaksat lenkkeillä ja liikkua. Se auttaa varmasti, vaikka ihmetyttää kyllä minuakin tuo, että mies tuo uuden naisystävänsä samaan paikkaan vailla hienotunteisuuden häivääkään.
Jep jep, voihan elämän kevät sentään. Nyt on mies kuulemma jo aloittanut uuden harrastuksenkin naisensa kanssa 😯🗯️ ! Ilmeisesti hänellä on toden totta jonkunlaisen sisäinen kriisi ja kapinointivaihe meneillään... Vaan enpä nyt meinaa sitä jäädä katselemaan vaan pakotan itseni eteenpäin. Juhannuksena olisi muutto ja olen jo vähän pakkaillutkin jne.
Onko tämä jotenkin tyypillistä tällaisessa tapauksessa että mies ei tee liikettäkään entisen elämän "jälkien korjaamiseksi"? Minulle näköjään jaa suurin osa käytännön järjestelyistä. "Ihanaa" kun saa tässä vielä senkin ristin kantaa 😠 Mielestäni olisi vähintäänkin kohtuullista että eroa halunnut osapuoli jopa tekisi jotain sen eron saavuttamiseksi.
Ja kiitos kaikille kommentoineille tuestanne!
Voi tätä yksinäisyyttä ja jatkuvaa surun tunnetta ☹️ Vieläkin jotka päivä tulee itku. Exän laittamat viestit käytännön asioista saavat minut joka kerta pois tolaltani ja itken, itken ja itken. Enkä edes ymmärrä miksi! Luopuminen, nöyryytys, pelko... Ajatukset pitäisi saada ohjattua jonnekin muualle, mutta minä murehdin vain käytännön asioiden järjestelyjä ja raha-asioita. Alennuin jopa pyytämään mielialoja tasaavaa lääkitystä.
Pelkään että ystävätkin kohta kaikkoavat kun en muuta osaa tehdä kun valittaa ja vääntää tätä eroa edestakaisin.
Mistä ihmeestä te muut haastavissa tilanteissa olevat saatte voimia jatkaa? Miten se valo sieltä tunnelin päästä oikein löytyy? Miten ihmeessä tätä asiaa kuuluu käsitellä kun tuntuu etten pääse lainkaan eteenpäin! Olen joka saralla vain varjo entisestä, mikään ei huvita ☹️
Puolitoista kuukautta kulunut ja samassa suossa tarvotaan, ellei jopa pahemmassa. Osaan haasteista olen jo tottunut, mutta ne uudet haasteet ottaa koville.
Olen muuttanut uuteen asuntoon, saanut sen mukavaan järjestykseen ja voi sanoa että jopa viihdyn täällä.
Yhteinen asunto on ollut nyt kuukauden päivät tyhjillään. Lukuisia kertoja exä on luvannut hoitaa remontin loppuun, laittaa yhtiön asiakirjat kuntoon (isännöitsijä kun on) ja laittaa asunnon myyntiin. Tyhjiä lupauksia kaikki tyynni. Päätin ottaa ohjat käsiini ja alkaa hoitaa asiaa. Siitäkös hän kimmastui ja heittäytyi vallan hankalaksi. Kaikki tähän mennessä sovittu oli kuulemma tehty väärin. Yritin tiedustella mihin hän oli tyytymätön vailla vastausta. Keskusteluyhteys taitaa siis olla lopullisesti poikki ☹️ Harkitsen vielä asianajajan palkkaamista ja pesänjakajan hakemista. Koska tuo on kuitenkin hidasta ja kallista, otin härkää sarvista ja otin yhteyttä exän sukulaiseen ja selvitin tilannetta pyytääkseni apua "järjen takomiseen" exän päähän. Tämän henkilön kanssa en ole ollut missään yhteydessä kymmeneen vuoteen, joten oli todella vaikea paikka uskaltaa soittaa hänelle. Toivottavasti tämä tie vie jonnekin.
Kävin näyttämässä asuntoa välittäjälle hinta-arvion saamiseksi. Olipa vaikea mennä sinne, sillä paikkaan liittyy paljon mukaviakin muistoja, jotka jo kerran olin jättänyt taakseni. Järkyttävää oli kuulla välittän antama hinta-arvio. Jos se on todellinen arvo, tulee meille jäämään useita tuhansia velkaa. Voi apua! Toki ymmärrään ettei velka ole taivaalta tipahtanut, mutta tuntuu vaan kovin ahdistavalta yrittää selviytyä omasta osuudesta.
Ei varmaan kovin viisasta, mutta en ole halunnut pitää yhteyttä ystäviinkään. He toki tarkoittavat hyvää kuuntelemalla, mutta koen että nyt olisi tarvittu jo ihan muutakin kuin asioiden vierestä seuraamista. Kaikki heistä tuntevat exän ja yrittävät olla lojaaleja kumpaankin suuntaan ja (itsensä vuoksi?) kokevat hankalaksi toiselle puolelle asettumisen toista vastaan. So long babes, tässä en nyt enää tarvita mukavuusalueella matkustajia.