Minä ja lapset ja bipo ?
Suurin huolenaiheeni ovat lapset, siis omat. Kaksi ala-aste ikäistä poikaa.
Tuntuu että omat ongelmani vievät kaikki voimani ja en enää jaksa tai muista lasten asioita. ja mietin kokoajan että miten lapset selviytyvät äidin kanssa joka sairastaa kaksisuuntaista.
Tai ei ne oikein selviäkkään. Molemmilla lapsilla on ongelmansa. Olisiko ongelmat sittenkin jos minä olisin ”terve”.
No oman diagnoosin saaminen on kait sen verran tuore etten oo ihan vielä hyväksynyt tätä ajatusta, että sairastan bipoa enkä voi sille itse mitään.
Lasten kanssa ollaan asiasta puhuttu kyllä paljon. Ne tietää mistä mieliala vaihteluni johtuvat ja miksi syön lääkkeitä ja miksi meillä on säntillinen aikataulu varsinkin nukkumisen ja heräämisen suhteen.
Apua ollaan kyllä saatu tosi paljon. Nuoremman kanssa on perheneuvola sydeemit loppusuoralla ja varsinaiset tukitoimet alkamassa. Isompi aloittaa oman perheneuvola jaksonsa vielä tässä kuussa. No ehkä hänen ongelmansa ovatkin pienempiä. Mutta en uskalla sitäkään arvaille. On niin paljon saanut kokea kaikkea.
Itse saan apua monelta taholta kun vihdoin olen suostunut sitä vastaan ottamaan.
Sairaslomani jatkuu vuoden vaihteeseen ja olin ihan varma että meen sitten töihin. Aattelin että masennus saadaan sopivasti lääkkeillä asettumaan ja sit pääsen työhöni josta tykkään.
Mutta ei taida onnistuakkaan. Nyt masennus tuntuu olevan kurissa mutta mania pukkaa vahvasti päälle. Sitä mulla ei oo ennen lääkitty joten oon vähän asian kanssa eksyksissä. Että miten suhtautua kun lääkettä pukataan molempiin vaivoihin ja olo ei oikein oo kiva kuitenkaan.
Lapset menee viikonlopuksi tukiperheeseen. Itse lähen ehkä ystäväni luoke että saan vähän maiseman vaihdosta. Tai lähden jos ei tuu hankalia sivuoireita lääkityksestä. Ihanaa että lapset saavat kokemusta isosta perheestä jossa on selkeät pelisäännöt ja paljon lapsia ja lehmiä.
Voisin tietysti jäädä kotiin ja tehdä jouluvalmisteluja mutta koska mieheni on töissä koko viikonlopun en tiedä haluanko olla kotona itteksini.
Sasaki kirjoitti 4.12.2007 9:15
Tai ei ne oikein selviäkkään. Molemmilla lapsilla on ongelmansa. Olisiko ongelmat sittenkin jos minä olisin "terve".
Minä olin silloin lapsi, kun äiti eli ja se oli bipo. Minä en sitä teinnyt silloin sen eläessä vasta sen kuoleman jälkeen asia selvisi.
Minä mietin usein, että sairastuko mun äitini siksi, koska minä olin niin ongelmainen lapsi.
Aika tyhjänpäivästä jossistelu-ajattelua, koska minkä sitä voi jos on ongelmalapsi tai bipo-äiti.
Oliko se nyt niin, että maniassa on vauhtia paljon, kun en koskaan muista miten päin menee. Mutta kuitenkin sen muistan, että sitä vauhtia oli vaikeampi kestää kun sitä makaamisvaihetta. Ehkä siksi, että pidän vaan olemisesta yhdessä paikkaan ja minusta minulla oli hyvä äiti, kun se vaan mähösi vuoteessa. Paitsi, että silloin minut pantiin usein sijotuspaikkaan.
Sitten, kun äiti jaksoi loputtomiin kaikkea tehdä ja mennä sinne ja tänne, se oli minusta kauhia äiti mutta sossun mielestä hyvä äiti ja minun piti olla kotona eikä sijotuksessa.
Minä halusin sinulle vaan sanoa, että saa äitikin olla sairas, jos vaan on apua jotta lapsilla on oikeus lapsi omine ongelmineen. Vielä pari vuotta sitten minä olisin saanut hirveän raivarin, jo pelkästään nähdessäni otsikon "lapset ja bipo", nyt, kun olen jo lähes aikuinen tajuan, että äiditkin voi olla sairaita päästään, silti olla hyviä äitejä.
Kiitos maanvaiva kommentistasi. Oli mukava lukea se🙂
Munkin lapset tykkää musta enemmän silloin kun oon masentunut ja hitaalla. Ne tykkää äidistä joka vaan on. Vaikka sitten joutuukin huutelemaan "haloo".
Maanisessa vaiheessa olen helposti ärsyyntyvä ja se ei ole kenenkään kannalta kivaa. Muuten kait vähät välittäisin manian lääkityksestä mutta kun tiedän että lapset kärsii siitä ja mies. Ja kyllä kait sitten siitä loppupelissä kärsin itekkin.
Mä en ainakaan oo sairastunut lasteni takia. Vaikka pienemmällä onkin paljon ongelmia. Enemmin ajattelen että mun sairaus on pahentanut pienemmän oireilua vaikka se ei välttämättä ookkaan niin.
Mun lapset tietää että mulla on joku sairaus joka aiheuttaa mielialan vaihtelua. Jossain vaiheessa tuntui että ne yritti suojata mua. Mutta kun ollaan aina vaan puhuttu asiasta niin eipä ne enää juuri säästele ja en sitä toivoisikaan. Oon kertonut lapsille sairauden mekaniikasta ja siitä että ei johdu heistä mitenkään.
Mun isä sairasti kaksisuuntaista, ilmeisesti lievempää kuin mä. Hoidettiin vaan masennuksena. Äiti sairasti masennusta, ei hoidettu mitenkään. Onko mun sairaus heidän syytään. Tuskimpa. Mutta en mä olisi niin hanakasti halunut lapsia jos olisin tietänyt tämän mitä tiedän nyt niin silloin.
Enkä tarkoita että toivon että mulla ei ois lapsia tai että haluaisin ne pois antaa. Ne on mun elämän tärkeimmät. Suostun vaikka mihin jos sillä voin jotenkin auttaa tai helpottaa lasten elämää ja olemista.
Sairaus tai bipo tekee vaan sen etten pysty olemaan mielestäni riittävän johdonmukainen vaan säännöt vaihtelee mun voinnin mukaan ja se on lapsille rankkaa ja se on mulle rankkaa... En oo keksinyt siihen vielä mitään ratkaisua, en huonoa enkä hyvää.
Hei!
Kerrotteko lisää biposta?
Olen kotiäiti ja päivittäin tuntuu että päässäni on jotain vikaa.
Mainitsitte ns. löhöämisvaiheen. Sellaista minulla ei ole.
Yritän tässä selvittää voisiko minulla olla jokin kategorisoitu sairaus vai vain masennus tai hetkellinen mielenhäiriö- päivittäin.
Olen todella sulkeutunut ihminen enkä osaa huomioida muita..
En mä tiedä osaanko kamalasti kertoa biposta muuta kuin omia kokemuksia. Oon kuitenkin vielä solmussa kok diagnoosin ja itteni kanssa. Vaikka perheneuvolan työntekijän mielestä osaan hyvin kertoa ja jäsennellä olemistani. Hmm.
Mulla on siis diagnoosissa kaksisuuntainen mielialahäiriö tyypi 2. Mulla saattaa vointi heilahdella rajusti yhden päivänkin aikana. Siis toivottomasta masennuksesta yltiöoptimismiin. Se on rasittavaa.
Mutta sitten mulla on ihan selkeitä masennusjaksoja jolloin vointi on huono, en jaksa mitään ja kaikki tuntuu hankalalta ja toivottomalta. Myös unta riittää enemmän tai ainakin oon tosi väsynyt. Nukkuminen ilman lääkkeitä olisi kuitenkin tosi rikkonaista. Myös ruokahalu vaihtelee tosi paljon. Kun masennus ei vielä ole ihan tosi hankalaa ajattelen vaan syömistä. Mutta jos masennus ja ahdistus pääsevät tarpeeksi pahaksi lakkaan syömästä.
Mulla meno vaihe on lähinnä hypomaniaa, ei siis ole koskaan karannut niin käsistä että oisin ostanut autoja tai tehnyt jotain muuta yltiömäistä. Mania vaiheessa mulle tulee lisää virtaa. Aluksi se tuntuu mukavalta ja onkin ihan ok. Saan asioita tehtyä. Elämä maistuu elämältä. Aurinko paistaa ja pystyn tekeen suunnitelmia ja jopa toteuttaan niitä.
Mutta ilman lääkettä tilanne karkaa pikkuhiljaa käsistä. Alan kuvitella että kykenen mihin vaan. Lupaan joka puolelle jotain. Aloitan erillaisia isoja tai pieniä projekteja ja uppoudun niihin täysillä. Sitten kuvioon tulee myös ärtymys. Ärtymys siitä että mua häiritään, että en saa rauhassa tehdä ja toteuttaa. Lapset ja mies ovat häiriöksi, tiellä. Työkaverit laiskoja ja saamattomia. Voin helposti tehdä parin ihmisen työt omieni lisäksi ja musta tuntuu että kukaan muu ei tee mitään. Tuloksena on se että riitaannun.
Siksi oon nyt sairaslomalla. Pelottaa töihin palaaminen ja harmittaa kun ymmärrän nyt että oikeasti suurin osa työpaikan riidoista johtui jotenkin minusta. Ja vaikka mulle siitä sanottiin aikoinaan en sitä uskonut koska minä tein ja muut notkuivat. Siis mun näkökulmastani.
No sitten kun tähän soppaan vielä lisätään muistamattomuus, keskittymikyvyn puute, sosiaaliset pelot, paniikkikohtaukset, dissosiaatiohäiriöt ja jonkin asteinen psykoottinen oireilu joissakin vaiheissa niin soppa on aikamoinen.
Mutta vaikka tauti on hankala niin se on myös osa minua. Ja sellait tiedän että sen kanssa pitää oppia elämään. Lääkäri on tosi optimistinen ja sanoo että se saadaan lääkkeillä tasapainoon kunhan vaan jaksan olla sitkeä ja yrittää pitää päivä rytmin ja sisällöt rauhallisina ja harrastaa tylsyyttä.
Lapsille tää on rankkaa. Ja kun niillä on sitten vielä omat ongelmansa. Ja tietysti mieskin joutuu koville mutta en sellait jaksa häntä surra kun hän ei oo tullut mukaan mihinkään ei mun hoitoon liittyviin asioihin, ei lasten ongelmien tutkimiseen, ei mihinkään.
Mutta meillä on hyvä tukiverkosto. Tukiperhe lapsille ja oikeastaan vielä toinenkin pariskunta jotka mielellään ottaa poikia luokseen. Mulla on pari vapaaehtoista tukihenkilöä tai enemmän ne tuntuu sillait ystäviltä vaikka tiedän että ne on sosiaalityöntekijän kanssa asiasta sopineet. Sit vielä perheneuvola ja psyk.poli. Joten en oo yksin näitten asioiden kanssa, enää.
Täytyy kyllä myöntää että avun vastaanottaminen oli ensin vaikeaa mutta onneksi mulle sattui hetkeksi vierelle sellainen ammattiauttaja joka osasi työnsä ja ei antanut periksi mutta silti tuli pois virastosta ja sai mut luottamaan. Harmi että hänen työt täällä loppui mutta meille hän järjesti asiat hyvin.
Että tällaiselta tämä tuntuu tänään. Huomenna voi taas näyttää ihan eriltä.
Sasakille!
Useimmat oireesi ovat samanlaisia kuin minulla, lääkärini sanoi minulle viimeksi, että ei vielä usko minun sairastavan kaksisuuntaista, koska olen niin nuori, vaikka oireet siihen viittaavatkin. Käyn kerran viikossa psykologilla, se auttaa vain vähäsen, johtuisikohan väärästä lääkityksestä. Tänään tai siis oikeastaan eilen, koska kello on jo 1 yöllä, romahdin kauheaan itkukohtaukseen, kaikki oli vaikeaa ja mitään en osannut sanoa enkä tehdä. Mieheni vei minut päivystykseen, sieltä neuvoivat lopettamaan iltalääkityksen ja ottavan aamulla yhteyttä omalle psykiatrille. Nyt oloni on iloinen, unta en vaan saa. Odotan aamua että saan asioitani järjestykseen, varsinkin nuo lääkeasiat. Tunnen yhden joka sairastaa kaksisuuntaista ja minua pelottaa että jos minulle joskus todetaan se, miten selviän? Kyseinen sairaus on minun mielestä voimia vievä, siinä tulee itsemurha ajatuksia ja se on läheisille erittäin rankkaa, nämä ovat siis omia käsityksiä joita olen aiheesta saanut tutultani. Pelkään lapseni puolesta, en halua että hän joutuu kärsimään. Olenko saanut väärää tietoa aiheesta😐 Pelkään jo nyt perheeni ja itseni puolesta.