Kurrnau kirjoitti 28.7.2014 12:59

Toivo14: ei, me määritämme itse oman elämämme ja sen rajat! Sydän haluaa ottaa huomioon Sen Erityisen Ihmisenkin - silloinkin kun järki jo sanoo, että ei ehkä kannata.

Sinä olet ollut käsittämättömän vahva jo tuossa toisen naisen kohtaamisessa!!

KURRNAU.KIITOS, VALOIT MINUU.N USKOA. ehkä jollain tasolla olen, olen joutunut kohtaamaan elämässäni monia vaikeuksia. Kiitos myös valaisevasta tekstistäsi, - Sen Erityisen Ihmisenkin- ...ehkäpä se sitä, niin myötä kuin vastoinkäymisissä.

Tiedän, että vihan tunne voi olla raivokas voimassaan - normaalisti temperamenttisena ihmisenä en voikaan kuin ihmetellä, mistä on kummunnut tämä rauhallisuus?! Yhteiset tuttavamme ihmettelivät tapahtuneesta kuultuaan loputtomasti minun suhtautumistani. Ei tosiaankaan olisi ollut mikään ihme, vaikka olisin käynyt mieheni kimppuun. Oli hän itsekin varautunut äkkilähtöön ilmoituksensa jälkeen...

Kurrnaus, se, että olet rauhallinen temperamenttisuutesi keskellä. Oletko shokkivaiheessa, vaiko rauhallinen, siksi, että tiedät , mitä haluat? Minäkään en ole rauhallisimpiin ihmisiin kuuluva, ja siksi tämä tyyneys, koska tiedän, että seuraavasta kerrasta kaikki on poikki.

Vieläkin vihaa tunnen, se tulee yhtäkkiä, varoittamatta. Eilenkin haukuin mieheni pystyyn, hän kuunteli hiljaa.

Luitko Katastrofaalisen viestin? antoi paljon voimia sekin.

Kartastrofiina kirjoitti 27.7.2014 21:46

Moikka, sydäntä särkee, kun luen kirjoituksianne. Toivon jokaiselle uskoa ja toivoa parempaan huomiseen, oli asiat juuri nyt kuinka vaan !!

Elämä vie meitä kuohuvassa koskessa, ihan jokaista. Minäkin selvisin eron helvetistä, lapsenikin selvisivät.. tekin selviätte !!!! Kannattaa varmastikin elää vain yksi päivä kerrallaan ja uskoa siihen, mihin juuri nyt ette pysty uskomaan : asioilla on tapana järjestyä. Varsinkin niiden hyvien asioiden -- ja varsinkin niiden pahojen asioiden.

Kiitos vertaistuestasi.! KYLLÄ kuulostaa rankalta , olet kyllä oikeasti käynyt läpi helvetin. Tämä varmaan muistuu mielessi ajoittain, vai muistuuko?

Entä miten tämän toisen naisen kävi, vieläkö ovat tekemisissä.

Itse olen miettinyt, että kun tämän käyn läpi, niin itsekin varmasti opin jotain.
Olen jo oppinyt, sen että toista ei voi pitää itsestäänselvyytenä, sen, että elämä voi murentua yhdessä päivässä, ja sen, että kuitenkin, kuitenkin on jotain tukirakenteita. Sen , että apua saa , kun pyytää.

Olen oppinut senkin, että pettäminen ja toisten perheisiin kajoaminen käsitetään vieläkin jyrkästi tuomitsevana, niin että siihen voisi säätää kyllä jo jonkinlaisen rikoslainkin. Henkisen väkivallan merkit se ainakin täyttää.

Kiitos elämänkertomuksestasi ja onnittelut, että selvisit tuosta kaikesta ehjänä.

Kartastrofiina kirjoitti 27.7.2014 21:46

Moikka, sydäntä särkee, kun luen kirjoituksianne. Toivon jokaiselle uskoa ja toivoa parempaan huomiseen, oli asiat juuri nyt kuinka vaan !!

KIITOS, Kartastrofiina! Nämä selviytymistarinat tosiaan antavat uskoa siihen, että kaikesta voi selvitä!

Minä tunsin häilyväni ja heiluvani - niin fyysisesti kuin psyykkisesti - siihen asti kun sain asuntoasiani selväksi. Jotenkin se, että sain asunnon ja hoidin kaiken siihen liittyvän juoksemisen ja paperinpyörittämisen, palautti mieleeni sen, että olen pärjännyt ennenkin. Selkäytimestä nousi ajatus: minä saan aikaan, uskallan - ja pärjään yhäkin!!

Samaan aikaan mies alkoi huomioida minua enemmän. Olenkin ihan hiljan kysynyt häneltä, haluaako hän sillä kertoa välittämisestään vai pitää minut tyytyväisenä (= helpompana erotilanteessa). Kuulemma tekee sen koska välittää.

Ilmeisesti meillä se, että olen ollut tyyni, ja se, että aloin alkushokista toivuttuani järjestää Omaa Elämääni, herätti miehen tajuamaan, että minä saatan lähteä lopullisesti. Eikä se ollutkaan helpottava vaan kipeä tunne.

Minua pelottaa vain se, jos mies salaa edelleen pitääkin yhteyttä ihastukseensa. Jos jotain sellaista tapahtuu, varmuuteni ja tyyneyteni järkkyy varmasti. Sitten varmaan löytyy vihakin sillä sitten mies on valehdellut häpeämättömästi.

En tiedä, mihin päädymme mutta minä tiedän pärjääväni. Niin kuin pärjäämme me kaikki. Kartastrofiinan mallia seuraten. ☺️

Kurrnau,luota myös vaistoosi.

Minä ihmettelin kesäkuussa,että mikä mättää,miksi on niin paha olla.Selvisihän Se.Nyt mietin päivittäin,että miksi annoin miehen niin helpolla tulla takaisin.Meillä hänet määrättiin kotoaan pois.Ehkä Se,että lapset ovat niin syyttömiä tilanteeseen.

Ajatteleppa Kurrnau,jos sinä nyt tapaisit jonkun?Mitä miehesi sanoisi?
Miten teidän lapsi,kumpi teistä in lähivanhempi?
😝

Näinhän Se on,kun pettäjä laitetaan kova kovaa vastaan,niin huomaa vääryyden.

Heti,kun meillä huomattiin,että minä oikeasti voin erota ja varata jopa aikoja viranomaisille edistääkseni asiaa,niin perhe priorisoidaan.

Mutta vaikeaa tämä on.Miehen kesäloma loppuu,huomenna töihin.Heti vihani nousee.Käskin hänen lähteä vanhempiensa luo,koska minusta tuntuu,että hän menee samalla naisen luo ,kun menee töihin.

Samalla mietin,että ajanko hänet vihallani pois?Kun mietin,että jospa tämä nyt oikeasti on tätä miehen yrittämistä.Mutta kun en jaksa luottaa,nyt tuntuu,että kamalampaa on olla hänen vietellään kuin erillänsä.

Miten jatkaa,oikeasti,auttakaa.Luottamus nolla,arki hyvää,keskustelut auki,varasi perheelleen mökinkin syksylle,maratoonikisat.

Mutta koko ajan tuntemus,että toinen nainen määrää elämäämme.Mieheni elämää.En jaksa tätä epävarmuutta,vaikkei sitä kuulemma enää ole.Tosin sama litania kuultu ennenkin.

Miiksi en voi vaan luovuttaa ?Mietin eilen,ja ajattelin lapsiani,kuinka syyttömiä he ovat ,jos menettävät isän 24/7.

Toisaalta,jos aion pelastaa lapseni tulevalta helvetiltä,täytyisi minun pelastaa ensin itseni.Happinaamari omille kasvoilleni ensin,jotta voin asettaa ne lasteni kasvoille.

Toivo14 kirjoitti 29.7.2014 9:55

Näinhän Se on,kun pettäjä laitetaan kova kovaa vastaan,niin huomaa vääryyden.

Heti,kun meillä huomattiin,että minä oikeasti voin erota ja varata jopa aikoja viranomaisille edistääkseni asiaa,niin perhe priorisoidaan.

Mutta vaikeaa tämä on.Miehen kesäloma loppuu,huomenna töihin.Heti vihani nousee.Käskin hänen lähteä vanhempiensa luo,koska minusta tuntuu,että hän menee samalla naisen luo ,kun menee töihin.

Samalla mietin,että ajanko hänet vihallani pois?Kun mietin,että jospa tämä nyt oikeasti on tätä miehen yrittämistä.Mutta kun en jaksa luottaa,nyt tuntuu,että kamalampaa on olla hänen vietellään kuin erillänsä.

Miten jatkaa,oikeasti,auttakaa.Luottamus nolla,arki hyvää,keskustelut auki,varasi perheelleen mökinkin syksylle,maratoonikisat.

Mutta koko ajan tuntemus,että toinen nainen määrää elämäämme.Mieheni elämää.En jaksa tätä epävarmuutta,vaikkei sitä kuulemma enää ole.Tosin sama litania kuultu ennenkin.

Miiksi en voi vaan luovuttaa ?Mietin eilen,ja ajattelin lapsiani,kuinka syyttömiä he ovat ,jos menettävät isän 24/7.

Toisaalta,jos aion pelastaa lapseni tulevalta helvetiltä,täytyisi minun pelastaa ensin itseni.Happinaamari omille kasvoilleni ensin,jotta voin asettaa ne lasteni kasvoille.

Toivo14, minusta on ihan luonnollista, ettet osaa luottaa. Itselläni puolison yhden illan jutusta nyt kohta kaksi vuotta ja luottamuspulaa edelleen, sinulla on vielä rankemmat kuviot takana, jatkuvaa valehtelua ja epäluottamusta. Älä vaadi itseltäsi liian ankarasti luottamusta. Joidenkin mukaan pettämisestä toipuminen voi viedä vuosia.

Eivätkä lapset menetä isäänsä kokonaan, hän on varmasti heidän elämässään tulevaisuudessakin, vain eri tavalla. Lapsesi ovat syyttömiä, mutta niin olet sinäkin. Et sinä ole heiltä isää viemässä, vaan isä itse omilla teoillaan on pistänyt toisen naisen, valheet ja salailun perheensä edelle. Nyt mies joutuu tilille.

Mies on pistänyt luottamuksen oikein silppurin läpi. Tilanteen korjaaminen vaatisi mieheltäsi valtavasti työtä, keskustelua keskustelun perään, pitkän työn luottamuksen korjaamiseksi. Mietihän, ymmärtääkö miehesi miten ison prosessin edessä hän on? Onko hän mielestäsi ihminen, joka on valmis tekemään töitä esim. vuoden verran suhteen parantamiseksi?

Omalta mieheltäni tiedän, että hän ei ole. Ei ollut silloin, eikä ole nyt. Arkemme on hyvää ja sujuvaa, mutta en usko hänen olevan se, jonka kanssa voisin nähdä elämää eteenpäin 10 vuoden päähän, ellei hänelle tule jotakin suurta kasvun paikkaa pian.
Elän siis suhteessa, jonka tiedostan tekevän hidasta kuolemaa. Se tosin sopii minulle tässä tilanteessa, olen pian valmistumassa koulusta, muutan pois tältä paikkakunnalta, rupean tosissaan aloittelemaan MINUN elämääni. Mies tippuu kelkasta sitten kun tippuu. Se sattuu, mutta sille ei voi mitään, koska hän ei osaa muuttua keskustelevaksi ja suhdeongelmia ratkovaksi ihmiseksi ehkä koskaan.

Menolly,kiitos.

Ehkäpä tiedostankin,että tämäkin suhde on kuolemassa,hiljaa.
Ajattelin itsekin prosessoida tilannetta hiljaa,menemällä terapiaan ja yrittämällä elää omaa elämää.

Luottamusta jos ei ole enää koskaan,niin ei ole parisuhdettakaan
.

Hei 🌻🙂🌻
Uskominen pettäjän sanoihin on sama, kuin luottamuksen palautuminen. Tämä ei tapahdu hetkessä, vaan on kuukausia, joskus vuosiakin vievä prosessi.
Pettäjän tulee omalla käytöksellään osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen.
Pettäminen silti jättää petetyn sieluun arven, vaikka vuotava haava sulkeutuisikin.
Itse olen oppinut tämän prosessin myötä kuuntelemaan itseäni ja huomaamaan omat tarpeeni, jotka tähän mennessä olen laittanut sivuun muiden vuoksi.
Senkin olen huomannut, että olen arvokas omana itsenäni, enkä vain miehen statussymbolina.
Maailmaa olen avartanut matkustelemalla Euroopan isoissa kaupungeissa ja jokainen matka on laajentanut sisimpääni.
Mies puolestaan kärsii työn ilon menetyksestä...on ehkä masentunutkin hieman. Tätä on kuulemma jatkunut hänen omien sanojensa mukaan siitä asti, kun hän petti minua.
Eli ei se toipuminen pettäjälläkään teoistaan niin nopeasti käy.
Toivon kaikkea hyvää teille ketjuun kirjoittaneille 🙂🌻

Niin.Tuli paljon asiaa vastanneilta.Laittoi miettimään.

Miksiköhän koen välillä syyllisyyttä,vaikken pettänyt vaan hän?

Ajattelenko kuitenkin,että pettäminen on syy jostain,huonosta parisuhteesta?Sittenhän pitäisin itseäni syyllisenä pettämiseen��

Tarraudun ehkä liikaa arkeen.Terapeutin mukaan meidän pitäisi syventyä kaikkeen hyvään,mutta miten,kun kaikki raastaa?

Lastenvalvojan ajan pidän,oli sinnekin jonoa.Mieheni sanoi,että sinne hän ei lähde.Ei halua tapaamisaikoja lapsilleen,vaan olla Se 24/7 isä....

Joku tökkii,mättää.Katsokaas,aivan varmasti täältä,nimimerkkini alta saa lukea joku päivä pettämisen alkaneen uudelleen.

Minä sanoisin miehellesi, että olisit miettinyt sitä 24/7 isyyttä siinä vaiheessa, kun jätit parisuhteesi ongelmat hoitamatta ja pakenit niitä toisen naisen syliin. Eikö hän itsekin myöntänyt, että tietyssä tilanteessa hän olisi valinnut tämän toisen naisen? Hän tosissaan tahtoi erota, mutta jäi vain lasten vuoksi.
Ehkä miehesi kuvitelmissa hän olisi itse se lähivanhempi ja sinä se, jolla on tapaamisoikeudet. Miehesi kai ajatteli saavansa parhaat päältä, uuden rakkauden ja lapset. Minusta tuntuu siltä, että lapset ovat ainoa syy hänen haluunsa korjata suhteenne, et sinä. Sinänsähän se on hienoa, se kertoo että hän todella välittää lapsistaan ja tahtoo heidän parastaan, mutta sinun hyvinvointisi jää sivuun.

Toivo, älä syytä pettämisestä itseäsi. Sinä et ole rikkomassa kotianne, vaan miesi on sen virheillään tehnyt. Sinä tarjosit mahdollisuutta kertoa kaiken, lopettaa valehtelun ja alkaa alusta. Mies käytti tätä hyväkseen ja jatkoi kaksoiselämäänsä, osoittamatta minkäänlaista kunnioitusta sinun hyväntahtoisuudellesi. On naisia, jotka olisivat heittäneet ukon kaaressa ulos ja evänneet tapaamisoikeudet lapsiin kokonaan.

Menolly,kiitos. Kyllähän minä tietenkin mietin,miksi tässä enää olen.

Sanasi ovat totta.Mutta mistä tulee tämä vihaisuus häneltä?Se nyt on tosin lieventynyt,mutta vaistoan,että joku koita tähän on haudattuna.Sanat eivät tulleet häneltä.Kuukausi sitten oli lähdössä,nyt ei halua edes lastenvalvojan puheille.

Mietin myös sitä,että luhistinko,jos menen ottamaan eron.En tiedä,miten tehdä koululaisen kanssa,joka ehkä menettäisi kodin,jos pankki ei antaisi minun ottaa asuntolainaa itselleni,ja möisikö mieheni osuutensa.

Tuntuu,etten jaksa muuttorumbaa,lapsen rutiinien katoamista asunnon menettämisen myötä.Jaksaisinko lasten kyselyä itsestään,sitä,etten välttämättä olisi lähivanhempi.Eikös Se näin ike,ettei äiti välttämättä enää ole lähivanhemoi?

Kun ei ole voimia irtiottoon ja perheen hajoittamiseen,niin tekisinkö sen pieninä palasina,terapeutin tukena?Sitten kun löydän voimavarani,tulisin lapsianikin paremmin.

Jotenkin tuntuu niin pelottavalta antaa lapsiani isälleen ns.valvontaa.
Tällä toisella naisella kun on viisi omaa lasta!!!!

Pystyy kukaan tekemään eroa pikkuhiljaa,parisuhteessa???