Hankala tilanne...

Minä olen valinnut suojata itseäni ja lähteä, vaikka mies on alkanut ottaa pakkia eroajatuksensa kanssa. Olemme toki muutenkin vasta alkutaipaleella asian selvittelyssä - minun päätöksestäni teemme sitä kuitenkin ensi kuun alusta alkaen erillämme. Toki olen valmis lähtemään mukaan jos mies saa aikaiseksi jotain keskustelua järjestää, ja enemmän kuin mielelläni ajattelisin meidän voivan jossain vaiheessa palata jatkamaan yhteistä elämää.

Jos meillä olisi käynyt niin, että asioita olisi tullut ilmi jotenkin muuten kuin miehen itsensä kertomana (eikä taustalla ollut edes painostusta tmv toisen naisen taholta), olisin paljon, paljon vihaisempi ja epäilevämpi.

Ajattelen tällä hetkellä, että jos minulle selviäisi miehen pitäneen yhteyttä ihastukseensa vaikka on sanonut sen lopettaneensa, se olisi viimeinen niitti meidän suhteelleemme. En voisi enää luottaa. Jos niin kävisi... pystyisinkö silti tekemään sen ratkaisun..? En osaa sanoa --- toivottavasti ei tarvitse koskaan selvittää.

Miehesi on lähdössä terapiaan? Se kertoo minusta, että hän aidosti haluaa asiaa työstää tilannettanne, syvältä ja perinpohjaisesti. Vaikuttaa myös siltä, että hän on sinulle rehellinen (myöntää, että olisi toisessa tilanteessa voinut valita toisin).

Olisiko niin, että tuolle toiselle on ollut helppo avautua, sanoa juurikin "minulle ero on helpotus,kumppanille vaikea" - ja kun tosipaikka tuleekin eteen, niin ei olekaan? Vaakakupissa alkaakin tosiaan painaa enemmän teidän yhteinen elämänne. Tuon toisen kanssa arki on vielä tuntematon - sen toimivuudesta ei ole mitään tietoa. Ehkä tuttavuuden aikana on jo alkanut pienesti epäilyttääkin?

Se, miten teidän lopulta käy, on vielä arvoitus. Terapiaan mies on menossa voidakseen jättää sivusuhteen kokonaan. Siellä hän kuitenkin vasta alkaa tutustumaan itseensä, omiin tunteisiinsa, motiiveihinsa ja tarpeisiinsa - ja sen pohjalta hän voi aikanaan tehdä lopullisen, mietityn ratkaisun. Joka voi, niin julmaa kuin se onkin, olla kumpi tahansa.

Jos olet vahva, pystyt työntämään epäluulot ja epävarmuuden sivuun ja antamaan teille vielä mahdollisuuden. Jos olet (kuten minä) pohjimmiltaan epävarma, rikkinäinen ja riepoteltu ihminen, valitset suojata itseäsi mahdollisilta lisäloukkauksilta. Kukaan ei kuitenkaan voi tässä vaiheessa tietää, onko niitä edes tulossa.

Helppoja, itsestäänselviä vastauksia ei ole. Meille kenellekään. 😟

Kurrnau..kiitos ajatuksistasi.laittoi minut ajattelemaan..

mies sanoi,ettei ole koskaan ollut lähdössäkään...vaikeaksi eron tekee lapset,molemmat vanhemmat arvostavat ja rakastavat arkea heidän kanssaan.

Annoin lopulta miehelle ehdot,yksikin yhteydenotto,salatapaaminen jne.niin ero tulee.Varasin jopa lastenvalvojalle ajan,jonne mennään,jos tämä nainen tulee vielä kuvioihin.Tarjosin miehelle uudelleen tapaamis oikeutta lapsiin,eroa.Ei.

Olen jotenkin päässyt siihen pisteeseen että ero tulee heti,jos kaikki toistuu.Olen aika raaka tässä asiassa,ja kostonhimoinen.Kerroin jopa mieheni esimiehelle heidän suhteestaan.

Voi Kurnau,Kunpa olisin ollut viisas kuten sinä,ja suojellut itseäni pitämällä kiinni ero asumisesta.Lapset hankaloittavat tätä asiaa...Kurrnau,missä tapauksessa oikeasti luottaisit mieheesi?

Minä kun en luota,ajattelinkin ehdottaa tuota asumiseroa.

Lapset hankaloittavat asiaa, se on totta.

Itse ajattelen niin, että muutan myös heidän takiaan. Edessä on pitkä ja kivinen tie, tapahtuu niin tai näin. Jos minä ja mieheni alamme tehdä töitä suhteemme eteen, me teemme sitä terapiassa - ja ottamalla aitoa yhteistä aikaa. Ei niin, että parisuhdetta ja tapahtumia ruoditaan lasten silmien ja korvien ulottuvilla. Ne kun ulottuvat sinnekin, minne ei pitäisi. 😉 - Enkä tarkoita sitä, että kaikki pitäisi piilottaa lapsilta mutta käsittelyyn tulee väkisinkin myös sellaisia asioita, joita heidän ei tarvitse kuulla.

Lapsille olemme kertoneet asiasta sen, mitä heidän tarvitsee tietää. Korostaen sitä, että me molemmat rakastamme heitä yli kaiken. Esikoiseni (edellisestä liitostani) on jo täysi-ikäinen ja hänelle jouduin vakuuttamaan tosissani, että minä PÄRJÄÄN. Luin tuskaa hänestä niin paljon, että jouduin sanomaan ääneen myös sen, etten aio tehdä itselleni mitään. Se helpotti hänen oloaan paljon.

Jos mies hakee apua itselleen ja vaikuttaa sitoutuvan siihen, jos hän vielä vuoden päästä haluaa minut takaisin (eikä ole sillä välin harrastanut mitään säätöjä kenenkään muun kanssa), sitten alan harkitsemaan paluuta yhteisasumiseen. Olettaen, että itsekin sitten vielä sitä haluan.

Ja koska ihminen on heikko 😋, tein sähkösopimuksen määräaikaiseksi: voin irtisanoa sen vasta vuoden kuluttua (juu, tiedän, että onnistuu aiemminkin mutta joutuu kuitenkin vähän vääntämään jos niin haluaa tehdä). Kun yhtään mitään ei ole tapahtunut kolmeen kuukauteen, en usko nopeisiin ratkaisuihin jatkossakaan - siksi olen mielessäni asettanut vuoden aikarajan. Jos me molemmat vielä sitten, vuoden erillään asumisen ja miehen keskusteluterapiassa käymisen jälkeen, haluamme sitoutua toisiimme, uskallan luottaa.

Minä tunnen, että tämä on minulle oikea ratkaisu. Minä en nyt pysty olemaan mieheni lähellä enkä asumaan saman katon alla ilman, että rikkoudun kokonaan. Minä tarvitsen tilaa ja yksinäisyyttä; aikaa miettiä itsekin, kuka minä olen ja mitä minä haluan. En pysty ajattelemaan niitä asioita mieheni lähellä. En usko, että rakkauteni muuttuu miksikään mutta silti minun on saatava etäisyyttä - samalla kun annan sitä hänelle.

Kurrnau,nyt ajattelen.todellakin.

En pysty tähän enää,saman katon alla olemiseen.Olemme yhteisellä reissulla ja mieheni ihmettelee,miksi mennyt niin hyvin.Koska luovutin

Olen mennyt siihen hyvä arki-ansaan,mistä kirjoitit,ettet uskalla jäädä,koska arkenne sujuu niin hyvin.

En minäkään,kirjoituksesi laittoi miettimään.Eivät Ne lapset ja arki miestä pidättele silloin,kun pää on täynnä ihastushormoneja.

Minä rikon itseni,jos vielä kuudennen kerran uskon mieheeni ja hyvään arkeemme.

Hyvä arki on parasta, mitä on. Mutta ei se yksinään riitä - ilman, että sen taustalla on molempien sitoutuminen ja halu olla siinä arjessa läsnä.

Minullakin on olo kuin olisin luovuttanut. Ehkä olenkin; en enää jaksa yrittää saada miestä puhumaan. Ehkä hänelle tulee joskus oma tahto siihen. Ehkä hän tosiaan joskus hakee apua itselleen saadakseen oman paranemisensa käyntiin. Jos se aikanaan johtaa takaisin minun luokseni, mahdanko minä olla vielä odottamassa. Aika näyttää.

Onneksi ikä on tuonut kärsivällisyyttä. Nuorempana halusin kaiken valmiiksi nythetipaikalla - tai mieluummin jo eilen. Nyt voin odottaa. Huomenna on uusi päivä; hyvällä onnella niitä riittää vielä vuosikymmeniksi eteenpäin.

Olet uskonut jo niin monta kertaa... kovilla olet ollut... ja olet vahva ihminen kun vieläkin jaksat ajatella teillä olevan mahdollisuus. Halaus. ☺️❤️

kiitos kurnau. halaus myös sinulle.🙂👍

en minä ole vahva.niin vahva kuin haluaisin olla. miksi muuten vielä roikun tässä tilanteessa, uskon jälleen kerran miehen sanoihin. ehkä lasten vuoksi. en tiedä, ehkä pelkään arkea yksin lasteni kanssa, ehkä haluan uskoa , että ihmisillä on kriisinsä ja nyt on mieheni vuoro.

mutta, kyllä minä eroa työstän, hiljaa mielessäni, teen meidän pareiksi, joilla oli yhteinen elämä ja joilla on aina yhteiset lapset.

mieheni keskustelee nyt... perhettään ei halua jättää,mutta ... vaistoni sanoo, tämä ei ole vielä kaikki tässä.

toivottavasti en ole seuraavan kerran romahduksen tullessa hautuumaalla.raakaa, mutta en ihmettele enää yhtään, jos joku petetty tekee sellaisen ratkaisun. on nämä vaan sen verran rankkoja juttuja.

Toivo14 kirjoitti 25.7.2014 21:51

kiitos kurnau. halaus myös sinulle.🙂👍

en minä ole vahva.niin vahva kuin haluaisin olla. miksi muuten vielä roikun tässä tilanteessa, uskon jälleen kerran miehen sanoihin. ehkä lasten vuoksi. en tiedä, ehkä pelkään arkea yksin lasteni kanssa, ehkä haluan uskoa , että ihmisillä on kriisinsä ja nyt on mieheni vuoro.

mutta, kyllä minä eroa työstän, hiljaa mielessäni, teen meidän pareiksi, joilla oli yhteinen elämä ja joilla on aina yhteiset lapset.

mieheni keskustelee nyt... perhettään ei halua jättää,mutta ... vaistoni sanoo, tämä ei ole vielä kaikki tässä.

toivottavasti en ole seuraavan kerran romahduksen tullessa hautuumaalla.raakaa, mutta en ihmettele enää yhtään, jos joku petetty tekee sellaisen ratkaisun. on nämä vaan sen verran rankkoja juttuja.

Vahvuus voi näyttäytyä monena.

Voisin kai itsekin ajatella (ja välillä ajattelenkin), että olen raukkamainen paetessani omaan rauhaani (jo) tässä tilanteessa. Mutta minä HALUAN ajatella, että se on vahva teko, jolla suojaan itseäni ja annan tilaa itsensä kanssa eksyneelle. Näkökulmiahan voi olla monia!

Meillä petetyillä ei - ymmärrettävästi - ole positiivisia ajatuksia monestakaan asiasta. Itse yritän vaikka väkisin löytää sellaiset näkökulmat, joista saan voimaa. Minut on painettu toisen, minulle rakkaan ihmisen, toimesta niin alas... miksi haluaisin painaa itseäni vielä lisää (olen sitä kyllä tehnyt - koko ikäni itse asiassa mutta hiljalleen oppimassa toimimaan toisin)?

Minä olen ajatellut aivan samaa: enää en ihmettele järjettömiä (perhe)tragedioita samoin kuin ennen. Ensimmäisessä shokissa tunteet olivat niin rajuja... ja ne hyökkäävät yhä samanlaisina; ylitse ja lävitse koko mielen ja ruumiin; evät enää jatkuvana hyökynä vaan yllättäen iskevinä aaltoina. Siinä ei järjellä tai harkinnalla ole mitään tekoa. Siinä tilassa ihminen voi tehdä aivan järjettömiä, epätoivoisia, hulluja tekoja.

Vahvuutta siinäkin: olen vielä, hengitän, tunnen aamun kevyen tuulen kasvoillani ja pystyn katsomaan sisimpääni. Tällä hetkellä teen sen jopa tyynenä.

Meissä ON vahvuutta! Kannattaa sanoa se itselleen ihan ääneen: minä olen vahva, minä selviän. 🙂🌻

Kurrnau,meissä on vahvuutta!Hienosti oivallettu.Sinä olet todella vahva,kun pystyt lähtemään.

Ne vihan tunteet:kun minä sain ekan kerran tietää,niin löin miestäni.Kovaa.Kävin päälle.Olin tosi järkyttynyt,koska tapanani ei ole käyttää väkivaltaa.Kriisityöntekijä sanoi,että Se oli eroväkivaltaa,johon miltei jokainen sortuu näissä tilanteissa.Me kaikki olemme kuulemma pystyviä väkivaltaan,primitiivinen suojautuminen.no,en tiedä.

puhuin mieheni kanssa eilen vaistostani.kerroin hänelle,että vaistoni sanoo kuvion toistuvan:
maaliskuussa salarakas soitti minulle,ja vakuutti kaiken olevan ohi.Toukokuussa taas mentiin,pettäen.Kerroin miehelleni huomanneen yhtäläisuyden:toukokuussa nainen hankki oman asunnon - joka on vieläkin -, myös mieheni halusi oman asunnon (ei koskaan sitä tehnyt,vaan asui vanhempiensa luona), kesäkuussa nainen halusi perheensä takaisin.Niin myös mieheni.

Sanoin miehelleni,että et elä omaa elämääsi,sinua ohjaa tämä nainen.Kerroin vaistoni sanovan,että kun syksy saapuu,niin tunteet roihahtavat naisella again,ja kertoo miehelleni,että lähde perheestäsi.Uskon,että näin tulee tapahtuvan.Sen vuoksi olen varannut lastenvalvojalle ajan,käynyt pankissa,jne.Kerroin miehelleni,että kaikki on valmiina,hän voi lähteä seuraavan kerran,kun nainen käskee hänen lähtevän.Näin uskoo vaistoni,nyt kun olen tätä asiaa miettinyt.Mieheni oli hyvin hiljaa,kuunteli sanoi,ettei mitään toista naista ole,ja näin ei tule tapahtumaan.

Mitä minä tein?Nauroin.Siinä vaiheessa vihani nousi,ja jopa sanoin hänelle ,että voi etsiä h...sa muualta,mutta tähän perheeseen ei niitä enää tuoda.sanoin jopa hänen itsensä olevan h...a.

Lopuksi onnittelin häntä kaiken menettämisestä.Jätin hänet yksin istumaan.

Olin todella raaka.Onko tämä vahvuutta?Ei ole.Olisiko enemmän riippuvaisuutta,josta minun täytyy päästä irti.Ihmettelen omaa vihaani.Jos sanat tappaisivat,niin mieheni olisi jo kuollut.Välillä tulee tunne,että koska uskon vaistoni olevan oikeassa,niin haluaisin mieheni kokevan kipuni kaksinkertaisena.Miksi haluaisin tuhota hänet?

Olen siis aika heikko.

..luin äskeisen viestini,ja järkytyin...

En tietenkään halua tuhota ketään.en itseänikään...

Onko nämä suunnitelmat,joita olen tehnyt -ammattiapu,lastenvalvoja,pankkiasiat asuntolainan merkeissä - sitten sitä vahvuutta ja vihan vallassa sanotut sanat miehelle sitä heikkoutta?

...ja jos vaistoni sanoo niin vahvasti,että kaikki toistuu,niin miksi sitten en jo lähde,tai siis käske hänen lähtemään?Käskin jo,lähti,mutta tuli takaisin.Kysymättä minulta....

Kaikkeen tähän sain vastauksen mieheltäni: " pitäisikö tätä vyyhtiä lähteä purkamaan pelkästään terapiassa...".

Vihan tunteminen on hyväksi! Ei se, että tunnet ja ilmaiset sitä, tee sinusta heikkoa!

Minä ihmettelen, miksi EN tunne vihaa. Tai tunnen mutta vain vilahtavan hetken. Paljon muuta tunnen: kiukkua, surua, epäuskoa, pelkoa, epätoivoa... jonkinlaista uhmakkuutta. Mutta en vihaa. Ehkä se tulee joskus myöhemmin. Toivottavasti tulee: minulla on täysi oikeus tuntea sitä!

Tuo toistuva kaava on pelottava, samoin kuin aavistus siitä, että miehesi menee ehkä vielä jatkossakin naisen mielen mukaan. Miten miehesi voi sanoa noin: ei ole toista naista?! Onhan - on ollut ja on niin kauan kunnes asia on työstetty varmasti pois, kunnes sinä voit luottaa jälleen. Jos voit. Minäkin leimahtaisin jos minulle sanottaisiin noin!

Minusta on surullista, että koet tehneesi väärin ilmaistessasi tunteitasi. Minusta olet toiminut terveesti - puhaltanut pahaa oloa ulos. Ja kohdekin on ollut juuri oikea!!

Kurrnau,kun ja jos pääset vihan vaiheeseen,niin älä säikähdä.Se oikeasti voi olla valtava.

En tiedä,miksi mieheni niin väistää tämän toisen naisen.
Meillä on siitä erikoinen tilanne,että minä olen keskustellut tämän toisen naisen kanssa kasvotusten,sekä puhelimitse.Tämä nainen sanoi miehelleni,että keskustelee kanssani, ottaa vastuuta tilanteesta,eikä vain syytä jatkuvasti minua tai häntä.Tämä toinen nainen myös kertoi minulle,että oli itsekin huomannut,että mieheni myötäilee sen mukaan,mitä hän miehelleni sanoo.Siinä sitten keskusteltiin kuin parhaimmat kaverukset,nauraenkin välillä sitä,että välistä hänen täytyy käydä lasten kanssa karkkikaupassa.

Eli keskustelu on meillä auennut,kun tämä toinen nainen niin sanoi.

Nyt mietin,että mikä tässä on lopputulos.Olenko pohjalla vai täysin romuna lapsenikin menettäneenä.Toisaalta,ainakin en voisi sanoa,ettenkö olisi yrittänyt.

Kurrnau,kunnioitan sinun tapaasi yrittää.Sinähän annat miehellesi mahdollisuuden,erilläänkin.Mitään ei tiedä,ellei sitä itse koe.

Tällä hetkellä ehkä selviän,sinä selviät ainakin.ja,eihän Se toinen voi määrittää elämäämme,eihän��

Löytyipä sopiva otsikko. Olen kirjoitellut tuonne " minua on petetty" otsikon alle meidän tilanteesta.

Vaimoni ja toisen miehen suhde on vaimoni sanojen mukaan ohi. Myös toinen mies on kertonut omalle vaimolleen näin.

Mut nyt olen muutaman kerran saanut selville että he pitävät tekstareilla edelleen yhteyttä. Joka kerta on vaimo ensin kiistänyt asian mut lopulta myöntänyt kun olen kertonut että oikeasti tiedän että yhteydenpitoa on ollut.

Itse olen nyt päätöksen tehnyt....yksi valehtelu vielä niin meidän avioliitto on ohi. Hankalaksi tilanteen tekee kolme pientä lasta ja yhteinen omakotitalo minun vanhempien kanssa. He eivät siis asu täällä mut omistaa osan tästä talosta.

Vaimoni kanssa on ollu paljon mukaviaki hetkiä. Ihan arkisia asioita tehty paljon yhdessä mitä ei aikaisemmin olla juuri yhdessä tehty. Vaimoni puhuu että haluaa saada meidän suhteen kuntoon mut toisaalta teot on sellaisia että siinä on iso ristiriita.

Eihän se voi mennä niin että valehtelee tuollaista asiaa päin naamaa koko ajan. Kun kaikki perustuu tällä hetkellä siihen että voi luottaa. Nyt en todellakaan voi. On tosiaan mukaviaki hetkiä mut itsestä tuntuu että onko niillä mitään merkitystä jos toinen käyttäytyy noin.

Kyllä nää on raskaita asioita. Toisaalta tuntuu että avioero olis helpotus mut toisaalta tiedän että se on myös todella raskas ja kova ratkaisu. Mut sit mietin että ei minua saa kohdella näin. Ei ketään saa kohdella näin.

Meidän suhteessa ei ole ollut mitään erityistä vikaa mikä olis aiheuttanut tämän tilanteen. Vaimoni sanoi että ei missään vaiheessa ole etsiny toista miestä vaan ajautui työkuvioiden kautta tähän tilanteeseen.
Molemmat, vaimoni ja tämä toinen mies on ollu totaalisen väsyneitä kotielämään. Se ehkä tuntui rakkaudelta kun löytyi ihminen joka ymmärtää omaa pahaa oloa. Siitä sitten tutustumisen jälkeen askel kerrallaan....ensi suudelma ja sen jälkeen ei osannu painaa jarrua.

Heidän suhteessa tapahtui kaikki mitä voi tapahtua. Oli salilla käyntiä yhdessä, oli seksiä, oli muutaki yhteistä tekemistä. Ja kaikki nämä pääsi tapahtumaan kun hyvää hyvyyttäni päästin vaimoni rakkaan saliharrastuksen pariin, monta kertaa viikossa. Oikeasti meni tapaamaan toista miestä.

Kaikki nämä olen ollut valmis antamaan anteeksi ja yrittämään uudestaan. Mut edelleen jatkuva valehtelu on liikaa.

No tulipas samanlainen elämäntilanne kuin minulla,Adhd:n mies.Siis tietenkään en ole tyytyväinen,että lisää tällaisia juttuja maailmassa.

Olet täysin,prikuilleen samassa tilanteessa,kuin minä.Miehelläni on ihastus työkaveriin.Nyt jälleen ohi,ja molemmat ovat sanoneet perheilleen,että oma perhe.

Meillä myös arki hyvää.Yhdessä lomailtu,mies juttelee,että mennään terapiaan.Siksi tämä kaikki tuntuu pahalta,koska olen tehnyt myös sen päätöksen,että yksikin kerta,niin tämä liitto on ohi.

Tiedän,että he eivät jätä juttua siihen.Miten voisivat,sama työpaikka ja isot tunteet?

Eli,joskus kannattaa luottaa vaistoin,eikä pettäjän sanaan.Ettei tuki itseään täysin.

Vaisto,itsesuojeluvaisto kertoo sen.Tuntosarvet kohdilleen,että oikeaan aikaan.

Moikka, sydäntä särkee, kun luen kirjoituksianne. Toivon jokaiselle uskoa ja toivoa parempaan huomiseen, oli asiat juuri nyt kuinka vaan !!

Tuon tähän keskusteluun nyt kivikautisen taajuuden eli oman tarinani 20 vuoden takaa. Olin kotiäiti, 3 vaippapöksyä, vuosi ikäeroa jokaisella. Oli juuri ostettu rivitalonpätkä, takana 7 vuotta avioliittoa sielunkumppanin kanssa. Ja yhtenä päivänä kaikki räsähti tuhansiksi sirpaleiksi,,; pienintä odottaessani mies oli palavasti ihastunut itseään 11 vuotta vanhempaan 4 lapsen äitiin. Kaikki ympärilläni tiesivät suhteesta jo kaikenlaista, mutta tieto ei ylittänyt vaippavuorta, jonka takana hoidin poikasiamme ihan kanaemona. Oli juuri se 7. hääpäivämme, kun miehen uusi rakas kertoi kaiken minulle. Ihan itse, koska mies oli kieltänyt minulle kaiken. Oli pystynyt aika rankkaan kaksoiselämään, minun avullani tietenkin, koska haudoin lapsia kotona ja hänellä piti olla vapaa-aikaa, töissä kun kävi.

Ensin rukoilin miestäni, älä jätä minua, meitä. Alkoi se helvetti, jonka te kaikki olette läpikäyneet. Mies meni.

Nyt voin sanoa, että hyvä niin. Selvisin kuitenkin eteenpäin, muutimme pois kodistamme, sain kodinhoitoapua kunnalta, pienin kun oli alle puolivuotias ja isänikin kuoli samaan aikaan. Voimat olivat aika lopussa.

Nyt lapset ovat kaikki aikuisia ja hienosti saaneet omasta elämästään kiinni. Kovin vähän isä oli heistä aikanaan kiinnostunut ja ihan ymmärrettäväähän se oli, kukapa haluaisi uuteen romanssiinsa kolmea vaippapöksyä rääkymään riesaksi, varsinkin kun uusi rakkaus sai omat lapsensa isiensä hoitoon aina halutessaan.

Olihan se kokemus järkyttävä, tulla hylätyksi-- ja olla silti se ainoa voimavara omille lapsilleen kasvamisen suhteen. Jokainen lapsista on saanut kuitenkin omalla tavallaan luoda suhteensa isäänsä. Murrosiän kynnyksellä jokainen kävi läpi omia hylätyksi tulemisen kokemuksiaan, mutta hieman kasvettuaan ovat löytäneet itselleen omimman tavan olla tekemisissä isän kanssa. Isä itse on ollut aika avuton pitämään näistä lapsistaan kiinni tässä vuosien mittaan.

Lapset kasvavat hirvittävän nopeasti, heitä kannattaa pitää kaksin käsin lähellä silloin, kun ovat pieniä, oli parisuhdekriisiä sitten tai ei.

Nyt ymmärrän omalta osaltani, että näin kaiken juuri oli varmastikin tarkoitus mennä omassa elämässäni. En vihaa, en syytä ketään, en jaksa olla edes katkera. Hyväksyn, että elämä pisti polvilleen ja koen olevani onnekas, että jollain luolamiehen geenilläni selvisin siitä kaikesta. Monta vuotta elämä oli aika lailla pelkkää selviytymistaistelua, mutta silti jaksoin olla onnellinen lapsista. Elämälläni oli merkitys enkä ollut yksin, olihan lapset ja se sirkus siinä ympärilläni koko ajan pitämässä tiukasti elämässä kiinni.

Toivon teille jokaiselle voimaa ja valoa. Elämä vie meitä kuohuvassa koskessa, ihan jokaista. Minäkin selvisin eron helvetistä, lapsenikin selvisivät.. tekin selviätte !!!! Kannattaa varmastikin elää vain yksi päivä kerrallaan ja uskoa siihen, mihin juuri nyt ette pysty uskomaan : asioilla on tapana järjestyä. Varsinkin niiden hyvien asioiden -- ja varsinkin niiden pahojen asioiden.

Toivo14: ei, me määritämme itse oman elämämme ja sen rajat! Sydän haluaa ottaa huomioon Sen Erityisen Ihmisenkin - silloinkin kun järki jo sanoo, että ei ehkä kannata.

Sinä olet ollut käsittämättömän vahva jo tuossa toisen naisen kohtaamisessa!!

Itse olen ollut mieheni ihastukseen yhteydessä vain tekstiviestitse. Silloin kun minulla oli tarve häneen yhteys saada, rohkeus ei riittänyt soittamaan (mies kyllä antoi numeron kun sitä pyysin). Ehkä hyvä niin... jo viesteistä kaikui sellainen itseluottamus, että olisin romahtanut kokonaan jos olisin siinä mielentilassani joutunut suusanallisesti sellaista vastaan. Nyt en enää - ainakaan tällä hetkellä - tunne tarvetta olla häneen yhteydessä. Hyvä niin.

Samoihin aikoihin sähköpostiviestittelin tuon naisen monivuotisen avokumppanin kanssa. Hän oli tietoinen avovaimonsa ihastumisesta toiseen mieheen, he olivat parhaillaan eroamassa ja hän kaiken lisäksi tuntee/tietää mieheni. Minä olin siis viimeinen, joka tästä kuviosta mitään tiesi... 🤔

Tiedän, että vihan tunne voi olla raivokas voimassaan - normaalisti temperamenttisena ihmisenä en voikaan kuin ihmetellä, mistä on kummunnut tämä rauhallisuus?! Yhteiset tuttavamme ihmettelivät tapahtuneesta kuultuaan loputtomasti minun suhtautumistani. Ei tosiaankaan olisi ollut mikään ihme, vaikka olisin käynyt mieheni kimppuun. Oli hän itsekin varautunut äkkilähtöön ilmoituksensa jälkeen...