Olen juurin toipunut masennuksesta, tällä kertaa masennus kesti noin vuoden josta puolivuotta lääkitys. Lopetin itse lääkityksen vähän kerrallaan n. kuukauden ajalla.
Koin turhiksi terapiakäynnit. Kenenkään ei tarvitse ottaa esimerkkiä, minulle se vaan ei sopinut, ei. Tuona aikana puolestani rukoiltiin ja tiedän entuudestakin että se on paras lääke.
Tänään juuri tapahtui jotain sellaista että olin menettää uskoni elämään. Huomasin myös että olin ollut liian kiltti elämässäni, joskus vaan on pakko olla kova ja omasta mielestäni jopa sanoa niin tolkuttoman rumasti ihmiselle ennenkuin mm. sana EI menee perille ja myös ihminen ymmärtää sanan merkityksen.
Niin tänäänkin ihminen jota en edes tuntenut otti yhteyttä puhelin viestillä, soitin, ei vastannut vaan vastaajassa oli viesti että hän on lomalla. Kerroin viestillä etten ole kiinnostunut hänestä ja että miesystäväni kyllä ymmärtää jos minulle soitatkin,mutta minä en.
Pyysin häntä jättämään minut rauhaan.
Kun viimeisin viesti oli lähtenyt. Olivat voimani aivan lopussa ja tuntui kuin en jaksaisi mitään. Aloin järkeilemään asiaa ja mietin enemmänkin sitä mikä on seuraava siirtoni.
On selvääkin selvempi että tutut ja turvalliset kuviot pitää mieleni tasapainossa.
Mitään uutta esimerkiksi ero ystävästäni en juuri nyt kaipaa. Kokoajan olen miettinyt sitä miten tukisin ja pönkittäisin ”turvalliseksi” oman elämäni ja siten että se olisi vahvakin.
Toisaalta yhteisöt niinkuin nyt seurakunnatkin asettavat tiettyja rajoja ja vaatimuksia että sinne mukaan mahtuisi.Sitä mietin että saanhan minä mennä mukaan omana itsenäni jos vaan niin haluan. Jotenkin se vaan rassaa että siellä pitää kaikilla olla sama uskon kaava ja tavat. Miten uskallat poiketa kun jokkut ovat mukana tuomitakseen.Sinnekään en mukaan mahdu. Ahdasmielisyyttäkö?
Koen itseni siten erilaiseksi etten ensinkään helposti tutustu syvällisesti ihmisiin. Jokapäivän tuttuja on kylä tännä ja naapuriki. Tänään lähdin lenkille ja kävelin 8 kilometriä mutta aikaa meni 3 tuntia. Tuttavia tuli vastaan ja oli asiaa. Ihan vaan jokapäiväisiä juttuja, joskus nekin väsyttävät,mutta on se hyvä kun joku jaksaa kuunnella. Itse en niin välittäisi puhelle ihan kaikkia asioita edes lähimmille tutuille. Ystävälleni kyllä, onhan hänen pysyttävä ajantasalla.