Millaista on elää masentuneen kanssa?
Lääkäri totesi alkuviikosta että masennukseni on uusinut ja on vakavaa sellaista. Edellinen episodi oli kolme vuotta sitten enkä ilmeisesti ole koskaan siitä kunnolla toipunut. Sain siis lääkkeet ja juttelemassa pitäisi käydä. Töissä käyn, koska se on ainoa mikä saa ajatukset liikkeelle ja rytmittää päivää.
Olen aina ollut se joka hoitaa kodin, koirat, juoksevat asiat ja laittaa elämän järjestykseen. En pysty siihen nyt. En pysty edes kunnolla huolehtimaan itsestäni. Mieheni kyllä auttaa tarvittaessa mutta hänellä ei oikein ole organisointitajua eikä kykyä (eikä halua) hoitaa kaikkea itsenäisesti. Asiat jäävät tekemättä. Hänellä on paljon menoja ja omia harrastuksia. Olen paljon yksin kotona. Se tuntuu nyt pahalta, ei se aikaisemmin haitannut.
Mieheni on muutenkin selvästi hämillään tilanteesta. Itken paljon ja joudun lepäämään kun voimat eivät riitä. Lääkkeet aiheuttavat pahoja sivuvaikutuksia näin aluksi ja niidenkin takia on olo kuin katujyrän alle jääneellä. Mieheni yrittää piristää oloa jutuillaan jotka alunperin saivat minut rakastumaan häneen. Hän ei tiedä että moni huumorimielinen ”lipsautus” saa maailmani hetkeksi pois raiteiltaan. Otan kaiken itseeni.
Hän haluaisi läheisyytä ja seksiä. Itse olen nyt maailman onnellisin kun saan ottaa tukea ja saan kunnon halauksen. Muuhun en kykene.
Harva sitä oksennustaudissakaan rakastelee.
Miltä tuntuu elää masentuneen kanssa? Onko se pelottavaa? Tunteeko toinen osapuoli itsensä yhtä hukassa olevaksi ja yksinäiseksi kuin sairaskin?
Mitä masentunut voi sanoa tai tehdä että saa toisen ymmärtämään? Onko olemassa jotain esitettä tai juttua jonka toinen voisi lukea ymmärtääkseen?
Miten toiselle voi sanoa, ettei masennus johdu hänestä eikä hän voi nyt muuta kuin olla siinä lähellä?
hei!
Kuulostaapa tutulta!
Ne puolisot aivät taida kovasti kirjoitella tänne, täällä sivuilla taitaa olla enemmän meitä, joilla itsellä on masennus tms. Siksi vaikka olenkin samassa veneessä kanssasi, ajattelin kommentoida.
Yksi apu saada mies ymmärtämään tilannetta vähän paremmin, on ottaa hänet mukaan lääkäriin ja terapiaan, ainakin osalle käynneistä. Minusta ainakin tuntui, että siellä hänen silmänsä avautuivat näkemään aivan uusia näkökulmia minun tilanteeseen.
Mitä pitemmälle elämää elän, sen vakuuttuneemmaksi tulen, että mitään asiaa ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin sen itse kokee. En minäkään olisi voinut kuvitella, että masennus todellakin on tällaista. Ajattelin aiemmin, että itsellä olisi enemmän mahdollisuuksia ottaa ns. "itseä niskasta kiinni". Mutta eipä se niin menekään, ei todellakaan - valitettavasti.
Juttelu puolison kanssa on tietysti hyvä asia, se voi auttaa ymmärtämään paremmin. Opaslehtiset ovat varmasti hyvä keino, samoin nettisivuilla olevat tiedot, jos puoliso on "lukijatyyppiä". Jollain paikkakunnilla on kai myös omaisryhmiä, mutta niihin mennäkseen tarvitsee ylittää tietynlainen kynnys.
Puolisolle voi olla myös tosi vaikeaa, kun tämä on niin pitkäpiimäinen sairaus. Itsekin olen kurkkua myöten täynnä, kun toipuminen etenee kuin täi tervassa ja välillä menee takapakkia. Aviollinen elämä - siinä sitä pitkämielisyyttä vasta kysytäänkin.
Kiva, että puolisosi yrittää piristää, vaikka yritykset voi mennä välillä metikköön. Hän siis välittää sinusta 🙂 Yritän vastaavassa tilanteessa ajatella, että parastaan hän yrittää, mutta ymmärtämättömyyttään loppujen lopuksi pahentaa tilannetta. Yritys hyvä.
Voimia sinulle 🙂🌻
Kommentoin omalta kannaltani. Olen yksinasuja, mummokin, masentunut.
Olen vuosia ollut se vahva lapselleni ja hänen perheelleen, ystäville ym. Nyt kun on voimat loppu ja käyttäydyn sen mukaisesti, siis masennus ja kaikki siihen liittyvä, väsymys, räjähdysalttius, lyhyt pinna, voimaton, itkeskely, suuttuminen ihan tyhjästä toisten mielestä, ihan mitä vaan, läheiset ei sitä kestä.
Olen pistellyt välejä poikki ihmisiin, kun arvostelevat käyttäytymistäni, vaikka kuinka yritän kertoa kuinka huonosti voin, he pitävät minua kummallisena, jopa hulluksi on haukuttu.
Että näin.
Ei ympäristö ymmärrä.
Jos kerron että olen masentunut, väsynyt, loppuun palanut, kommenttina on että, voi voi, yritä nyt jaksaa. Ja sitten on ihmisten odotukset ja vaatimukset ihan samat kuin aikaisemminkin, ei jää muuta mahdollisuutta kuin jättää nämä ihmiset.
Hyväähän he tarkoittavat, mutta kun voimat on loppu niin ne on.
En kestä sitä että minua haukutaan ja vaaditaan asioita mitä en jaksa ja mitkä ei minulle kuulu, yritetään työtää vastuulleni toisten hyvinvointi, kun en itsestänikään oikein jaksa pitää huolta, muuta kuin ihan pakolliset.
Siis ympäristö ei ymmärrä!
angergo kirjoitti 01.04.2007 klo 08:41:
Nyt kun on voimat loppu ja käyttäydyn sen mukaisesti, siis masennus ja kaikki siihen liittyvä, väsymys, räjähdysalttius, lyhyt pinna, voimaton, itkeskely, suuttuminen ihan tyhjästä toisten mielestä, ihan mitä vaan, läheiset ei sitä kestä.
Olen pistellyt välejä poikki ihmisiin, kun arvostelevat käyttäytymistäni, vaikka kuinka yritän kertoa kuinka huonosti voin, he pitävät minua kummallisena, jopa hulluksi on haukuttu.Jos kerron että olen masentunut, väsynyt, loppuun palanut, kommenttina on että, voi voi, yritä nyt jaksaa. Ja sitten on ihmisten odotukset ja vaatimukset ihan samat kuin aikaisemminkin, ei jää muuta mahdollisuutta kuin jättää nämä ihmiset.
En kestä sitä että minua haukutaan ja vaaditaan asioita mitä en jaksa ja mitkä ei minulle kuulu, yritetään työtää vastuulleni toisten hyvinvointi, kun en itsestänikään oikein jaksa pitää huolta, muuta kuin ihan pakolliset.
Taivas, on ihan pakko vastata, sillä tuo on aivan kuin omasta suustani! Lapsuuden perheeni reagoi juuri noin. Minua alettiin SYYTELLÄ kaikesta mikä heidän elämässään sattui menemään vikaan jne. silloin kun itse olisin tarvinnut TUKEA enkä moukaria päähäni. Minun ratkaisujani alettiin ivata, kun he mielestään tiesivät paremmin kuinka minun pitäisi elämääni elää - eli heidän ehdoillaan.
Mutta kun meidän huushollissamme on kaksi masentunutta yhtä aikaa, emme enää tahdo mahtua saman katon alle, kuten sinä ja muut masentuneet voitte ehkä ymmärtää. Meitä on kaksi, joilla on superväsymys, räjähdysvalmista ruutitynnyriä joilla mielialat heilahtelevat laidasta laitaan.
Ehkä se sitten on vaan niin, ettei tätäkään ymmärrä ennen kuin on itse sen läpi kahlannut.
Kuulostaa kaikki niin tutulta!Mä olen itse sairastanut keskivaikean masennuksen n.4 vuotta sitten,silloin lapsettomuuden laukaisemana.Nyt 1-vuotiaan kotiäitinä se on salakavalasti hiipinyt takaisin.Mies tekee reissutyötä, olen puolet vuodesta yksin kotona "yksinhuoltajana", ei tuttuja äitejä lapsineen jne. Mitään en jaksa,missään ei ole iloa ja mies haukkuu päälle että missä on se iloinen ja reipas nainen mihin hän joskus ihastui!
Nyt vaan kiukuttelen ja olen saamaton! Niinpä niin. Kerrottaneen että tuon ekan masennuksen jälkeen meni eka mies vaihtoon, tosin ihan muista syistä. Tarkoitan vain, että nykyinen mies,l apseni isä, ei ole minua masentuneena nähnyt. Hänen mielestään masennus on höpönlöpinää ja itsensä omilla elintavoillaan aiheuttamaa. Suhteemme on kriisissä juuri nyt kun käyttäydyn täysin järjettömästi, minusta on tullut myös suhteettoman ja vainoharhaisen mustasukkainen ja itsetunnon lasku vaan ruokkii sitä, ja mieheni kommentit.
Tämä on kamala noidankehä enkä tiedä mitä tekisin!! Sain luvan aloittaa lääkkeet uudelleen tänään mutta vastaanotto on vasta parin viikon päästä!! Apua! Pelkään että hajoan ennen sitä! Ei kukaan ulkopuolinen voi ikinä arvata kuinka kamala olo masentuneella on eikä hän sitä itse todellakaan pysty muuttamaan!
Minäkin koitan väkipakolla liikkua kun tiedän että sen pitäisi helpottaa,koitan puristaa mieleen positiivisia asioita,turhaan.Pieni poikani sentään pitää minut päivän rutiineissa, muuten olisin jo varmaan seonnut pahemman kerran. Olen normaalisti varsinainen energiapommi, aina touhuamassa ja nauramassa ja nyt ei jaksa edes silmäluomiaan kannatella tai hymyillä. En tunne itsekään tätä ihmistä minkä masennus minussa esiin tuo.😭 Vertaistukea kaivataan!😑❓
Ymmärään tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu. Sankollinen voimahalauksia sinulle!
Avain lukkotilanteeseesi olisi minusta, että miehesi saataisiin ymmärtämään tilanne, jolloin sinä saisit luvan ja rauhan toipua masennuksesta ilman syyllisyyttä ja pelkoa, että mies ei hyväksy sinua tällaisena. Et ole nyt oma itsesi, vaan sairas.
On se niin hassua (ja surullista), että jos polvi on leikattu, niin ei kenenkään mieleen tulisi sanoa, että höpöhöpö, anna mennä vaan tanssia ja juoksua kipsi jalassa tikit vinkuen, mitäs kuvittelet jalan muka kipeän olevan. Mutta kun on kyseessä mielen sairaus niin suhtautuminen voi olla todella vähättelevää, eikä ymmärretä ja uskota asiaa. Masennuksen valitettavasti ymmärtää perinpohjin vasta kun sen itse kokee, sen olen kantapään kautta oppinut.
Voisitko saada miehesi mukaan lääkäriin tai terapiakäynnille (siis fiksulle psykiatrille tai psykologille)? Vai onko hän nyt siellä työjaksolla poissa? (En ihan muista mitä kirjoitit, kun sinun teksti ei näy samalla, kun tätä kirjoitan ja minulla on masennuksen vuoksi muistiongelmia.)
Älä ainakaan syyllistä itseäsi omasta sairaudesta, sinulle vain nyt kävi näin. Yritä etsiä jokaisesta päivästä jokin iloinen asia ja yritä ajatella sitä mahdollisimman paljon, jos vain kykenet. Sinulla on ihana pieni lapsi, hän varmaan hymyilee sinulle joka päivä, metsästä vaikka niitä hymyjä, ne saattaisivat piristää 🙂
On täällä meitäkin, jotka elää masentuneen kanssa. Vaikka meillä on toisaalta vaimon masennus johtanut muihinkin vakaviin ongelmiin.
Raskasta on ollut katsoa vierestä. Yksi paha asia on ollut, ettei vaimosta ole näkynyt pääälle päin ongelmat. Sitä hän itsekin sanoo pahimmaksi asiaksi. Kun kukaan ei huomaa, että sattuu. Kulissit pysyy ylhäällä.
Vaimoni masennus on nyt jatkunut ehkä vuoden. Huomattavana ja vakavampana puolen vuotta. Ei sitä ole diagnosoitu, mutta minun silmissä, ja sen perusteella, mitä vaimoni on minulle kertonut, olen varma masennuksesta. Hän on kadottanut kosketuksen tunteisiinsa. Ei ole muuta, kuin itseinho, masennus, ahdistus. Ei omanarvontuntoa. Aluksi hän valitti, kun mikään ei tuntunut miltään. Oli niin tylsää eikä mitään tapahtunut. Sattui niin paljon katsoa hänen kärsivän. Aloimmekin keksiä tekemistä ja liityimme kuntoklubiin. Tein reippauslupauksen uutena vuotena ja pyrimme aktivoitumaan.
Pitkään näytti, että asiat menivät hyvin, ja pyrin olemaan tukena vaimolleni, kuten aikaisemminkin. Kannustin tekemään ja reippailemaan. Sitten hän kertoi, että olotila on vain pahentunut. Hän ei enää tuntenut rakastavansa minua. Tai ei tiennyt tunteistaan. Järkytyin pahan päiväisesti, mutta rakkauteni tähden ja muutenkin yritin olla entistä parempi mies ja kannustaa ja auttaa.
Osoitin rakkauteni liian kärkkäästi ja se ahdisti häntä. Läheisyyteni muistutti vain siitä, ettei hän tiedä tunteistaan ja sai aikaan pahemman olon. Minä aloin särkyä näissä paikkein. Elämäni tärkein ihminen ja rakkain ihminen ei kaivannut kosketustani, eikä rakkauden tunnustuksiani. Asia paheni, kun hän kertoi ihastuneensa työkaveriinsa. Mitään ei ollut tapahtunut, eikä tapahtuisi, mutta hän oli kantanut asiaa yksin sisällään jo neljä kuukautta. Hänen olonsa ei ole parantunut missään vaiheessa vain mennyt huonompaan. Hän on pantannut ja punonut yksin ongelmiaan.
Tajusin, että saattaisin menettää hänet, ja samalla tajusin rakkauteni todelliset määrät. Minulta katosi kaikki halu materiaan ja unelmiin. Työstä ja rahasta ja koulutuksesta tuli vain väline hankkia elantoa ja hyvinvointia vaimolle. Niistä tuli asioita, joista voin keskustella hänen kanssaa, ettei juttumme menisi liian arkisiksi. Koko elämäni suntautui häneen. Ja koko ajan sattui enemmän. Halusin rakastaa ja rakastella ja osoittaa tunteitani niin paljon, mutta häntä ne ahdisti. Minulla oli niin paljon annettavaa, mutta hän oli rikki.
Olen ollut sietokyvyn rajamailla, mutta toissapäivänä asiat kääntyivät vielä pahempaan. Hän kertoi olleensa jo kahdeksan kuukautta suhteessa toisen työkaverinsa kanssa ja pettäneensä minua kerran kuukausi sitten. Olen ain ollut sitä mieltä, että uskollisuutta ei ole vara suhteessa rikkoa. Että se on viimeine tikki. Nyt on kuitenkin todella vaikea luovuttaa. Miten voisin jättää sen ihmisen, joka on minulle eniten merkinnyt.
Uskon, ainakin useimmiten, ja moni muukin niin sanoo, että hänen petoksensa ja suhteensa johtuvat masennuksesta. Hän etsii jotain tunnetta menetetyn tilalle. Omissa analyyseissään se toinen mies on tarjonnut vaihtelevaa keskustelua. Syyllisyyden tunne on edes tuntunut joltain. Ja samalla hänestä on tuntunut, ettei hänellä ole mitää kontrollia itsestään. Nyt minulla on kova paikka päättää, mitä teen.
En voi antaa hänen kärsiä, joten minun on pakko auttaa hänet tolpilleen. Olen saanut hänet hakemaan apua. Ainakin täältä ja perheneuvonnasta ja työpsykologistakin on ollut puhetta. Itselläni alkavat kuitenkin voimat ehtyä. Miten kestän petoksen? Miten elän sen kanssa? Miten kestän vaimoni masennuksen, kun läheisyyteni vain satuttaa lisää? Miten voin auttaa vaimoni masennukseen? Ero olisi nopea ja helppo ratkaisu. Hän ehdottikin sitä jo, mutta vain sen takia, kun oli tehnyt niin julmasti. Ei uskonut, että voisin elää sen kanssa. Ehkä en voikaan.
En tiedä vastasinko mihinkään vai avauduinko vain omista tunteistani. Mutta minulle masentuneen kanssa elämisessä pahinta on oma avuttomuuden tunne. Masennus on tosiaan pitkäpiimäistä ja oma kärsimys sen sivuvaikutuksista ja avuttomuuden tunne käyvät joskus sietämättömiksi.
🙂🌻, en edes lukenut kaikkia viestejä. Itse toivuin juuri masennuksesta. Minulla oli hyvä ystävä jonka tuki oli enemmän kuin ammattiauttajien. Hän kuunteli milloin tarvitsin kuuntelijaa (yölläkin).
Hänellä riitti aikaa, ymmärrystä ja huumoriakin kun asiat eivät aina menneetkään toivotulla tavalla.
Kuka nyt jaksaa masentuneene muusta parisuhteessa olla kiinnostunutkaan, halitus ja läheisyys olivat itselleni hyvin tärkeitä.
Pois kaupungista, maalle, metsään. Kirjoita, piirrä, maalaa, tee käsillä.
Kävele luonnossa ja jos vaan saat toisen mukaasi se on ihan hyvä myös, mutta yksinkin on hyvä olla ja miettiä, istua vaik metsässä, halailla puita, kerätä kukkasia,käpyjä tms.
🙂🌻Toivon todella toipumista🙂🌻
Olen kokenut saman, ja sairastaessani tajusin sen miten onnekas on ihminen jolla on terveys. Muistan jokainen aamu kun herään, kiittää parantumisestani.🙂🌻
Hei alexander. Haluaisin vastata just sulle koska kirjoituksesi kosketti mua todella. Ja juuri siksi että masennuksesta kärsivänä mä olen ollut todella yksin ilman mitään muuta keskustelukumppania kuin terapeutti joka vaan tuputtaa sitä kuinka itse on avain ongelmiinsa ja muita ei voi muuttaa kuin itseään, osapuilleen niin että on otettava itseään niskasta ja lähdettävä. Se, että jollain ihmisellä on noin huolehtiva ja viimeiseen asti rakastava kumppani, tuntuu juuri siksi minusta niin suurenmoisen arvokkaalta. Olen luonteeltani vähemmän sosiaalinen ja pikemminkin hiljainen sivustakatsoja ja just se läheisyys ja "pakollinen" seurallisuus mikä joskus ahdistaa liiallisena, olisi mulle se kantava voima pohjimmiltaan. Osaan olla ja tykkään olla yksin mutta molempia sopivassa määrin ja on hienoa että jollain on tuollainen ihminen lähellään jonka kanssa voi jutella muustakin kuin säästä. En osaa neuvoa sua ratkaisussasi mutta jos jatkat eikä vaimosi (ymmärtääkseni) halua hakea apua, sulta loppuu itseltäsi voimat. Etkö sä voisi ottaa yhteyttä esim. lääkäriin/terapeuttiin ja sitä kautta saada itsellesi voimia jatkaa ja olla tukena. Tiedän myös kokemuksesta miltä tuntuu tulla petetyksi ja olenkin omalla kohdallani (huom.) sitä mieltä että kaikkea ei tarvitse eikä voi nielaista oli syy mikä hyvänsä. Valitettavasti tää ei tainnut paljon auttaa sua ongelmasssasi, mut halusin tällä vain kertoa kuinka suuri asia on se että olet jaksanut olla hänen tukenaan, sitä vain pitäisi jaksaa itsekin elää, kuin sitä eletään vain kerran. Voimia sulle🙂🌻
Anteeksi alkuperäinen kirjoittaja, kun vastaan Alexanderille tässä aloittamasi aiheen piirissä, mutta tuli niin kova tarve vastata. Tarkoitukseni ei ole kaapata aihettasi.
Hei Alexander!
Ihanaa, tulee aivan lämmin olo, kun lukee noin välittävästä puolisosta 🙂🌻
Poimin kauniista kirjoituksestasi muutaman lauseen ja kommentoin...
"On täällä meitäkin, jotka elää masentuneen kanssa."
- Todella mukavaa, että saa kuulla teiltäkin siitä toisesta näkökulmasta!
"Raskasta on ollut katsoa vierestä."
"Mutta minulle masentuneen kanssa elämisessä pahinta on oma avuttomuuden tunne. Masennus on tosiaan pitkäpiimäistä ja oma kärsimys sen sivuvaikutuksista ja avuttomuuden tunne käyvät joskus sietämättömiksi."
- Tuolta olen uumoillut sen tuntuvankin. Kun haluaisi auttaa ja yrittää auttaa, mutta kun tuntuu, ettei apu saavuta toista. Vähemmästäkin tulee avuton olo. Tärkeintä olisi itsen ja sitä kautta masentuneen puolison kannalta, että auttaja ei luhistuisi. Pariterapia, yms. ulkopuolinen hoitosuhde olisi varmasti teille erittäin hyväksi. Mekin käymme miehen kanssa yhdessä psykiatrilla, jotta saisimme minut ja koko elämäntilanteemme kuntoon. (Meillä on paljon korjattavaa perhedynamiikassa ja se on vahvasti kytköksissä minun parantumiseen.)
"Asia paheni, kun hän kertoi ihastuneensa työkaveriinsa."
"Hän kertoi olleensa jo kahdeksan kuukautta suhteessa toisen työkaverinsa kanssa ja pettäneensä minua kerran kuukausi sitten."
"Uskon, ainakin useimmiten, ja moni muukin niin sanoo, että hänen petoksensa ja suhteensa johtuvat masennuksesta. Hän etsii jotain tunnetta menetetyn tilalle. Omissa analyyseissään se toinen mies on tarjonnut vaihtelevaa keskustelua. Syyllisyyden tunne on edes tuntunut joltain. Ja samalla hänestä on tuntunut, ettei hänellä ole mitää kontrollia itsestään."
- Hmmmmmm... Minulla on todettu vaikea masennus ja siihen liittyy tunteiden kuoleminen muita ihmisiä kohtaan, valitettavasti myös rakkaimpia ihmisiä kohtaan. (Nyt olen toipunut jo sen verran, että rakastan taas lapsiani ja miestäni 🙂) Mutta VIIMEISENÄ katosi tunteet läheisimpiä kohtaan.
Tunteet kuolivat minulla niin totaalisesti, että en kyllä olisi pystynyt ihastumaan kehenkään toiseenkaan! Ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin ottanut kontaktia uuteen vastakkaisen sukupuolen ihmiseen siinä mielessä. Halusin vain vältellä muita ihmisiä. Ja välttelen edelleen, vaikka suuntana on toipuminen. Välillä olen pelännyt, että mieheni jättää minut, kun elämä kanssani on niin surullista. Olen mielessäni lähtenyt jatkamaan ajatusleikkiä, että entäs jos mies oikeasti jättäisi, mitä sitten? Minua ihan puistattaa ajatus uuden parisuhteen solmimisesta toiseen mieheen, tulee ihan kirjaimellisesti kylmät väreet inhosta.
En tiedä, mutta ehkä vaimosi ei ole ainakaan kovin pahasti masentunut, koska hän kykenee tuntemaan tunteita muita ihmisiä kohtaan? Varmaan parisuhdeterapia on paras avain näiden pettämiskiemuroiden avaamiseen. Mielestäni niissä on muutakin takana kuin pelkästään masennusta. Jos jotain on, niin ne olisi hyvä saada auki. Voin olla toki täysin väärässäkin ja painotan, että puhun vain omasta kokemuksesta (joita on tasan yksi).
Toivon teille kaikkea hyvää ja annan suunnattoman arvon kaltaisellesi välittämiselle ja huolenpitoyrityksille toista kohtaan. 🙂🌻 Sinunlaisille ihmisille olisi paljon tarvetta!
Pahoittelut ketjun aloittajalle, että kommenttini varasti melkoisesti palstatilaa. Ja kiitos kaikille vastauksille. Niistä oli paljon
hyötyä ja helpotusta, vaikka ratkaisua niistä ei tietysti löytynytkään.
Saa todellakin nähdä, onko kyseessä muutakin, kuin masennus. Tai jotain masennuksen tapaista. Mitäänhän ei ole vielä
diagnosoitu. Vierestä katsomalla ja kuuntelemalla olemme päätelmiämme tehneet. Masennukselta se silti kuulostaa. Minulla
olisis varmasti kaikki maailman syyt laittaa ero vireille ja ohittaa ongelmat. Minulla on kuitenkin niin paljon muita syitä katsoa
tämä asia läpi. Ensimmäiset vuotemme yhdessä olivat kuitenkin niin sadunomaisia ja olen ottanut tämän avioliiton tosissani.
Olen ollut siitä niin ylpeä. Ero hävettäisikin, mutta sitä ei sovi perusteluksi sanoa. Rakkaudesta ja kiintymyksestä en voi antaa
asian olla ennen, kuin tiedän, mitä hän haluaa. Oman avuntarpeeni olen jo havainnut. Kunpa vaimonikin huomaisi omansa.
Palatakseni siis aiheeseen... Luultavasti sitoutumisesta, kiintymyksestä ja muusta riippuen, masentuneen kanssa eläminen on
joko mahdollista tai mahdotonta. Se on kova koulu. Luin jostain, että miehen viisi tärkeintä tunnetarvetta ovat vaimon ihailu ja
kunnioitus, pääasiallinen elannon tekeminen, puoliso kodin pääasiallisena hoitajana, seksuaalinen tyydytys sekä viehättävä
puoliso. Olen joutunut ainakin itse tyytymään vain viimeiseen tarpeeseen jo kuukausien ajan. Masentuneen kanssa elävän on
luovuttava paljosta ja kurinalaisesti pitää sopiva etäisyys puolisoon. Ei auta painostaa, muttei etääntyäkään. Voi vain tukea ja
kannustaa, mutta sitäkin puolison ehdoilla.
Itseäni sattuu yleensä eniten se, etten saa osoittaa rakkauttani. Se, etten saa rakkautta osakseni. Pettäminen toki aiheuttaa
mustasukkaisuus-, viha-, raivo-, masennus-. jne. kohtauksia, jotka kärsin yksin hiuksiani repien, itkien ja huutaen, mutta
suurimman osan ajasta haluaisin vain koskea vaimoani ja todistaa hänelle rakkauttani. Läheisyyteni kuitenkin yleensä vain
ahdistaa, joten olen joutunut antamaan hänelle ohjat näissä asioissa. Kaverini sanoi oman eronsa partaalla aikoinaan: "Niinku
olis nälkänen ja joku tois pihvin eteen ja kieltäis syömästä." Vulgaari, mutta osuva huomautus. Neljän vuoden jälkeen on vaikea
esittää vaikeasti saavutettavaa ja "coolia"..
Oma neuvoni masentuneelle olisi, että ottaa puolisonsa huomioon, miten vain jaksaa. Ei tietenkään oman terveyden
kustannuksella. Se auttaisi ainakin minua jaksamaan läpi masennuksen. Nyt meinaa välillä usko loppua, mutten aio luovuttaa.
Mäkään en ole elänyt masentuneen kanssa, mutta olen seurannut miestäni (itselläni todettiin keskivaikea masennus, neljättä päivää lääkkeillä). Samoin mieheni siskon perhe-elämää olen seuraillut, hänellä on vaikea masennus todettu lähes 2v sitten.
Nyt kun sain diagnoosin, uskalsin vasta todella kertoa tunteistani ja tuntemuksistani. Tähän asti olen vain yrittänyt esittää 'normaalia' hänen läsnä ollessaan. Itselleni oli niin vaikeata myöntää tarvitsevani apua ja tukea, kun yleensä olen itse ollut se joka auttaa, tukee ja kuuntelee. Nyt kun sain lääkäriltä 'luvan' olla sairas ja heikko, olen vasta uskaltanut avautua miehelleni.
Luulisin tästä olleen hänellekin apua, koska ei todellakaan voi tietää eikä käsittää miltä masentuneesta tuntuu, ellei sitä ole itse kokenut. Ja vielä kun masennus-oireetkin ovat yksilöllisiä, ei aina edes toinen masennuksen kokenut pysty kaikkea käsittämään.
Pari iltaa sitten hyvänä hetkenä kerroin melko täsmällisesti niistä fyysisistä oireista joita olen viime viikkoina ja kuukausina tuntenut. Vähitellen kasvaneista paniikki-oireista, ahdistuksesta, alakulosta. Luulen että se auttoi häntä hitusen ymmärtämään tilanteen vakavuuden ja tunteitani, kun tietää miltä paniikki tuntuu (rintaa puristaa, ei saa henkeä, tuntuu kuin kuristettaisi, silmissä sumenee). Samoin kun selitin poissaolo-kohtauksista ja muistikatkoista, samoin kuin siitä että hetkittäin olen aivan 'normaali' ja 'järkevä'(niin kuin sillä hetkellä), mutta että se voi muuttua aivan silmänräpäyksessä.
Itseäni se puhuminen ainakin auttoi ja varmasti myös häntä. Usein kun masennuksen luullaan olevan jatkuvaa, tauotonta alakuloa, eikä ymmärretä niitä hetkiä kun ei olekaan täysin voipunut. Saati sitä että masentunutkin voi naurahtaa. Herkästi tulee mielikuva, että eihän tuo olekaan masentunut, kun se nyt hymyili. Tämän selittäminen toiselle on varmasti todella tärkeää ,että masentuneen kanssa voisi elää ja häntä ymmärtää.
Vaikka puhuminen voi olla todella vaikeaa ja raskasta, niin se kannattaa jo oman parantumisen vuoksi vaikka pikku hiljaa tehdä, jotta saisi sellaista tukea puolisoltaan, mitä tarvitsee. Ja toinen ymmärtäisi edes hiukan miltä tuntuu; varmasti hän tuolloin osaa huomioida masentuneen tarpeet paremmin.
Voimia kaikille teille jotka kamppailette masennuksen kanssa ja erityisesti teille jotka urhoollisesti masentuneita tuette 🙂🌻
Aiemmin joku kirjoitti tässä (pitkäksi aikaa hiipuneessa, mutta nyt uudellen esiin tulleessa) ketjussa: 'Minäkin koitan väkipakolla liikkua kun tiedän että sen pitäisi helpottaa, koitan puristaa mieleen positiivisia asioita, turhaan... Olen normaalisti varsinainen energiapommi, aina touhuamassa ja nauramassa ja nyt ei jaksa edes silmäluomiaan kannatella tai hymyillä. En tunne itsekään tätä ihmistä minkä masennus minussa esiin tuo. Vertaistukea kaivataan.' Niin tuttua tekstiä! Minäkin nyt pyöräilyssä olevan tauon aikana koen, että joku toinen ihminen oli se joka liikkui säännöllisesti reilun puoli vuotta viime vuonna! TUNTUU todella että olen eri ihminen, kun voin näin huonosti. Etenkin välillä, kun mikään asia ei ole saanut iloiseksi ja on tuntunut vain hirveän onnettomalta pitkään (viikonkin tai pitempään yhteen menoon) ja kaikki tekeminen on kuin kivirekeä yrittäisi vetää, tulee mieleen kysymys: entä jos tästä ei tällä kertaa enää nouse ollenkaan, mitä jos koskaan ei enää tunne iloa ja onnellisuutta???😟
Joo, kirjoitan nyt tähänkin, vaikka yksin -ketjustakin nyt oon etsinyt tukea. Olisi todella 'selventävää', kuten joku on kertonutkin, lukea miten se masentuneen kanssa elävä kokee ja näkee toisen masennuksen.😑❓ Itse saan jonkin verran palautetta teini-ikäisiltä nuoriltani; he ovat vihaisia tekemättömyydestäni ja nukkumisestani, vaativat tiettyjä tekemisiä ihan periaatteesta (kuten aamupalan ym. aterioita, pyykinpesun halutessaan, jne.) ja sanovatkin sen suoraan. Toisaaltahan he ymmärtävät ja hyväksyvät todella paljon; tuovat joitakin ystäviään hyvin sotkuiseen kotiimme, jopa koulukaverin näkemään, miten makaan sohvalla iltapäivällä TV:tä katsellen! Saan kyllä vieraan ja lasteni (jotka ovat paljon poissakin eli suht harvoin 'innoittamassa') 'innoittamana' aina ruoan laitettua (joskus omille lapsille kyllä tosi vaatimatontakin).
Miehelleni masennuksesta puhuminen ei useinkaan tunnu 'menevän perille'. Häneltä saan huonosta olostani (itkuisena) avauduttua usein kommenttia, miten 'aina valitan, olen itsekäs, en anna mitään (vaikka olisi juuri rakastellut minulla!), heitän lokaa silmille'... 🤕 Todella masentavaa. Ja hiljentävää. Etäännyttävää. Eikä kannusta antamaan sitäkään, mitä on omasta mielestään antanut. Kuitenkin varmaan aika lailla totta (vaikkakaan omasta mielestäni ei niin totaalista kuin hän sanoo). Olenkin viime aikoina miettinyt, olisinko vähemmän tai lyhyemmän ajan masentunut, JOS en edes yrittäisi saada mieheltäni ymmärrystä tai edes kuulevia korvia. Jos hänen kommenttinsa eivät masentaisi, olisko minun helpompi parantua? Jos en enää häneltä odottaisi vointini ymmärtämistä ollenkaan puhumattakaan että odottaisin apua ja tukea? En todellakaan tiedä.😑❓
-Täällä on annettu neuvoa, että puoliso tulisi lääkärivastaannotolle mukaan. Mutta kun ei lääkäriä aina/minun tapauksessani edes ole saati sitten että olisi riittävästi aikaa tutustua tapaukseeni. Olen nyt taas puolentoista kuukauden alamäen aikana ajatellut, että pitäisi yrittää saada lääkäriaikaa (täällä ovat lääkärit vaihtuneet tiuhaan tahtiin viimeisten parin vuoden aikana ja viimeiset kaksi kertaa olen vain puhelimeen saanut heitä hetkeksi 'paperiasioissa'), koska sekin auttaisi tuntemaan, että on tärkeä ja 'hoidossa'. Mulla ilmeisesti se, että en ole saanut lääkkeistä apua, on ajanut tähän tilanteeseen. Nukahtamislääke mulla on käytössä. Ahdistuslääkereseptin taisin syksyllä saada postissa (kun aiempi ahdistuslääke alkoi aiheuttaa ahdistusta), mutta se hävisi jonnekin muiden tärkeiden paperien (mm. laskujen) joukkoon.
Hoitamattomat laskuni kyllä häiritsevät sekä miestäni että nuoriani; silti kukaan ei istu viereeni ja vaadi, että ne laskut hoidetaan. Olen sitä joskus mieheltäni pyytänytkin. Joihinkin muihin todella tärkeisiin asioihin joskus pyytäessäni saan mieheltäni tuen, mutta usein vasta useamman pyynnön jälkeen. Viime kesäkuusta olen käynyt terapiassakin enkä vielä ole ollenkaan maksanut hänelle omavastuuosuuksia; sitäkin pitäisi selvittää, mistä ne rahat saan...
Joku kirjoitti, ettei masennus näy muille. Niin minäkin ajattelen. Harvoin itken toisten nähden, harvoin olen täysin hoitamaton muuta kuin itsekseni, koskaan en huuda epätoivoissani muuta kuin yksin. En edes ole syömättä ja juomatta tai nuku samalla tavalla/niin paljoa muiden kotona ollessa kuin yksinäni. Eli, pahinta oloani ei näe tai tiedä kukaan läheisenikään. Heillä oma elämä ihmissuhteineen ja tekemisineen vie aikaa ja energiaa niin, ettei heillä kenelläkään ole mulle niin paljoa edes aíkaa, että ehtisivät 'tutustua' masennukseeni. En sitten tiedä, miten paljon 'lukevat rivien välistä'. En kyllä usko, että tätä kokematon voi mitenkään ymmärtää tai tietää.
Sekö minut parantaisi, että edes joku haluaisi 'tuntea' masennukseni tai minut masennuksineni???😑❓ Terapeuttinikaan ei ainakaan vielä tiedä minusta kovin paljoa (7 1/2 kk:ssa, 1 1/2 tuntia viikossa lomia lukuunottamatta); hän sanoo että saan Kelan tukemana terapiaa kolme vuotta; saa nähdä. -Tätä kirjoittaessa tuli mieleen, että olisikohan mieltä kerätä terapeutille tällaisia tekstejä luettavaksi. Joku on tainnut kirjoittaa tekevänsä niin lääkärinsä kanssa.
Masennukseni perimmäisenä syynä lienee kuitenkin arvottomuuden tunne, kelpaamattomuus, kokemus etten ole kenellekään tärkeä/tarpeellinen/todella rakas, riittämättömyys ihan kaikessa (perua lapsuudessa opitusta perfektionismista -millä on tavoitellut isän rakkautta- , joka lienee edellen sielussani vaikka onkin käytännössä jo karissut lähes kokonaan)... Miten sen arvon, kelpaamisen, rakkauden voisi kokea jonkun taholta, kun itse hakee sitä juuri 'väärällä' tavalla eli muuttumalla antamattomammaksi, rakastamattomammaksi omassa lamassaan kun juuri päinvastoin pitäisi toimia ollakseen rakastettu; pitäisi olla rakastettava.😯🗯️ Itse vaan hakee huonouden hyväksymistä (etenkin läheisimmiltään), kun on väsynyt yrittämään olla riittävä. -Jostain omasta sisimmästä se voima pitäisi löytää, että olisi rakastettava ja antava ja rakastava....
Voimia jaksaa vähilläkin voimilla ja toivon rippeitä edes!🙂🌻