Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Hei Black Heart ja muut ketjulaiset, niin kuin olen kirjoittanut aikaisemmin meillä on viimeisestä pettämisen ilmitulosta jo 4 vuotta, ja ensimmäisestä 15 v (sama nainen eli oliko suhde hengissä 15 vuotta, en tiedä varmasti)...ja arki on ahdistavaa edelleen. Mihin tämä tästä muuttuisi, mieheni ei halua erota, minä haluaisin mutta rohkeus elämän muuttamiseen näin vanhana ei riitä.
Minusta on tullut katkera, mieheni kanssa en halua enää tehdä mitään, ei kiinnosta. Tuntuu että meidän koko yhdessäolomme (yli 40 v) on ollut enemmän tai vähemmän näyttelemistä ainakin hänen puoleltaan. Hän on jotenkin aina yrittänyt kaikessa päästä mahdollisimman helpolla, jos on tullut ongelmia, vaikeuksia lasten kanssa (ja minun), niin hän vain jotenkin on yrittänyt ne ongelmat lykätä maton alle...mutta eivät asiat niin mene eivätkä korjaannu. Koskaan hän ei oikein ole minulle suuremmin avautunut tunteistaan, ajatuksistaan. Ehkä hänellä ei ole niitä? Minulla on nykyään sellainen olo, että en tiedä kenen kanssa olen 40 vuotta elänyt ja olenko koskaan tuntenut häntä oikeastaan. Hän tuntuu ihan vieraalta. Viimeiset vuodet meillä on ollut aika kamalaa yhdessä. Hän on eläkkeellä, minä osa-aikatöissä. Ja hän asuu kuin hotellissa. Kotitöistä hän hoitaa nurmikon leikkaamisen ja joskus käy kaupassa. Minä asun alakerrassa, hän yläkerrassa.
Kysyn itseltäni joka päivä miksi en tee jotain muutosta tähän (nimenomaan minä, tiedän että mieheni ei mitään radikaalia tule tekemään). Kaikenlaisia selityksiä löydän: olen liian vanha, en halua selitellä lapsille eroa, on lainojen takuujuttuja, pelkään yksinäisyyttä ym ym. En tiedä mihin tämä päättyy ja koska. Molemmat kärsimme.
Niin kuin Black Heartkin, minullakin on hyvä itsetunto (ainakin ollut), olen sosiaalinen ja ystäväni ovat sanoneet minua empaattiseksi ja mukavaksi ja avuliaaksi. Ehkä se on minun huono puolenikin. Olen aina yrittänyt miellyttää muita liikaa. Mutta tässä meidän suhdesopassa itsetuntoni on kyllä nollilla. Tuntuu että mieheni ei arvosta, eikä ole arvostanut eikä kunnioittanut minua lainkaan. Onhan minussa paljon vikoja, tiedän, mutta monesta asiassa olen onnistunut ja "hyvä": en ole koskaan pettänyt häntä, olen aina hoitanut kodin ja lapset (ehkä se onkin ollut huono juttu), järjestänyt hänelle mukavia juttuja (synttärijuhlia ym) ja suhteeni lapsiimme on hyvä ja läheinen. EHkä olen vaatinut mieheltäni liian vähän, hän on aina päässyt "kuin koira veräjästä". Ja nyt kun minun mittani on tullut täyteen, meidän suhteemme ei vain enää toimi. Hän jatkaa samassa roolissa, minä en. Eli tämän pettämisen lisäksi on kaikkea muuta ongelmaa.
Meillä tilanne jo hieman valoisampi...
Black Heart: meillä kanssa mies pitää(ja on koko ajan pitänyt) kynsin hampain kiinni, hän ei halua erota, ei taukoa ei edes että nukuttais eri huoneissa jonkun aikaa. Mä myös odotan että jotain tapahtuu, odotan että mies jää kiinni uudestaan ja voin erota hänestä, koska en todellakaan tätä kaikkea aio käydä enää ikinä läpi! Ja jotenkin tuntuu että se seuraava kerta olis muka helpompi... ja jotenkin ilkeällä tavalla oikein odotan että mies tekee virheen....
Ja noi on just niitä ajatuksia joista yritän päästä eroon... Minulla on auttanut jälleenmyyjänä aloittaminen, minulla on joku oma juttu johon keskittyä... Yritän kääntää negatiivisen energian positiiviseksi ja porskuttaa eteenpäin. Ei se helppoa ole... ei todellakaan... ja niitä päiviä on edelleen kun ei vaan pysty ajattelemaan muuta... tuntuu niin pahalta ja tuskaiselta...
Ollaan Pikkumyy ihan samassa purtilossa seilaamassa! On se vaan oikeesti niin käsittämätöntä, mikä tässä on niin vaikeeta. Kun nyt kattelee tv-tarjontaa, niin kaikki oksettavat Temptation islandit ym. tyrkyttää pettämistä ja kimppasekoilua joka tuutista; tällainen tuntuu olevan enemmänkin trendi-käytöstä, kuin toista loukkavaa sikailua. Mihin on kadonnut toisen arvostus ja parisuhteen arvostus?!?! Mä ymmärtäisin jos joskus hairahtaa tuhannen kännissä aidan väärälle puolelle tms. mutta että pidetään siinä toista salaa rinnalla, niin ei perkele! Kuinka itsekäs voi ihminen olla?! Ja ehkä se tässä onkin se vaikein pala; jos on kerran osoittautunut tollaseksi paskiaiseksi, niin muuttuuko se miksikään? En todellakaan esittäydy tässä enkelinä itsekkään, olen tässä elämäni varrella sekoillut itsekkin, mutta olen oppinut virheistä ja löytänyt elämälleni periaatteet, joista pidetään kiinni. Missä on ne periaatteet tästä maailmasta?!
JA voisin vielä ymmärtää, että pitää päästä irstailemaan joskus, jos omassa suhteessa harrastetaan seksiä kerran viikossa, lauantaisin saunan jälkeen pimeässä, mutta ei! Meillä on sekin puoli harvinaisen vauhdikasta ja räväkkää. En tajuu.
Puuuhhh... on se vaan ihmeellistä itestäänkin löytää tällainen puoli. Olen ollut aina se vahvempi osapuoli kaikissa suhteissani, mua pidetään vahvana ihmisenä. Voi voi kumpa ne ei niin läheiset ihmiset näkisivät mut yön hiljaisina tunteina käppyrässä sängyn pohjalla silmät renkaina nyyhkimässä tyynyyn. Ei piruvie! Säälittävää suorastaan...
Joku oma juttu tulis tosiaan keksiä; töissä ollessa ei tunnu yhtään niin pahalta, kuin yhdessä ollessa. Aina kun saan muuta ajateltavaa, kaikki on mallillaan. Sen hetken. Mutta auta armias kun ollaan suunniteltu yhteistä kivaa kahdenkesken; jo hiipii piru päähän ja käärmeen kieli suuhun. Ja sillähän on tunnelma latistettu ennekuin se kerkiää edes liekkiin.
Ja eihän siinä vielä kaikki että omat hetket on pilalla; luottamus kun isketään säpäleiks, niin eihän se mene pelkästään siihen petturiin, vaan kaikkeen. Mä en ainakaan luota kehenkään. Kaikki saa sen ihanan mustan epäilyksen varjon ylleen...
Ja itseasiassa tämän kaiken jälkeen kun olen alkanut miettiä omaa ympäristöäni, niin onhan näitä pettureita joka sormelle. Ainoa vaan, että jokainen ei suinkaan ole jäänyt kiinni! Olen huomannut itsestäni, että esim. ystäviäni, jotka ovat siinä petturin asemassa, en ole halunnu lähelleni tämän jälkeen kuten ennen. En pysty heille avautua tästä sydänjuuriani myöten, koska he ovat tehneet saman omille puolisoilleen. Ja nyt vasta herään siihen, etten ole niihin aikaisemmin reagoinut millään! Tekeekö se musta kuitenkin vähän niinkuin hiljaisen petturuuden hyväksyjän!? JA sitten omalle kohdalle tippuu pommi.
Jo loppy hyväksyntä. Hiljainenkin. Ja toivon heidän tajuavan mitä ovat tekemässä / tehneet.
Mutta jos tää nyt on tarkotettu rämmittäväksi, ni rämmitään perkele. Mikä ei tapa se vahvistaa. Tai jotain sinne päin. Meistä tulee vielä maailma vahvimpia nalleja! Se jos mikä on varma. Yhtä varma kuin epäluotettavat siipat.
Black Heart kirjoitti 25.9.2015 10:46
Mutta jos tää nyt on tarkotettu rämmittäväksi, ni rämmitään perkele. Mikä ei tapa se vahvistaa. Tai jotain sinne päin. Meistä tulee vielä maailma vahvimpia nalleja! Se jos mikä on varma. Yhtä varma kuin epäluotettavat siipat.
Voi ihanaa! Juuri sitä prkl mä vielä näytän -asennetta, mitä itsekin yritän ja nykyisin yleensä pystynkin pitämään yllä 🙂👍 Kenelle sitten näytän? No itselleni pääasiassa. Olen selvinnyt ja tulen selviämään. En ole kivettynyt, mutta tässä suhteessani kovettunut. Kyllä, minua ja tätä parisuhdetta on kohdeltu törkeästi. Minä voin omasta puolestani yrittää pitää siitä vielä yhdessä huolta, mutta en enää kynsin hampain, en todellakaan! Alan nähdä maailman ympärilläni ja palautua siksi, joka OLIN ennen avioliittoa, lapsia, elämää tässä välissä. Ja katsotaan pysyykö ukko perässä... 😀 En aio ruveta sekoilemaan, mutta olemaan terveesti itsekäs. En enää hoida kaikkia asioita tässä perheessä. Lapset ovat pian omillaan, miksi siis pitäisikään? Meitä on kai kaksi tasavertaista AIKUISTA talossa?
Ja silti välillä niitä yön pimeyden heikkoja hetkiä. Mutta niitä aina vaan vähemmän.
Vaikeinta on tämän vaiherikkaan vuoden -puolentoista aikana ollut päästää irti monista kuvitelmista. Tämä ei ollutkaan maailman onnellisin perhe (tai parisuhde ainakaan). Ukko kykeni unohtamaan minut, meidät ja monet lupaukset useaan kertaan, vaikka todellakin näki kuinka satuttaa.
Mutta mennään tässä nyt. Päivää kerralla, viikkoa, kuukautta. Paljon on hyvää ja kivaa. Huonot fiilikset puhutaan heti. Luottamus palaa, jos on palatakseen. Tuon miehen touhuista ja asenteesta se on kiinni eniten. Ja on minullakin olo, että jääpä tosiaan kiinni vielä... Se on sitten jo valinta. Myös minulta. Nyt olen valinnut yrittää, kuten mieskin, mutta en enää lupaa mitään loppuelämäksi. Minäkään. Surullista tavallaan, mutta näin se nyt on ja turha sitä on märehtiäkään.
Että leuka rintaan ja miten se jatkuukaan 🌻🙂🌻
Black heart: niin samanlainen fiilis... ja joo toi että ku kotona saa seksiä ja eipä se toinen nainen miehen sanojen mukaan ollut kauniimpi, ei hoikempi (ja olen itsekin hänet tavannut) nuorempi kyllä. Nii mikä helvetti sai miehen pitämään suhdetta yllä monta kuukautta kun samaan aikaan itse odotan viimeisilläni vauvaa ja kun hoidan sitä pientä vauvaa! Jotain aivan käsittämätöntä että laittaa toisen naisen minun ja lasten edelle... se on jotain mitä ei pysty ymmärtämään. Ja mieskin sen nyt tajunnut koska arvostaa paljon enemmän aikaa lasten kanssa, varsinkin tuon pienemmän.
Toisinaan nään sen toisen naisen ja hänelläpä on kierroksessa tällä kertaa itseään 30! Vuotta vanhempi mies...naimisissa oleva. Oksettavaa...sairasta. Sillä vähän lohduttaudun että hän ehkä on jäänyt elämässään pahasti jostain paitsi ja siksi haluaa rikkoa toisten perheet... juu tiedän kyllä että tangoon tarvitaan kaksi.
Nuo tilanteet kun miehen kanssa katsotaan jotain ohjelmaa ja siinä tulee pettämistä... on aika jäätäviä.
Voimia kovasti kaikille viikonloppuun.
Hei kaikille,
Olen lueskellut paljonkin tätä forumia nyt ja aikaisemminkin muutama vuosi sitten. Olen halunnut tänne aikaisemminkin kirjoittaa mutta en ole uskaltanut.
Heti kärkeen voisin paljastaa sen että olen se toinen osapuoli tähän keskusteluun liittyen ja on ehkä väärin että tähän keskusteluun kirjoitan, mutta jotenkin nämä teidän kertomat tarinat ovat hyvin paljon minuun koskettaneet. Meillä vaimon kanssa suhde nyt on mitä nyt lapsiperheellä on. Itse satuin erään juhlimisreissun ja riitaisan ajanjakson tuoksinnassa löytämään ihmisen jonka kanssa jotenkin oli helppo keskustella ja hän sai minut tuntemaan jotain sellaista mitä en ollut tuntenut hyvin pitkään aikaan. Ehkä minun olisi asia pitänyt siihen heittää mutta en pystynyt sillä en ole mielestäni ihminen joka pystyy tekee jotain tuollaista ja unohtamaan toisen tietämättä hänestä mitään. Otin yhteyttä häneen ja jatkoimme viestittelemällä ja soittamalla vajaan vuoden ajan. Tapasimme ainoastaan kerran tänä aikana se kerta oli omalta puolelta täysin harkittu teko, halusin tietää miltä minusta tuntuu, tunnenko mitään häpeää, vastenmielisyyttä, katumusta jne. Sillä siihen mennessä en ollut sellaista tuntenut. Kohtaaminen opetti paljon se kertoi minulle itsestäni paljon ihmisenä, se kertoi paljon minun tunteistani vaimoon, se ei antanut minulle vastauksia, vain paljon kysymyksiä joita edelleen käyn päässäni läpi.
Tämä suhde loppui jo pari vuotta sitten. Meistä oli tullut jo hyvät ystävät ja muutenkin välit enemmänkin ystävä meininkiä, sillä kumpikin olimme osaltamme samassa tilanteessa eli parisuhteessa ja lapsia jne. Suhdehässäkkä sitten loppui siihen mihin nämä yleensä loppuu, tulee tavalla tai toisella ilmi.
Yhteydenpidon lopetimme hyvästit heittäen ja kertoen että joskus kirjoittaisimme toisillemme miten elämämme on jatkunut. Emme kumpikaan ole vielä kirjoittaneet... Tiedän että hän rakastaa miestää ja perhettään, en minä ollut koskaan vaihtoehto hänelle, enkä minä koskaan niin ajatellutkaan. Minun puoliso ei tästä ole koskaan saanut tietää. En minä sitä hänelle koskaan aio kertoa, miksi kertoisin. Satuttaakseni häntä vain "turhan" takia. Ei se tieto mitään meidän välillä muuttaisi ja varsinkaan muutenkin ongelmallista elämäämme helpottaisi.
Olen tuon tapauksen jälkeen muutamaan otteeseen löytänyt itseni vastaavanlaisesta tilanteesta juhlintareissulla. En ole enää kuitenkaan enää pettänyt, ajatus on vain tuntunut jotenkin "likaiselta". Lähinnä nämä ovatkin herättäneet minua tutkimaan omaa elemääni ja kuinka siihen voisin vaikuttaa. Kuinka voisin olla perheelle ja vaimolle se ihminen jonka hän haluaisi minun olla ja ehkä sitä kautta minäkin saisin uskoa ja sitä tunnetta mitä niin kaipaan.
Anteeksi vielä tästä kirjoituksesta tähän keskusteluun. Tarkoituksena ei missään tapauksessa ole puolustaa teidän puolisoiden tekoa.
Niin tuttuja tunteita ja ajatuksia tässä ketjussa! Meillä ohitettiin juuri 3,5 vuoden rajapyykki pettämisten paljastumisesta ja miehen ihastumisesta toiseen. Miehen puolinainen suhde ihastukseensa päättyi kaksi vuotta sitten, ja periaatteessa meillä voisi olla nyt kaikki mahdollisuudet yhteiseen elämään. Mies katuu syvästi ja aidosti (ainakin toivottavasti, koskaan en kuitenkaan uskalla enää varmaksi luottaa mihinkään). Hän sanoo, että haluaisi enemmän kuin mitään muuta, että pystyisimme elämään yhdessä, ja on joskus heikolla hetkellä paljastanut tajunneensa vasta äskettäin, kuinka paljon minua rakastaa. Mutta elämää ei valitettavasti ole tehty niin helpoksi. Teoria on teoriaa, ja vaikka kuinka olisi ulkoiset puitteet ja mahdollisuudet kunnossa, sisäisesti asioiden taakse jättäminen ja aito, läheinen yhteiselämä tuntuu aika mahdottomalle yhtälölle kaiken tapahtuneen ja kokemani tuskan jälkeen.
Kesällä meillä oli hetkellinen helpompi vaihe, ja vietimme lasten poissaollessa yhden ihanan yhteisen illan. Se tuntui käsittämättömälle, ja tunsin jopa jonkinlaisia rakastumisen tunteita miestäni kohtaan. Muutaman päivän päästä tilanne tasaantui kuitenkin normaalimpaan, ja vaikeat ajatukset alkoivat taas saada uudelleen valtaa. Myös miehen alkoholiongelman kanssa oli huonompi vaihe, ja se myös etäännytti minua lähentymästä mieheeni. En jaksaisi enää senkin ongelman kanssa, pettämisissä ja toiseen ihastumisessa on ollut enemmän kuin jaksaa kantaa. Olenkin tehnyt melkolailla selväksi, että jos alkoholiongelma ei pysy aisoissa, miehen on lähdettävä kodistamme. Rajanveto ei vaan ole aina kovin selkeää, mutta minua etoo edes nähdäkään miestäni, jos hän on juonut sen vertaa, että näen sen hänen silmistään tai kävelytyylistään.
Erityisesti ASM ja Beren, teidän kirjoitukset voisivat olla kuin suoraan omalta näppäimistöltäni. Kunka vaikeaa onkaan päästä eteenpäin omissa tuntemuksissa. Ja samalla tulee pelko ja katkeruus, että tätäkö loppuelämä on? Entä jos tilanne ei korjaannu koskaan tämän paremmaksi? Olen joutunut luopumaan niin paljosta. Koko elämänasenne, arvomaailma ja luottamus toisiin ihmisiin on heittänyt pahemman kerran kuperkeikkaa. Aiemmin avioliitto oli minulle luonnollinen ja selkeä valinta, kohdallani ainoa mahdollinen. Nyt se on kokenut silmissäni täydellisen arvon menetyksen, enkä kestä kuulla enää kenenkään häistä. On kuin kaikelta aiemmin tärkeältä arvomaailmaltani olisi pudonnut pohja pois.
---
ASM kirjoitti:
Kiitos 1Maisa lohduttavista ja tsemppaavista sanoista. Voi kun itsekin muistaisi olla kiitollinen siitä, että mies tuli järkiinsä ja halusi jatkaa elämää perheensä kanssa. On myöntänyt seonneensa täydellisesti. Harkintakyky hävisi. Ei osaa selittää miksi. Kuten sanot, virheitä tekee jokainen. Itselläni on vain kovin vaikea tajuta, että mies joka on ollut korkean moraalin omaava ihminen (tai ainakin esittänyt sellaista) tekee jotain noin kammottavaa.
---
Juuri noin minunkin mieheni sanoo ja yhtä lailla en voi ymmärtää, miten mieheni saattoi tehdä minulle niin, vaikka on aina ilmaissut tuomitsevansa kaikenlaisen pettämisen, ja arvostavansa uskollista avioliittoa korkealle. Hän jopa kehotti kerran vuosia sitten minua olemaan tyytyväinen kaltaiseensa uskolliseen mieheen tilanteessa, jossa erään tuttumme kumppani oli pettänyt tätä ja tapaus tullut ilmi. Silloin en vielä tiennyt enkä aavistanut lainkaan, että myös mieheni oli pettänyt minua useitakin kertoja siihenastisen avioliittomme aikana, ja silti hän sanoi noin! Kuinka toista voikaan johtaa harhaan niin täydellisesti? Aivan kuin samassa ihmisessä olisi kaksi eri persoonaa.
---
ASM kirjoitti:
Edelleen välillä mietin, helpottaisiko henkisesti jos eroaisimme. Toki myös menettäisimme paljon.
---
Tätä samaa pohdin minäkin, jatkuvasti. Olisiko elämäni jo parempaa nyt, jos olisin käskenyt miestä lähtemään heti pettämisten paljastuttua? Olisinko enemmän omillani, kantaisiko elämä jo paremmin? Mutta kodin rikkominen on hirveää. Meille molemmmille lapset ja koti ovat elämämme perusta. Toisaalta mietin sitäkin, kuinka vääristyneen kuvan lapsemme saavatkaan vanhempien välisestä elämästä. Näiden vuosien aikana tilanteet ovat olleet yhtä ja toista, ja meillä on ollut pitkiäkin todella etäisiä kausia, myös vihamielisiä ja ahdistavia. Väistämättä lapset ovat niitä huomioineet, vaikka olemmekin yrittäneetkin pitää riidat ja isommat asiat poissa heidän näkyviltään. Tuntuu jopa syylliselle, kun lasten lapsuudesta niin iso osa on mennyt vaihtelevissa tunnelmissa. Tosin on meillä nykyään enimmäkseen ihan normaalia perhe-elämää, eikä mitään isompia tunnemyräköitä ole jatkuvasti aistittavissa.
---
Beren kirjoitti:
Juuri! Ihan täsmälleen samanlainen tilanne meillä. Petetyn on niin paljon vaikeampi unohtaa, vaikka suhteellisen hyvin saisikin jo suunnattua elämäänsä tulevaisuuteen. Menneisyys muistuttaa aina välillä itsestään ja silloin olisi kovin lohdullista, jos olisi ymmärtävä ja myötätuntoinen puoliso. Taitaa olla kovin yleistä, että pettäjä olettaa näin pitkän ajan päästä asian jo hautautuneen, eikä enää millään jaksaisi avata aiheesta keskustelua.
Tämän takia meilläkin tuntuu jääneen "roikkumaan" sellainen tumma pilvi joka varjostaa eloa milloin missäkin tilanteessa.
---
Juuri näin, ironista kyllä, mutta petetyn on niin paljon vaikeampi unohtaa. Eihän pettäjälläkään helppoa ole, jos aidosti katuu, ja on tajunnut tekojensa seuraukset, joiden kanssa hänen on vaikea elää, mutta se, miten petetyn sielua on haavoitettu, ei voi täysin parantua koskaan. On vain jotenkin opittava selviämään ja pärjäämään kivun kanssa. Ja kuinka se raastava kipu tulee joskus niin yllättäen pitkän ajan jälkeenkin! Joskus se voi olla jokin kappale, jonka sanat pistävät kuin puukko rintaan, ja saavat haukkomaan henkeä, kun se kaikki hirveä palaa hetkessä mieleen. Joskus se on joku ajatus, jotain mitä lukee tai kuulee, tai mitä vain mikä läpäisee hetkeksi sen kuoren, jota on yrittänyt työllä ja vaivalla sielunsa ympärille rakentaa. Sen tuskan määrä yllättää minut vieläkin, vaikka se ei niin voimallisesti enää kovin usein tulekaan. Ja minäkin koen, että elämääni seuraa koko ajan sellainen varjo, joka pitää huolen siitä, ettei koskaan voi olla oikein aidosti onnellinen ja luottaa tulevaan. Se tumma pilvi vain on ja pysyy, ja seuraa kaikkialle.
Vaikea on antaa toivoa toisille, kun itselläkin on edelleen vaikeaa. Tämä on kovin pitkä tie, ja kuten olen joskus aiemmin todennut, oikotietä ei valitettavasti ole. Mihin se tie johtaa, sitäkään en vielä tiedä. Toivottavasti kuitenkin edes pienin askelin kohti parempaa. Voimia teille kaikille! 🙂🌻
Hei te kaikki 🙂🌻
Kuinka samankaltaisia ovatkaan tuntemuksemme petettyinä; meillähän aikaa sen ilmitulosta on jo kolmisen vuotta kohtapuoliin.
Elän mielessäni nyt sitä syyskesän aikaa, jolloin mies ylläpiti suhdetta tuntemaamme naiseen.
Ei ehkä yksistään se pettäminen, vaan koko sen ajan kestänyt tapahtumien kieltäminen: minä olin vainoharhainen hullu ja monta kertaa mies polki minut maanrakoon, kun esitin epäilyjä, ettei asiat ole kunnossa.
Nyt sitten elämme henkisesti etäällä toisistamme. Tämä on kylläkin minun syytäni.
Välillä ajattelen jopa, että he jatkavat suhdetta, mikä on kylläkin tällä kertaa vain minun oman pääni tulos 😐
Ei tämä helppoa ole ja mietinkin, miten toisenlaista elämämme olisi ilman tuota hairahdusta.
Tuntuu siltä, ettei mies vieläkään ota täyttä vastuuta tapahtuneesta, vaan kokee tulleensa hyväksikäytetyksi tuon naisen taholta.
Katumus ja anteeksipyynnöt ovat olleet aitoja, sitä en voi kiistää.
Jotain silti puuttuu...Luottamustakin löytyy jo tarpeeksi mutta siltikään en koe olevani onnellinen.
Onko näin, että pettäminen haavoittaa niin syvältä, vai onko meillä kompastuskivenä ajoitus: sairauteni ja ensimmäiset häät perheessä? Ihan, kuin kaikki olisi olleet täysin arvottomia asioita miehelle.
Miten hän pystyi näin tekemään, vaikka omin silmin todisti aiemmin sitä, että olin tosi huonossa kunnossa pitkiä aikoja. Tiloissa, joista aina sinnittelyn avulla selvisin lopulta terveen oloiseksi.
Minulle iso asia on ollut myöntää se, että tästä en selviä yksin; niinpä jatkankin vielä terapiaa, josta on todella ollut iso apu minulle.
Välillä koen tunteenomaisesti vihaavani miestäni ja hänen tuottamaansa tuskaa. Tämäkin lienee ihan normaali tunne.
Elämä olisi helpompaa, kun löytäisin edes hiukan sitä rakkauden tunnetta, jota olen kokenut miestäni kohtaan ennen tätä sählinkiä.
Nyt menen päivästä toiseen iltaa ja yöunta odottaen tietoisena siitä, ettei tämä voi kauan enää näin jatkua ☹️
Viikonloppu takana, tuskainen sellainen.Ei paljoa tarvi, kun jokin asia muistuttaa taas jälleen kerran asiasta. Noh, en tietenkään pysty pitämään kieltäni kurissa ja isken käärmeen lailla. Siitähän se ajatus sitten lähti ja vkl pilalla. Vietimme viikonlopun kahden, oli tarkoitus nauttia joka hetkestä, lämmitellä rantasaunaa jne. No, ei tarvinnut sitten yhteisestä ajasta niinkään nauttia. Oli kuin kaksi ihmistä olisi vastoin tahtoaan tungettu samaan tilaan, jutustelu oli jäykkää ja varovaista. Tämä luonnollisesti johti lauantai iltana suureen räjähdykseen, hänen puolelta. Mä oikeesti ymmärrän että sekin alkaa olla niin väsynyt tähän, en vaan osaa päästää tapahtumasta irti. Siihen ei paljoa tarvi, että piru pääsee irti. Ja nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että se on jokotai. Joko asia on loppuun käsitelty tai sitten suhde on. Tämä keskustelu käytiin eilen. Ja olemme molemmat toki samaa mieltä. Tiedänhän minä sen, että näin ei voi jatkua. En minäkään tätä jaksa. jos ei sekään. Mutta. Miten on niin vaikeeta päästää irti??? Kummastakaan??? Miten ihmeessä tämä haavottaa näin syvältä?! Aivan uskomaton tilanne.
No nyt sitten mietimme, mitä tehdä. Lopettaako suosiolla yrittäminen. En tiedä. Tulee sellainen ihan sama-fiilis. Hanskat tiskiin. Olkoon. Tai sitten tulee fiilis, että PRKL! Se eukko ei tätä pilaa. Pilatkoon sitten joku muu asia.
Mietin oikein syvästi viime yön (nukkuminen on aivan turhaa touhua 😉 ), ja mies kyllä käyttäytyy varsin avoimesti, ei ole kännykän jemmaus leikkiä enää, ei mitään puheluita tai viestejä joita pitäisi hoitaa vähän sivussa, ei mitään. Hän vannoo uskollisuuttaan ja oppineensa tästä vuoden helevtistä jotain. Että hän ei olisi ikinä uskonut, mitä kaikesta voi seurata. Että hän ei enää ikinä tule pettämään ketään, jos vaikka eroammekin. Hän sanoo että hänellä on niin vaikea elää itse tämän asian kanssa, että hän on tehnyt niin ilkeästi ja pahasti ja ansaitsee kaiken, mutta ei jaksa enää tätä asiaa käsitellä. Hemmetti että mä vihaan tätä.
SALAISUUS15: hienoa että toisen puolen edustaja uskaltautuu tälle foorumille! Haluaisin todella kysyäkkin, miltä asian kanssa tuntuu elää? Miltä susta tuntuu nähdä toisen tuska ja katkeruus? Nukutko yösi hyvin? Kerro mulle, tuntuuko toisen kärsimys omalla iholla niin, että henki salpautuu? Ja jos olet päättänyt jatkaa uskollisella linjalla; mikä on se syy, ETTEI käytöksesti toistuisi? Jos tulisi uusi kriisiaika, riitoja ymym...?
Pikkumyy; mitä tehdään; päästäänkö tästä eteenpäin tahoilamme? Vertaistukea parhaimillaan samassa purtilossa 🙂
Vajaat kaksi kuukautta sitten kirjoitin tähän ketjuun, miltä tuntuu nyt, kun pettämisen julkitulosta on kaksi vuotta aikaa. Eilen oli päivä, jolloin päätin pettämisen takia käymäni terapian. Sieltä kotiin ajellessani ajattelin, miten olenkaan onnellinen. Varovasti olen alkanut luottaa taas mieheen ja viime aikoina hän on ollut tosi huomaavainen minua kohtaan. Tuntui siltä, että meillä todellakin on toivoa, nyt kun minun ei tarvitse enää palata asiaan, olen käsitellyt asian jo mielessäni ja terapiassa ja alan olla päässyt irti vihastani ja luottamuspulasta.
Eilen illalla makailimme sohvalla ja katsoimme televisiota. Pääni oli miehen rintaa vasten, kaikki oli hyvin ja oli hyvä olla. Puhelin soi. Mies otti puhelimen käteensä, käänsi puhelimen näytön niin, etten näe sitä, katkaisi puhelun ja välittömästi poisti soittajan tiedot. Pääni oli hänen sydämensä kohdalla rintaa vasten ja tunsin, miten hänen sydämensä alkoi hakata tuhatta ja sataa.
Puhelu oli töistä, ei, hän ei näytä soittajaa, puhelin on hänen omansa, ei, ei ole mitään salattavaa, on luotettava häneen, hyvä on, se oli ihminen joka oli samalla työmatkalla hänen kanssaan, juteltiin viikonlopun seminaarin aikana, ei ollut yhtään mitään muuta, työasioissa on soiteltu, ei, hän ei tiedä miksi tuo ihminen soitti hänelle illalla, ei, ei hän voi näyttää soittajaa, koska poisti juuri kaiken, poisti myös yhteystiedot....
Emma7!!!Ei oo todellista...Elän ton hetken sun kanssa, nousee kylmät väreet ja kiehahtaa veri. Tuo on se hetki, joka omalla kohdalla tarkottaisi paluuta nolla-pisteeseen. Ei siinä, että joku soittaa; minkäs sille kukaan voi. Mutta miksi se on niin salaista? On täysin kohtuutonta mieheltäsi käyttäytyä noin. Eikö juma sekin ole nähnyt kuinka sinä olet tilanteesta kärsinyt??? Tässä kohti on turha jaella neuvoja, mutta kyllä minä tarttuisin tuohon ja niin takiaismaisella voimalla, että jos asia ei selviäisi 100%, en kävisi tätä helvettiä uudestaan läpi. Kaikki rakennettu luottamus (mitä se on???), romahtaa korttitalon lailla.
Meillä on siis vuosi tästä kiinni jäämisestä ja sen jälkeen on puhelimet ollu aina esillä, äänet päällä. Kaikki vkl viestit se näyttää, oli ne sitten lapsilta tai aikuisilta. Kaikki on enemmän kuin avointa. Nyt ihmettelen tässä, kehunko petturipukki-siippaani??? En sentään. Mutta ainakaan vielä ei ole ilmennyt noita nyt niin selviä merkkejä. Mutta nyt jos jotain positiivista tästä löytäisi, ei tarvitse miettiä olevansa vainoharhainen! Jos susta tuntuu tolta, se kokemuksen perusteella on sitä.
Pysy vahvana; sinuna puhaltaisin pelin poikki. Ota happea. Ota itselle aikaa. Mieti mitä olet jo käynyt läpi, älä anna pyörteen viedä mukanaan sinne mustaan helvettiin... Joo, me kaikki tiedetään miten on helppo sanoa vierestä, mutta ainakin mieti tarkkaan seuraavaa liikettä. Olen hengessä mukana ja ihan raivona sun puolesta...
ZEMPPIÄZEMPPIÄZEMPPIÄ!!!!
Emma7, en tiedä mitä sanoisin. Ehkä 'olisihan tuo pitänyt tietää ja arvata'. Jos tiikeri ei pääse raidoistaan niin ei pettäjäkään tavoistaan.
En ole pitkään aikaan vieraillut tällä palstalla sillä jotain käsittämätöntä on tapahtunut meidän suhteessamme.
Mieheni on osoittaa rakkauttaan minua kohtaan monin tavoin. Lähes päivittäin hän kehuu pukeutumistani, ulkonäköäni ja kauneuttani oma-aloitteisesti. Tämä on lisääntynyt entisestään kesäkauden jälkeen. Lisäksi hän puhuu koko ajan elämästään ja elämästämme niin, että 'vuoden päätä teemme sitä ja tätä', 'viiden vuoden päästä teemme sitä ja tätä' eli hänen puheensa ovat sellaisia, että hän suunnittelee yhteistä tulevaisuuttamme vuosienkin päähän. Mutta.
Jokin aika sitten sain tietää 100% varmuudella, että miehelläni on luotuna profiili eräälle deittisivustolle internetissä. Kyseisellä sivustolla haetaan pelkkää seksiseuraa, ei mitään vakavaa seurustelusuhdetta. En tiedä milloin mieheni on profiilinsa luonut, mutta pystyn näkemään, että hän on kirjautunut viimeksi sisään tuohon palveluun kesällä 2015 eli silloin kun hänen oma-aloitteisesti tunnustamastaan uskottomuudesta oli kulunut 2 vuotta. En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella! Kun luin mieheni profiilin tuolla palvelussa oli se helppo tunnistaa häneksi monesta kohtaa. Hän ilmoittaa hakevansa pelkkää seksiseuraa, ei seurustelusuhdetta. Hän on kuvaillut siellä seksuaaliset mieltymyksensä ja se on täsmälleen sama kuin mitä meillä on aina ollutkin avioliitossamme! Ei siis mitään sellaista mitä hän ei olisi minulta eli aviovaimoltaan saanut! MIKSI? Mieleni huutaa MIKSI? Mitä te luulette?
En ole kertonut miehelleni, että löysin tuon profiilin. Hän todennäköisesti kiistäisi kaiken ja sanoisi että en pysty todistamaan. Sen vuoksi olen laatinut tuohon palveluun valeprofiilin itselleni. Valeprofiilini otti häneen yhteyttä, mutta hän ei ole vastannut viestiini. Ei ainakaan vielä. Vaihtoehdot ovat kyllä vähissä jos hän ottaa yhteyttä palvelun kautta minuun.
Tiedättekö mitä? Kun tämä asia selvisi minulle niin minulta ei tullut enää yhtään kyyneltä. En ole itkenyt, en raivonnut kenellekään. Päinvastoin, minulle tuli vahva tunne että raskas kivireki tippui sydmestäni ja selästäni. Olen yrittänyt miettiä että miksi. Luulen, että syy on se, että nyt vihdoin voin hyvällä omalla tunnolla myöntää itselleni, että minun (eikä kenenkään tässä maailmassa) ei tarvitse rakastaa mieheni kaltaista miestä. Minun ei myöskään tarvitse yrittää luottaa häneen enää koskaan eikä miunn tarvitse tuntea siitä huonoa omaa tuntoa.
Käytännössä odotan nyt miehen viimeistä siirtoa eli ottaako hän valeprofiiliini yhteyttä tuon deittipalvelun kautta. Kovin aktiivisesti hän ei siellä näköjään vieraile. Ja lisäksi mietin, että tapahtuiko tuo reilu kahden vuoden takainen pettäminen tämän deittipalvelun kautta? Minulle hän kertoi, että pettäminen tapahtui työmatkalla. Ja jos mies käyttää tuota palvelua vielä, vaikkakin harvakseltaan, niin mahdankohan minä kantaa jotain tauteja? Olen yrittänyt tutkia ja kuulostella kehoani, mutta en ainakaan tunne mitään tautioireita.
Tuntuu kuin eläisin pahaa unta. Eihän tällaista voi tapahtua oikeassa elämässä! Olisi vain pitänyt tajuta ottaa avioero silloin kun mies tunnusti aikoinaan uskottomuutensa. Sanoin hänelle silloin reilu kaksi vuotta sitten, että en väkisin roiku hänessä, hän saa mennä menojaan jos toiset naiset kiinnostavat. Ja mies nimenomaan vannoi haluavansa elää kanssani ja rakastavansa minua.
MIKSI hän tekee tämän? Vaikka olen tarjonnut yhdensuuntaista menolippua vapaaehtoisesti?
emma7 kirjoitti 30.9.2015 16:13
Puhelu oli töistä, ei, hän ei näytä soittajaa, puhelin on hänen omansa, ei, ei ole mitään salattavaa, on luotettava häneen, hyvä on, se oli ihminen joka oli samalla työmatkalla hänen kanssaan, juteltiin viikonlopun seminaarin aikana, ei ollut yhtään mitään muuta, työasioissa on soiteltu, ei, hän ei tiedä miksi tuo ihminen soitti hänelle illalla, ei, ei hän voi näyttää soittajaa, koska poisti juuri kaiken, poisti myös yhteystiedot....
Olen todella pahoillani puolestasi. Ei voi mitään sille, että joku soittaa, mutta miksi ei voi reilusti vastata jos ei ole mitään salattavaa. Tuota juuri en ymmärrä. Olen sanonut miehelleni, että tietää tehneensä väärin jos ei voi minun läsnäollessani jutella. En kiellä keskustelemasta kavereiden kanssa, mutta jos ei voi sitä avoimesti tehdä, niin jutussa on jotain muutakin.
Tilanne meillä viime viikolla. Huomasin, että puhelin soi. Oli äänettömällä (menee kuulemma ihan itsestään kun nappi on puhelimen reunassa🙂). Sanoin, että puhelin soi ja taisi tulla viesti vastaajaan. Kuunteli viestin, ei sanonut mitään. Kysyin, että kuka oli jättänyt viestin. Entinen työkaveri. Sanoin, että soita sille. Ensin ei meinannut, mutta sitten soitti. Ihan normaalia jutustelua ei mitään kummempaa. Ihmettelin, miksi hän ei olisi halunnut soittaa. Mies sanoi, että olisin suuttunut. Minä jälleen kerran muistutin häntä siitä, että en suutu rehellisyydestä vaan asioiden pimittämisestä ja valehtelemisesta. Voiko olla niin yksinkertainen ettei tajua miten sitä luottamusta rakennetaan. Kyllä se niin on, että itseään pitää suojella ja olla sukomatta mitään vaikka elämä taas on niin hyvää. Tätä ei pitäisi sanoa koska tunnin päästä voi olla ihan paska fiilis. Kyllä elämä olisi helppoa jos ihmisiin voisi luottaa.
Enpä ole mitään kirjoitellut tälle foorumille mitään pariin kuukauteen. Pyörähtämässä käyn kyllä viikoittain, mutta mitään uutta sanottavaa ei ole ollut. Omassa päässä on ollut hyviä aikoja. Ja on ollut huonoja aikoja. Aaltoliikettä, kliseisesti ilmaistuna.
Ollaan otettu yhteen minun mielestä "ylimääräisestä" kaverista, joka messengerin kautta viestittelee vaimolleni. On entinen työkaveri, joka on tahollaan yksinäisessä liitossa ja luonnollisesti tarvitsee hengitysreiän maailmaan. Jonkun, jolle kaataa oman suhteen paska pois sielustaan.
Hämmentävää kyllä, se on aina minun vaimoni joka saa olla yhdelle jos sun toiselle yksinäiselle sielulle se henkireikä maailmaan. Käsittämätöntä miten tässä aina näin käy. Sitä on ollut vaikea seurata sivusta. Vaimoni pitää puhelimen nykyisellään auki, haluaa olla avoin. Mutta yrittää systemaattisesti poistaa aina viestiketjut. Sanoin tästä ja ymmärtää ahdistukseni. Mikään ei muutu. Mitäänhän en tietäisi, mutta ihan yhtä systemaattisesti osaan myös katsoa ne viestiketjut. Varsinkin kun hän on asettanut niin, että "ylimääräisen kaverin" viestien haku tapahtuu vain messengerin ollessa auki (ettei tule turhia piippauksia kesken kaiken, nähtävästi), niin esim. vaimon ollessa aamusuihkussa kun avaan messengerin jolloin sydänviestit ("säkin oot mun <3") pompahtavat ruutuun ensimmäisenä.
Toistaiseksi olen reagoinut poistamalla syntyneen viestiketjun, niin enpä ole kiinni jäännyt "vakoilemisesta". Vaimonihan ei tiedä näistä poistetuista viesteistä mitään kun itse aina poistaa ketjut kokonaan niin yksi yksittäinen viesti sinne tai tänne... Aivan sama...
Hieman on samaa ongelmaa kuin kallantuoksulla... En osaa enää olla edes vihainen. Itse asiassa se on ihan sama jos vaikka huomispäivänä erottaisiin. En osaisi itkeä ja surkutella kohtaloani.
Terapeuttini sanoin: pitää tyytyä siihen mitä saa ja sitten pitää miettiä itse, että riittääkö se? En ole saamassa avointa puolisoa enkä ihmistä joka osaisi olla minulle rehellinen asiasta kuin asiasta. Vaimoni isä on kuollut pari kuukautta sitten ja hänelle se on kova paikka. En jaksa/halua painostaa häntä tulemaan vastaan yhtään sen enempää kuin on valmis itse tulemaan. Kyllä kolmen lapsen ja kodin pyörittämisessä on minulle ihan tarpeeksi puuhaa. Tulee sitten vastaan kun on tullakseen. Kyllähän se harmittaa, että oma parisuhde on parisuhteen irvikuva niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla, mutta minkäs teet?
Varmasti ansaitsisin parempaa ja ehkä saisinkin, mutta pidän perheestäni ja toimintayksiköstä. Ja ei ole ollenkaan kirkossa kuulutettua, että markkinoilta löytyisi yhtään sen fiksumpia tapauksia. Parhaat palat kun ovat yleensä jo varauksessa.
Eli näin hyvin menee meillä 🙂👍
Keaton kirjoitti 1.10.2015 14:16
Ja ei ole ollenkaan kirkossa kuulutettua, että markkinoilta löytyisi yhtään sen fiksumpia tapauksia. Parhaat palat kun ovat yleensä jo varauksessa.
Jos nyt saan mustaa huumoria tähän heittää niin ne parhaatkin palat voivat olla varattuna epätäydellisessä suhteessa. Minustakin joku kunnollinen mies saisi 1000 % uskollisen ja avoimen vaimon, jos mies vain olisi minulle uskollinen, avoin eikä haukkuisi ulkonäköäni. Onko se liikaa pyydetty aviomieheltä? Todellisuudessa en kuitenkaan usko, että pystyisin enää koskaan parisuhteeseen uuden miehen kanssa. Niin traumaattinen tämä mieheni järjestämä kokemus on ollut. Toki se on väärin mahdollista viatonta kumppaniehdokasta kohtaan, mutta en kyllä enää koskaan pysty luottamaan kehenkään.
Tiedätkö mikä on yhteistä sinun vaimosi ja minun mieheni osalta? He selkeästi eivät saa tarvitsemaansa ihailua ja huomiota aviopuolisoltaan. Tämä ei tarkoita sitä, että me kumpikaan emme osoittaisi sitä heille vaan luulen, että heillä on jotenkin vääristynyt kuva siitä millaista huomiota kuuluu saada. Kenties erittäin heikko itsetunto, mitä eivät myönnä? Mieheni on joskus vuosia sitten kertonut että hän on ollut aikoinaan koulukiusattu. Ja kun tuntemattomat ihmiset osoittavat heihin seksuaalista halua (ilman toivetta vakituisesta rakkauteen pohjautuvasta parisuhteesta), lähettävät sydänviestejä mesellä, osoittavat siis tietynlaista ihailua niin he saavat siitä jotain kiksejä. Vaikka huomion osoittaja on tuntematon tai puolituttu ja se huomion osoitus ei tulekaan sydämestä kuten aviopuolisolta normaalitilanteessa tulee niin kenties he luulevat että se ihailu tulee sydämestä?
Olen jo pitkään lukenut aineistoa narsismista ja minusta miehelläni on todella selkeitä narsistisia piirteitä. Tämä ihailun haaliminen on yksi niistä piirteistä. Oletko miettinyt voisiko vaimollasi olla narsistisia piirteitä? Mieheni myös rajoittaa hyvin paljon rahan käyttöäni (minulla ei ole sitä juurikaan vaan mies hallinnoi perheen rahavirtoja), hän rajoittaa menemisiäni (ei antanut minun lähteä kesällä esimerkiksi lasten kanssa kylpylään viikonlopuksi kun hänellä oli oma matka, ei perustellut päätöstään vaan se oli tiukka EI). Ja näitä esimerkkejä riittää vaikka kuinka paljon. Puhumattakaan ulkonäköni arvostelusta. Tämä iljettävä käytös ei ole päivittäistä, mutta kuitenkin tasaisen jatkuvaa. Välillä on niitä hyviä päivä ja hetkiä.