Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Hei Beren
Hauskaa, että kysyit. Olin jo kirjoittanut aika paljon, kun ajattelin ettei sitä kukaan jaksa lukea. Lopulta karsittu versio tuntui niin kököltä, että olin jo vähällä tuhota sen, mutta sitten lähetin sen vaikka esipuheeksi, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan.
Avioliittomme oli silloin (ja on vieläkin) hyvin tasa-arvoinen. En muista, että olisimme koskaan riidelleet kaverien tapaamisista, kotitöistä, rahasta, seksistä tai muustakaan. Jos jostain oltiin eri mieltä, viimeistään nukkumaan mennessä asia sovittiin. Eri asia on puhumatta jääneet asiat. Adoptiosta kieltäytyminen oli ehkä enemmän minun päätökseni kuin vaimoni. Näin itseni 8-vuotiaan kielitaidottoman, kovia kokeneen kiinalaislapsen isänä ja minua alkoi aika tavalla pelottaa. Kun tähän lisätään se. että adoptiovalmennuksessa jatkuvasti korostetaan miten epäonnistumiseen ei kerta kaikkiaan ole varaa, aloin todella miettiä miten mahtaisimme pärjätä lapsen kanssa.
Toinen puhumaton asia oli tautini. Itse pelästyin sitä aika tavalla, 70-luvulla tein töitä miehelle, joka saman taudin saatuaan kolmessa vuodessa kuihtui pois. Olen kuitenkin sen verran auktoriteetti uskoinen, että kun lääkäri vakuutti, ettei huoleen ole aihetta ja hoitomenetelmiä on ajattelin kai, että antaas olla, katotaan. Vaimoni laita oli toisin. Hän alkoi murehtia todella paljon ja lisäksi se aiheutti sen, ettei hänellä mielestään ollut oikeutta kertoa muistakaan ongelmistaan. Tämä muodosti ikään kuin näkymättömän muurin välillemme. Tämä muuten kirkastui minulle vasta nyt kuluneen vuoden aikana.
Lisäksi sattui niin, että vaimoni pitkäaikainen, naispuolinen luottoystävä jäi eläkkeelle tuona kesänä. Näin ikään kuin vapautui paikka päivittäiselle keskustelukaverille ja sen paikan otti pian tuo toinen mies. Olin sen kesän työttömänä, mutta syksyn tullessa aloin todella huolestua työpaikan saannista, kun ikääkin alkoi olla. Suhteiden avulla yllättäen sainkin tarjouksen ja vaativien testien jälkeen sain työpaikan. Aluksi oli paljon opiskeltavaa ja melkein heti jouduin/pääsin muutaman päivän ja viikonkin työmatkoille. Tilanne oli sellainen, etten olisi huomannut vaikka elefantit olisivat tanssineet kotona. Ilmeisesti tämä tarjosi tilaisuuden intiimisuhteelle. Toinen mies oli alkanut ylistää vaimoani kaikesta ja oli kertonut olleensa jo vuosia ihastunut vaimooni. Vaimo kertoi, etteivät he olleet ollenkaan samoissa tehtävissä vaikka työskentelivät samassa kerroksessa. Vaimo joskus muistelikin, että mies oli tuntunut jotenkin vaivautuneella, kun he kohtasivat käytävällä tai ruokalassa. Joka tapauksessa suhde jatkui ja seuraavan vuoden alussa vaimo vastasi puhelimeen kun katsoimme telkkua. Hän viipyi ja viipyi huoneessaan ja kun menin kysymään, kuka soitti, hän oli kauhistuneen näköinen ja sanoi, että meidän on puhuttava. Hän joutui sitten kertomaan suhteestaan, koska pelkäsi miehen vaimon kertovan minulle. Mies oli jäänyt kiinni, sanoisinko - savuava ase kädessään. Siitä se sitten alkoi minun osaltani.
Vaimokaan ei osaa oikein kertoa, miten intiimisuhde alkoi. Ilmeisesti kiintymys siinä vaiheessa vain oli niin kova. Jälkeenpäin samasta repusta, missä puhelin oli, löytyi myös kirjekuori, joka sisälsi kymmeniä sivuja miehen seksifantasioita. Siitä päättelin, ettei mies ainakaan ihan väkisin petiin mennyt.
Sitten toiseen kysymykseesi. Ei minun alun perin ollut tarkoitus ottaa asiaa puheeksi, mutta kun asiat alkavat pyöriä päässä, on vaaralista jättää niitä sinne - ne voivat pulpahtaa pintaan myöhemmin sopimattomassa muodossa. Ihmettelin sitä, miten tarkkaan muistin kaikki vaiheet ja keskustelut, kun yleensä en muista menneistä tapahtumista mitään tarkkaa. Satuin myös törmäämään siihen limerenssi juttuun, josta aikaisemmin kirjoitin tänne. Se kuvaa mielettömän rakastumisen, jossa eletään vain tätä hetkeä ja inhottava todellinen maailma häipyy taustalle. En uskaltanut paiskata artikkelia suoraan vaimon nenän alle kysyä, näinkö se tapahtui. Sen sijaan lavastin jonkinlaisen terapia istunnon. Nostin pullon hyvää valkkaria pöytään ja ehdotin terapia leikkiä. Minä olin terapeutti ja vaimo potilas, jota painaa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat . Korostin, että terapeutti ei koskaan syytä - korkeintaan ohjaa istuntoa. Yllätyksekseni pienen epäröinnin jälkeen vaimo suostui ja siitä se sitten lähti. Suuri osa edellä kirjoittamaani selkeytyi istunnon aikana. En oikeastaan ole ollut kiinnostunut yksityiskohdista kuten mistä he oikein juttelivat tai seksistä tyyliin kuinka monta kertaa, edestä vai takaa, kaunko kesti ja saitko. Seksi on seksiä ja ei se kovin mukavalta silloin tuntunut, mutta en 10 vuotta sittenkään halunnut itseäni kiusata yksityiskohdilla.
Kuluneen vuoden aikana silloin tällöin joku asia putkahtaa mieleen ja joka kerta vaimo on sanonut empimättä kysy pois. Tavoitteeni oli alun perin, ettei kriisi ole jokin maton alle lakaistu mörkö, josta ei enää puhuta, ja siihen on päästy. Nyt aletaan olla tilanteessa, että asiasta ei enää tarvitse puhua. En oikeastaan sen takia halunnut palata aiheeseen, että se koko ajan kalvaisi mieltä - halusin vain ymmärtää. Halusin myös päästä siitä vaivautuneisuuden tunteesta, joka tahtoi tulla varmaan molemmille kun termi uskottomuus pulpahtaa esille, ja sehän pulpahtaa jos ei päivittäin niin ainakin viikoittain jossain muodossa.
Hyvä esimerkki on uskottomuuskriisi tuttavapiirissä. Hyvin nopeasti nousee esiin pettäjän puolustajat (kauan se kestikin tota harppua/uunoa) ja lynkkaajat (alusta asti sanonut, että se on täyspaska). Nyt pystymme ainakin hiukan ymmärtämään ja joskus auttamaankin kumpaakin.
Alusta asti, kun päätimme sitten vielä yrittää yhdessä, päätin etten koskaan käytä uskottomuutta lyömäaseena. Yritän välttää rivien välissäkään vihjaamasta, että saan tehdä jotain kun sinä silloin... En myöskään ole koskaan vaatinut hyvitystä (passausta tai pimppiä auliimmin) tai edellyttänyt, että vaimoni suorittaa elinkautista. Toivon vain hartaasti, että suhteemme toimii ja kehittyy ja jos ei niin erotaan sitten oikeassa järjestyksessä.
Limerenssistä vielä se etten suinkaan tarkoita, että sen taakse voisi paeta vastuutaan - limerenssi vei mukanaan, ei voinut mitään. Se vain kuvaa mekanismin, jolla hyvinkin varovainen ja älykäs henkilö kuten vaimoni ajautuu järjettömään tilanteeseen. Vaimon olisi tietenkin pitänyt kuitata ihailupuheet vastaamalla älä nyt hulluja puhu. Jos hän olisi ollut vakavissaan miehen suhteen, vaimon olisi siinä vaiheessa pitänyt kertoa minulle, että pelkää ihastuvansa toiseen mieheen eikä meidän liittokaan oikein toimi, joten pitäisikö harkita eroa. Se olisi ainakin antanut minulle mahdollisuuden ja mahdollisen eron jälkeen olisimme olleet ikään kuin samalla viivalla -tuntemattoman edessä.
Samvais, aika paljon samoja piirteitä on ollut meidän molempien tilanteissa. Tässä päällimmäisiä joita tulee mieleen:
- Töissä alkanut tuttavuus, ei kuitenkaan läheinen työkaveri
- vaimo ihastui keskusteluiden kautta
- mies oli jossain määrin manipuloiva ja keskustelu oli ainakin osittain keino päästä seksiin
- vaimo oli yleisesti ottaen järkevä, varovainen ja säntillinen
- emme osanneet vaimoni kanssa puhua vaikeista asioista
- vaimo kaipasi irtiottoa kokemastaan roolista
- vaimo oli salasuhteessaan kuin rinnakkaisessa todellisuudessa
On ilmeisesti valitettavan yleistä, että pitkässä suhteessa olosuhteiden ja puolisoiden muuttuessa ei osata keskustella uudesta tilanteesta. Muodostuu näkymättömiä muureja, molemmat olettavat asioita ja tyytyvät hoitamaan arkea. Voisi olla hyvä, että yleisenä käytäntönä olisi, että puolisot käyvät säännöllisesti suhteen "vuosihuollossa" esimerkiksi parisuhdeterapeutin luona joka osaa kysyä oikeita kysymyksiä ja saa puolisot puhumaan oikeista asioista. Jostain syystä sitä olettaa, että suhde menee omalla painollaan. Tai meneehän se mutta ei aina kovin hyvin.
Niin kuin olen kertonut, käsittelimme pettämistä ensimmäisen puolen vuoden aikana paljonkin mutta nyt yli vuoden ajan se on ollut hyvin vähäistä. Pyrimme heti alussa tietoisesti käymään asiat niin kattavasti läpi, ettei jäisi mörköjä nurkkiin. Tavallaan onnistuimme siinä, että konkreettisia kysymyksiä ei jäänyt mutta edelleen kun mitä moninaisimmat asiat muistuttavat pettämisestä, tuntuu se painostavalta. Nyt annamme pettämisen käsittelyn suhteen lähinnä ajan kulua ja keskitymme muihin asioihin. Sikäli näin on hyvä, huomaa, että suhteeseen kuuluu paljon muutakin. On hyvä saada rauhassa etäisyyttä pettämiseen mutta toisaalta ainakin minulla on vielä sellainen olo, että jossain vaiheessa voisi pitää sellaisen vähän syvällisemmän "miten asian nyt näen" -keskustelun. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa pettämisen muisteleminen ei enää aiheuta epämiellyttävää oloa.
En ole kovin paljoa positiivista löytänyt pettämisestä kaiken koetun tuskan vastapainoksi. Nyt pidemmän ajan päästä olen kuitenkin yhä selvemmin huomannut kuinka, laveasti ilmaistuna, suhtautumiseni koko elämään on muuttunut. Erityisesti herkkyyteni ja ymmärrykseni henkisiä asioita kohtaan on selvästi lisääntynyt. Kun sielu ei ole enää niin vereslihalla, pidän muutosta yhä selvemmin positiivisena.
Hei Beren
Esittämäsi lista on pelottavalla tavalla samankaltainen, kuin meillä, ikään kuin tapahtumat noudattaisivat samaa kaavaa. Arvelen että avioliitossa tulee vastaan tilanteita, jotka etäännyttävät puolisoita toisistaan kuten:
- tunteiden hiipuminen (mihin se intohimo katosi)
- lapsien saanti (tätäkö ne seuraavat 20 vuotta ovat)
- pettymykset (lapsettomuus, toisen muuttuminen, päihteet, velkahelvetti)
- keski-ikä (tässäkö se nyt oli, antaa mennä kun on alamäki)
- sairastuminen (jääkö ET-lehden hehkuttama onnellinen kolmas ikä nyt elämättä)
Meillekin osui näistä puolet aika samaan aikaan eikä kumpikaan osannut uskaltanut lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatinut, että nyt selvitetään miten tästä jatketaan.
Kirjoituksistani voi saada sen kuvitelman, että olisin 10 vuotta murehtinut uskottomuuskriisiämme. En suinkaan. Sen lisäksi vuoden sisään iskivät sairaus ja työttömyys. Ensimmäinen vuosi kriisin laukeamisen jälkeen olin aika masentunut, mutta en suinkaan ehtinyt murehtia vain liittoamme. Piti opetella elämään sairauden kanssa, neuvotella työvoimatoimiston mahdollisuuksista ja sen suosituksesta osallistua työkokeiluun. Kun sekään ei oikein onnistunut piti alkaa hakea eläkettä jne. Kriisimme oli tietenkin koko ajan taustalla ja siitäkin puhuttiin paljon, luottamuskaan ei palannut heti ja pelkäsin myös hieman toisen miehen mahdollisia kostotoimenpiteitä. Vasta myönteisen eläkepäätöksen jälkeen alkoi helpottaa ja masentuneisuus vähentyä. Sitten aloin jaksamisen mukaan harrastaa, remontoida tölliä sekä viimeiset pari kevättä/kesää kunnostaa puutarhaa. En muista, että viimeiseen kuuteen vuoteen kriisistä olisi varsinaisesti puhuttu ennen kuluvaa vuotta. Kuten sanoit, ainahan se silloin tällöin pulpahti mieleen.
Oletko muuten ajatellut, että olisit itse tehnyt joskus jonkin typerän ja hävettävän mokan, joka tulee jossain muodossa esiin esimerkiksi TVssä lähes joka viikko. Saattaisit ehkä itsekin haluta kaivautua talon perustuksiin, kun puoliso alkaa taas vatvoa sitä. Voi siis olla hyväkin antaa ajan kulua ja yrittää keskittyä mukaviin asioihin ja elämiseen. Oikeastaan kuluneen vuoden keskustelut vaimoni kanssa olivat jos ei vuosi niin 10-vuotistarkastus. Tarkoitukseni oli selvittää mysteeri - miten se oikein oli mahdollista - sekä varmistaa, ettei vaimoni enää koe turhaa syyllisyyttä. Tehty mikä tehty, ei kumpikaan sitä koskaan unohda, mutta nyt se käsitelty. Ja voin vakuuttaa, ei tunnu enää pahalta.
Olet myös oikeassa siinä, että aikoinaan luultavasti vähempikin olisi riittänyt herätykseksi. Tosin aivan varma en siitä ole. Olin niihin aikoihin vielä siinä määrin ohjelmistosuunnittelija, että olisin vain ehkä todennut, että eihän tässä mitään bugia näy, jatketaan vain. Ehkä allekirjoittamaton eroanomus naaman eteen ja tiukka kysymys aletaanko keskustella vai ei, olisi toiminut.
Minä olen myös alkanut huomioimaan vaimoni olemusta tarkemmin. Hänellä on aika rankkaa töissä, YT-neuvottelut leijuvat ilmassa, vanha äiti vaatii jatkuvaa huolenpitoa jne. Alan jo tunnistaa, milloin hän on todella allapäin. En enää ala heti neuvoa vaan pyydän kainaloon kertomaan, jos tarvetta on.
Päivitänpä kuulumisia itsekin. Tapahtuneesta on aika tarkalleen kaksi vuotta. Tähän aikaan aavistin, syyskuun lopussa mieheni tunnusti ja halusi erota. Eipä sitten halunnutkaan.
Ensimmäinen vuosi oli yhtä tuskaa. Välillä luulen, että olen päässyt tapahtuneesta yli, mutta en sittenkaan. Tietyt päivät, tietyt tapahtumat tuovat tuskan ja ahdistuksen. En voi sanoa selvinneeni koska edelleen mietin lähes päivittäin mitä mieheni tekee juuri nyt, kuka lähetti viestin jne. Vaikka mikään ei viittaa siihen, että hänellä olisi meneillään mitään, niin ajatuksille ja tunteille en voi mitään. En voi siis häneen luottaa vieläkään. Kykenenkö koskaan???
Elämämme on hyvää, erittäin hyvää. Parempaa kuin koskaan. Silti silloin kun ahdistaa, niin ajattelen, mitä elämäni olisi ilman pelkoa ja epäluottamusta. Paljon olisin menettänyt, mutta mitä olisin saanut tilalle?
On lohduttavaa lukea henkilöistä, jotka ovat ihan oikeasti selvinneet. Ehkä minäkin voin kymmenen vuoden kuluttua sanoa niin🙂.
Olen vahvasti sitä mieltä, että toiseen ei enää voi koskaan luottaa samalla tavalla kuin ennen pettämistä. Niin se vaan on ☹️
Hei True Love 14
Olen pahoillani, jos olet ymmärtänyt, että olen täällä jakelemassa ohjeita uskottomuuskriisistä selviämiseen, sillä näin ei todellakaan ole. Vastaan vain Kallan tuoksu 1:n esittämään toivomukseen kuulla kirjoituksia niiltä, joilla uskottomuuskriisistä on kulunut pidempi aika. Olen sen verran oppinut elämässä, etten koskaan sano vaikeuksien kanssa painivalle ihmiselle, että tiedän miltä sinusta tuntuu tai mitä kannattaisi tehdä. En minä eikä kukaan tiedä miltä toisesta tuntuu. Neuvominen on myös vaarallista, koska ne aina peilautuvat omiin tunteisiin.
Olen kuvannut kriisiämme vain sen verran, että nykytilanteemme tulee ymmärretyksi. Muutenhan olisin voinut kuitata koko jutun kirjoittamalla, että meillä oli uskottomuuskriisi 10 vuotta sitten ja nyt meillä menee hyvin.
Ainoa neuvo, jonka jossain edellä annoin oli, että jossain vaiheessa (en puhunut ajasta mitään) kannattaa tehdä päätös ja alkaa elää päätöksen kanssa. Muuten vaarana voi olla katkeroituminen lopuksi ikää. Itse tein päätöksen, että haluan jatkaa elämääni vaimoni kanssa. En vain pysty kuvittelemaan vaimoani flirttailemassa työpaikan miesten kanssa. Jos joskus osoittautuu, että olin väärässä, niin silloin on myönnettävä olen ollut suuri hölmö, joka on uskonut harhakuvaan koko suhteemme ajan. Ne itkut itketään silloin.
Hei 🙂🌻
True Love: noin se juuri on; mieheni ei oppinut yhdestä kerrasta aiemmin: vähättelee sen merkitystä. Jo seurusteluaikana hän em. kerran lisäksi petti käymällä maksullisissa ulkomailla työreisulla. Tästä seurasi hiv-testit molemmille.
Silti tää kolmas oli rankin: olin niin heikoilla juuri toivuttuani vakavasta sairaudesta monta leikkausta takana. Hän näki kaiken sen kärsimyksen ja meni ja petti. Vielä ihmisen kanssa, jonka tunne ja joka myös tietää sairauteni 😐
Mietinkin: voiko tällaista ikinä unohtaa ja antaa anteeksi...😳
Meillä on uskottomuuden paljastumisesta noin vuosi. Tää vuosi on ollut kamala. Olen miettinyt miksi olen jäänyt, lasten takiako... sen takia että sanotaan ettei hätiköityjä päätöksiä kannata tehdä. Vai sen takia että eron myötä minun olisi pakko palata hoitovapaalta töihin... taloakaan ei saisi myytyä heti. No niitä syitä on minulla päivät aikaa miettiä. Kuin myös niitä miksi mieheni petti. Ja menikö he sänkyyn. Sitähän minä en tiedä...enkä varmasti saa ikinä tietääkään. Ja se sattuu, se ajatus että hän on mennyt sänkyyn toisen kanssa. Samalla huomaan myös itsetuntoni olevan nollassa, nyt huomasin että minulla ei ole mitään motivaatiota ryhtyä laihduttamaan ja samalla huomaan ajattelevani että en varmaan kelpaa miehelleni näin koska hän on kerran jo saanut hoikkaa nuorempaa naista. Kuinka typerää rypeä itsesäälissä...
Mitä mieheeni tulee, hän yrittää kyllä. Huomioi, koskettelee, haluaa minua. On avoin, jättää puhelimensa ja on sanonut että saan katsoa kyllä. On sanonut oppineensa tästä kyllä eikä aio enää riskeerata. Niin... mutta onko se myöhäistä? En tiedä miten pääsen tästä eteenpäin. Välillä oli jo hyvä olla, nyt taas tunnen itseni huonoksi ja rumaksi yms.yms. tuntuu ettei hän rakasta jne.
Mietin olisiko vaikutusta sillä että tasan vuosi sitten koko vyyhti alkoi aueta... elän siis ekaa vuotta kun tapahtumat olivat jo selvillä... kamala olo kun ei tiedä miten tässä pitäisi olla
😐
Meillä ollaan vaihteeksi valon puolella...
Olen tehnyt itseni (ja päänuppini!!) kanssa lujasti töitä ja toivon, että Pikkumyy teet niin myös.
Yritä olla ajattelematta, että olet "uhri" etkä kelpaisi. Kelpaat!! Kyse ei liene siitä, vaan jossain jutussa miehesi elämässä ja teidän suhteessanne. On kipeää katsoa peiliin ja huomata, että tangoon tarvitaan kaksi. Mitä teen siis omasta puolestani elääkseni ITSE onnellisena ja samalla huomioiden myös muut. Itsevarmuus tuo vahvuutta!
Miehesi on sinun kanssasi? Onko hän lopettanut sivusuhteen? Se tietenkin on kaiken edellytys, jos yhdessä jatkatte.
Pettämistä ei kai voi unohtaa, mutta sen kanssa kai voi oppia elämään. Anteeksi voi antaa, unohtaa ei ikinä? Mutta on myös mentävä pohjia myöten se oma suhde, missä elää. Ei ole kummallekaan (eikä lapsille, jos niitä on) hyväksi, että toinen joutuu ikuisesti pyytämään anteeksi ja toinen on tavallaan "yläpuolella". Luottamus rakentuu varmaan jonkinlaiseksi, jos pettäjä haluaa oikeasti olla luottamuksen arvoinen.
Ihminen tekee virheitä. Jospa niistä oppii? Näkee mitä menettää, jos se todella on edessä. Meillä on tämä tilanne nyt. Toki ero harkinta-ajalla, mutta jospa se saa raueta ajallaan... Sitä toivon, mutta olen jo realisti.
Tärkeintä on minusta arvostaa itseään, vaikka minullakin oli aluksi olo, etten "kelvannut". Höpö höpö! Hakeudu ihmisten pariin, omiin harrastuksiin, yhteisiin menoihin myös miehen kanssa . Käykää terapiassa juttelemassa ja eläkää arkea. Huolehdi itsestäsi. Jos pudotat painoa, teet sen itsesi vuoksi. Ja jos teillä on vielä tunteita toisianne kohtaan, tehkää töitä yhdessä yhteisen elämän jatkumiseksi. Ja jos teidän suhde ei ollutkaan loppuelämäksi, siitäkin selviää?
Kaikkea hyvää selviytyjille ja kriisissä kamppaileville.☺️❤️
PikkuMyy14 itse lähestyn kahden vuoden rajapyykkiä. Minäkään en tiedä etenikö suhde ihastumista ja suutelua pidemmällä. Tämä on se versio minkä minä tiedän. En tiedä onko se totuus vai ei. Olen miettinyt onko sillä lopultakaan paljoa väliä. Vastausta en ole pohdinnoistani huolimatta saanut. Hyvän ystävän kommentti silloin vajaa kaksi vuotta sitten pysäytti. Hän sanoi, että jollain tapaa tuo ihastuminen ja suutelu on pahempaa kuin pelkkä seksi. Hän kai tarkoitti, että känninen yhden yön erehdys ei kolahtaisi samalla tavalla itsetuntoon. Se olisi ehkä helpompi sulattaa. Itse en osaa ottaa tuohon kantaa, mutta sitäkin olen pohtinut paljon. Puolison ihastuminen ja hakeutuminen jonkun toiseen huomaan kolahtaa itsetuntoon ja todella kovaa.
Vuosi tapahtuman jälkeen olen kirjoittanut päiväkirjaani (mihin kirjoitan silloin kun todella ahdistaa) pohtivani meidän suhteen tulevaisuutta. Tuolloin painiskelin todella paljon itsetunto-ongelmien kanssa. Se vaikutti myös työelämään. Olin myös pohtinut sitä voisiko jossain olla minulle sopivampi kumppani. Olisiko jossain joku, jonka kanssa minun olisi parempi olla?
Nyt kesän jälkeen olen alkanut nousta suosta. Saan kunnolla aikaiseksi ja tunnen itseni osaavaksi ja aikaan saavaksi. Nyt en edes muistanut mitä olen ajatellut kriisin alun vuosipäivänä. Kai minä yritän sanoa, että ajan kanssa asiat helpottavat. Vaikka asian kanssa alkaa olla helpompi elää, uskon käyväni tätä jollain tapaa läpi loppu elämäni ajan. Kai tässä on loppu peleissä kyse siitä, että kuinka monta kertaa rakkaus voittaa tuon läpikäynnin. Milloin rakkaus toiseen väsyy ja väistyy tämän asian tiimoilta.
Hiljattain näin unta, että puolisoni sairastui maksasyöpään ja kuoli. Kävelin väsyneenä ja murtuneena kodissa ja höpötin hänelle juttujani. Sitten kuulin myös vaimoni vastauksen. Ajattelin sen tulevan päästäni, mutta hänen haamu tuli luokseni makuuhuoneeseen. Kaipaus ja ikävä muuttuivat suunnattoman suureksi iloksi ja sitten lapsetkin tulivat ja he näkivät hänet myös. Olimme hiljaa ja äärettömän onnellisia sillä olimme jälleen yhdessä.
Herättyäni tunsin vahvasti, että ratkaisu jatkaa yhdessä on ollut oikea. Päätin, että aamulla annan anteeksi kaikki ruhjeeni ja pyydän anteeksi kaikkea. Sitä en kuitenkaan tehnyt. Jostain kumman syystä minulla on tarve pitää anteeksi antoa itselläni. En tiedä miksi, mutta en vain osaa luopua siitä. Monesti olen päättynyt sen sanoa, mutta sitten jättänyt asian tekemättä.
Luopumisen hetkellä rakkaus on suurinta. Arjessa pitäisi muistaa tämä edes välillä. Vaikka kerran viikossa tai kuukaudessa elää niin kuin se olisi viimein päivä yhdessä. Päivittäin siihen ei kuitenkaan pysty.
Kriisin pahimmasta alkusokista selvittyäni tein itselleni ohjenuoran:
Ole kuin kaisla aallokossa
huoju, jousta sen liikkeessä
muutoin murrut
lakoat maahan
Kiitos 1Maisa lohduttavista ja tsemppaavista sanoista. Voi kun itsekin muistaisi olla kiitollinen siitä, että mies tuli järkiinsä ja halusi jatkaa elämää perheensä kanssa. On myöntänyt seonneensa täydellisesti. Harkintakyky hävisi. Ei osaa selittää miksi. Kuten sanot, virheitä tekee jokainen. Itselläni on vain kovin vaikea tajuta, että mies joka on ollut korkean moraalin omaava ihminen (tai ainakin esittänyt sellaista) tekee jotain noin kammottavaa.
Kaksi vuotta on tapahtuneesta kulunut. Trauma joka tapahtuneesta jäi on valtava. Kevät ja kesä meni hyvin. Meni ihme kyllä päiviä ettei tapaus tullut mieleeni. Olo oli vapautunut ja hyvä. Viime viikonlopulla joku asia sai kaiken pintaan. Koska en osaa enkä halua teeskennellä, niin tottahan mies huomasi, että jokin on vialla. Sanoin suoraan, että ahdistaa ja etoo kahden vuoden takaiset tapahtumat. Hän ei ymmärtänyt, miksi vieläkin "vatvon" asiaa. Pitäisi unohtaa, pitäisi elää kuin mitään ei olisi tapahnut. Sanoin, etten varmaan koskaan täysin selviä traumasta jonka hän on aiheuttanut. Hän hermostuu, on jopa hieman akressiivinen. Ei halua puhua. Pari päivää puhutaan vain välttämättömät ja sitten elämä normalisoituu. Tätäkö tämä on?
Yritän toki tisekin suunnata ajatukset tulevaan ja nauttia hetkistä, mutta tunteilleen ei voi mitään. Edelleen välillä mietin, helpottaisiko henkisesti jos eroaisimme. Toki myös menettäisimme paljon.
ASM kirjoitti 17.9.2015 10:1
Viime viikonlopulla joku asia sai kaiken pintaan. Koska en osaa enkä halua teeskennellä, niin tottahan mies huomasi, että jokin on vialla. Sanoin suoraan, että ahdistaa ja etoo kahden vuoden takaiset tapahtumat. Hän ei ymmärtänyt, miksi vieläkin "vatvon" asiaa. Pitäisi unohtaa, pitäisi elää kuin mitään ei olisi tapahnut. Sanoin, etten varmaan koskaan täysin selviä traumasta jonka hän on aiheuttanut. Hän hermostuu, on jopa hieman akressiivinen. Ei halua puhua. Pari päivää puhutaan vain välttämättömät ja sitten elämä normalisoituu. Tätäkö tämä on?
Tätäpä Juuri! Ihan täsmälleen samanlainen tilanne meillä. Petetyn on niin paljon vaikeampi unohtaa, vaikka suhteellisen hyvin saisikin jo suunnattua elämäänsä tulevaisuuteen. Menneisyys muistuttaa aina välillä itsestään ja silloin olisi kovin lohdullista, jos olisi ymmärtävä ja myötätuntoinen puoliso. Taitaa olla kovin yleistä, että pettäjä olettaa näin pitkän ajan päästä asian jo hautautuneen, eikä enää millään jaksaisi avata aiheesta keskustelua.
Tämän takia meilläkin tuntuu jääneen "roikkumaan" sellainen tumma pilvi joka varjostaa eloa milloin missäkin tilanteessa.
En nyt osaa oikein toivottaa toisille petetyille kuin voimia jaksaa suunnata kohti itseä ilahduttavia positiivisia asioita, ja että pitää itsestään mahdollisuuksien mukaan huolta. Tässä minulla on vielä pitkä tie kuljettavana, vaikka asia on teoriassa yksinkertainen.
Kiitos teille jokaiselle ☺️❤️
ASM juuri näin, yhtäkkiä tapahtuu jotain joka laukaisee järjettömän ahdistuksen... ja mikä se jotain on, ei mulla ainakaan oo harmainta hajuakaan.
Juu järki sanoo että eihän tuo tuossa olisi jos ei tykkäisi, mutta sydän ei vaan ymmärrä että miksi ensin pitää tehdä jotain älyttömän typerää, toista niin pahasti satuttavaa että ymmärtääkin kenen kanssa haluaa elää...
Se on vaan tämä riittämättömyyden tunne. Ei se kai enää ole vuoteen yhteyttä pitänyt siihen naiseen, mutta silti tuntuu että en riitä. Kerta hän koki suhteemme huonoksi ja meni hakemaan sitä huomiota muualta niin miten nyt meidän suhde onkin riittävä? Ei vaan ymmärrä enkä siksi pääse eteenpäin. Hyviäkin aikoja on tässä viimeisen vuoden aikana ollut mutta jostain syystä kaikki tuntuu taas romahtavan...
Eilen tuli Marilyn elokuva "Kesäleski" jonka muistan olleen hauskan ja harmittoman, Billy Wilderin taattua laatua. Nyt ei vaan naurattanut. Elokuvan keveydestä ja erilaisesta asetelmasta huolimatta siinä oli useampiakin yksityiskohtia jotka olivat tuttuja meidän tilanteesta. Ei katsominen tuskallista ollut mutta epämukavaa kuitenkin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että menneeseen huolettomuuteen ja keveyteen ei kerta kaikkiaan ole paluuta.
Tämä viestiketju oysyy aktiivisena,kiitos teille kaikille siitä!Itselleni tämä on kanava jota luenjaluenjaluen, koitan löytää itselleni neuvoja mitä tehdä. Kiinnitin huomiota Samvais lauseeseen; jossain vaiheessa on päätös tehtävä ja alettava elämään sen kanssa. Sitä päätöstä tässä pähkäilen ja syitä siihen, oli se mikä hyvänsä.
Meillä on ensi kuussa "vuosipäivä". Kalenterissa on joka päivä ylhäällä. Koitan vakuuttaa itselleni, että pääset tästä, jätä se taaksesi ja katso eteen päin. Juu, kyllä. Sitähän tässä koitetaan päivästä toiseen. Miksi sitten vieläkin sisällä tuntuu niin perkeleen tuskaselta!? Olo on kuin jännittyneenä odottaisi jotain ylläriä. Tai kuten vaikka matkakuume ennen lähtöä. Tai kun pelkää pahinta. Ja se ei lähde pois! Mies kyllä vakuuttaa ja vannoo ettei ole enää mitään, ei mitään! ja että koko juttu oli hänen elämänsä suurin virhe. Sekin jo alkaa väsyä tähän, niin alan minäkin ja silti jatkan.
Joudun syömään unilääkkeitä sillointällöin, saadakseni taatut yöunet. Olen laihtunut sen 10 kg ja silmät ovat aina välillä söpöinä mustina renkaina. En tiedä mistä saisi apua; onko kellään hyvää vinkkiä hyvästä terapeutista täällä pääkaupunkiseudulla? Olemme jo kokeilleet yhtä. Ei vakuuttanut.
Olen itsevarma ihminen, kun on mistä muusta tahansa kyse. Nyt minut on nuijittu niin pirulliseen myttyyn maan rakoon, että en vaan sieltä ponnistettua ylös. Koitan hakea jokaisesta positiivisesta hetkestä jotain hyvää ja koitan imeä siitä voimia aina heikon hetken kohdatessa. Ei auta. Olen ehdottanut eroa, taukoa, etäisyyttä, ei. Mies ei päästä irti. Vannoo rakkauttaan, ikuista uskollisuuttaan. Sanoo, ettei pysty kyllä enempään, kun tehtyä ei saa tekemättömäksi. Niin. Tiedänhän minä sen. Ja silti olen ihan paskassa jamassa.
Kumpa joku päivä menisi ilman pahaa oloa, kyyneltä, katkeruutta.
Hienosti oli sekin sanottu; että nyt on päätös kätsoa eteenpäin ja jos sama toistuu ja löydän itseni tästä samasta tilanteesta, ne itkut itketään vasta silloin. Ja silloin toki päätöskin on helppo. EN ikinä. En koskaan käy tätä uudelleen läpi. Jos mies jää uudelleen kiinni (sitähän en tiedä oppiiko se tästä vaan ovelammaksi..), mikään mahti maaimassa ei pidä minua tässä suhteessa. Vaikka sattuisi kuinka. Ne itkut tosiaan itketään vasta sitten...