Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Meillä molemmat pettäneet toista noin neljä vuotta sitten.
Aloimme olemaan yhdessä nuorena, joten kokemuksia ei juurikaan ole tullut. Tämä ehkä johti alkoholihuuruissa pettämään.
Pidämme toisiamme itsestäänselvyytenä sekä innostumme helposti uusista ihmisistä. Hyväksymme molemmat toisen pettämisen ja asioista on sinänsä päästy yli. Uskon tietäväni heti jos puolisolla on toinen, koska intuitio oli pettämisestä ennen sen paljastumista. Mietimme nykyään enemmän sitä, mille toisesta tuntuisi tässä tilanteessa ja yritämme tehdä enemmän parisuhteen eteen.
Luottamus on osittain palannut, mutta särö siinä tulee silti aina olemaan. Mielessä käy aina toisinaan, että entä jos ei olekaan lopullista tai tuleekin ero tai tuo löytää paremman. Itsekin mietin välillä, olisiko jonkun muun kanssa paremmin. Säästän rahaa pahan päivän varalle ja ajattelen usein miten eläisin, jos olisinkin yksin. Vietän myös enemmän aikaa kavereiden kanssa, koska heitä tarvitsee myös.
Rakkaus on muuttunut arkiseksi, mutta läheisyyttä ja lämpöä kuitenkin on. Mustasukkainen olen jonkin verran puolisosta, mutta toisaalta parempi antaa hieman siimaa, kuin pitää liian tiukalla.
Ja nostan jälleen... Sivuston uudistamisen jälkeen tuli taukoa seuraamisessa, mutta nyt on "tilanne päällä" - taas - ja yritän selvitellä ajatuksiani.
Näköjään 2015 olen tänne kirjoitellut ainakin... 2016 muutin itsekseni, mutta puolen vuoden jälkeen palasimme yhteen.
Kolmisen vuotta on kärvistelty. Välillä hyviä aikoja, sitten taas "mörkö"-aikoja ja luottamuspulaa. Vaikka varsinaisesti mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jokin outo fiilis vaan siitä, etten meinaa pysyä kirkkaana hänen mielessään.
Ja nyt sitten. Puhelimen salailu ja työkaverin (naispuolinen) lähettämiä kuvia itsestään... Että taitaa olla lopulliset heipat edessä. 33 yhteistä vuotta, 25 vuotta avioliittoa, kaksi lasta, hyviä ja huonoja aikoja... Ja yksi pettäminen. Nyt vissiin toinen? On tämä vaan syvältä.
Hei 1Maisa,
p***a juttu, mutta onneksi sinulla on järkeä ja voimaa. Sain sinulta tukea, kun 2014 yritin epätoivoisesti kasailla itsetuntoni ja liittoni rippeitä.
Itsetuntoni sain kasaan, mutta liitto jäi repaleiseksi. Olemme edelleen jollain tapaa yhdessä: mutta kosketuspintaa on vain vähän. Tuntuu, että odottelen tilannetta, jossa sinä olet nyt.
Kaikki tulevaisuudensuunnitelmani ovat vain omiani. Yhteistä elämää en suunnittele seuraavaa viikonloppua pidemmälle.
Pidä 1Maisa huolta itsestäsi. Mies varmaankin palaa jälleen nöyränä, kunhan on saanut salaisuuden kutkuttavasta tunteesta tarpeekseen. Sinä päätät, miten siihen suhtaudut.
Valoa pimeään toivottaa XX(X)
Jaahas. Mulla rupeet vuosipäivä lähenemään. Viha ja katkeruus rupee olemaan takana päin. Itseluottamus on pilvissä parisuhde voi hyvin. Joutu kyllä itsestään ottamaan tosiaan selon. Meni periaattessa koko elämä uusis uudet arvot tämä kaikki kyllä näytti ketkä on tosiystäviä aika moni sieltä jäi pois mutta on tullu reippaasti uusia kavereita. Entäs tulevaisuus pelkäänkö että tämä tapahduu uudelleen? En pelkää. Mitä jos kuitenkin tapahtuu? Miten mulle sitten käy? Sittenhän on maailma avoinna pääse tapamaan uusia ihmisiä vaikka löytämään uuden rakkauden. 👍 Luotanko vaimooni? Luotan. Tämä oli kyllä aivan uskomaton kasvutarina minulle ja meille. En suosittele jäämään paskaan suhteeseen siinä menee vaan elämä hukkaan. Meillä on vaan yksi elämä ja se pitää elää niin ettei kuolinvuoteella tartte surkutella. 👍
Heippa XXX3! Täälläpä vaan pyörimme...
Ja tilanne on nyt meillä "Bye bye baby, baby goodbye, lähden pois, vaikka yksin jään..." Kyllähän se sitten juuri niin meni, kuten arvelinkin. Nyt sitten ositellaan ja riuhdotaan itseämme irti toisistamme. Se oli tämän pituinen tarina se, ja on ainakin yritetty (no, minä ainakin olen). En tiedä pitäisikö tässä nyt keräillä itsetunnon rippeitä taas myös, kun toistamiseen tulee petetyksi, mutta taidan laittaa tulevan ex-mieheni piikkiin. Ei ole vika minussa, jos toinen sekoittaa päänsä ja elämänsä ja siinä sivussa monen muunkin suostumatta kuitenkaan tosissaan nostamaan kissaa pöydälle. Että mikä tässä liitossa häntä niin ahdisti, ettei pystynyt olemaan rehellinen ja uskollinen... Hurmailkoot nyt sitten ihan vapaasti puolta nuorempia pimuja, jos se hänen itsetuntoaan hivelee. Ja ei, en ole hullu nalkuttava akka, vaan ennemminkin luopunut monesta asiasta perheen ja miehen vuoksi. Enkä ole katkeroitunut, vähän ehkä tuumailuttaa, ettei tämä peli tainnut päättyä tasan... Eipä sitten tahdottu molemmat "kunnes kuolema meidät erottaa"; ihan elämä nyt erotti.
Ja mukava tietää, jos pystyin olemaan tukena jollekin aikanaan. Tämä foorumi oli aikoinaan minunkin tukeni - ja liekö enteitä, kun syksyn mittaan palailin tänne... Olen surullinen puolestasi XXX3, jos teilläKÄÄN ei yhteisiä haaveita enää ole. Meiltäkin ne hävisivät viimeisen vuoden mittaan ja siitä tiesin alamäen alkaneen... en kylläkään osannut arvata, että pysäytys on sitten lopullisen totaalinen.
Mutta näillä mennään. Ensin jouluun (voi skipata - en ole muutenkaan jouluihminen) ja sitten kevättä kohti. Voimia ja tsemppiä kanssakulkijoille.
Meidän tarina ei selvinnyt pettämisestä, vaikka siitä oli aikaa. 🙁
Tämä on aika pitkä ketju. Luin ensimmäiset kirjoitukset ja tunsin sielujen sympatiaa teihin kaikkiin.
En halua kertoa tapahtumien kulusta kuin oleellisen. Mies oli järjestelmällisen uskoton, kumppani oli minua toistakymmentä vuotta nuorempi. Erosin mieheni vastusteluista huolimatta ja sitten palasimme yhteen kaksi vuotta eron jälkeen. Nyt paluusta on jo 5 vuotta.
Meillä on hyvä olla yhdessä nyt. Matka eli paluu oli rankka. Sanoisin, että jos olisin tiennyt sen ennen yhteen paluuta niin en olisi uskaltanut.
Mutta silti joku minussa särkyi lopullisesti jopa siinä määrin, että pitkään yhdistin kaikkiin miehiin leiman, että keneenkään ei voi luottaa. Sitten olen välillä normalisoinut tapahtuneen. Kaikki miehet pettää ja minun täytyy vain hyväksyä nykyinen elämän ilmapiiri.
Mutta tuokin on muuttunut. Nyt mietin, että pettäminen ei ole normaalia. Parisuhteessa on oikeus uskollisuuteen ja olen sen arvoinen. Surua joka on koteloituneena jossain syvällä en saa itsestäni pois. Se on sitä särkymistä. Ehkä minäkin kannan jossain syvällä omaa salaisuutta siitä, että muutuin, suhde muuttui ja suhteeni mieheen.
Ristiriitaiseksi kaiken tekee se, että voin hyvin, olen onnellinen ja nautin elämästä. Parisuhde on hyvä eri osa alueilla. Jopa pelottavaa sanoa näin ja haen tietysti vikaa itsestäni. Ikäänkuin minun kuuluisi lähteä tästä pois tai olenko läheisriippuvainen.... näissä tunnelmissa nyt.
Meidän avioliittoa on takana yli 10v ja meillä on kolme alakouluiläistä lasta. Viime kesänä alkoholipäissään tunnusti pettäneensä 2 kertaa liittomme aikana: useampi vuosi sitten lapin reissulla ja vuosi sitten laivalla. Ei tiedä syytä eikä saanut kuulemma niistä mitään ja sanoi oppineensa virheistään ja vähentävänsä viihdemenoja (epäilen). Niitä onkin riittänyt: parit laskettelureissut, parit festarit, parit laivat ja 5-10 baarireissua vuodessa.
Tässä odottelen väheneekö reissut, mutta luulisimpa että ei, koska itkua vääntäen piti jo lappiin päästä mies-naisporukalla vaikka koronat on pääl. Uskon että yrittää parantaa tapansa, mutta impulsiivisena alkoholin alaisena ei siihen tule kykenemään. Ero olisikin varmasti jo tullut ilman lapsia. Itsellänikin alkaa 40 kriisi iskeä päälle ja mietin tätäkö haluan elämältäni vai olisiko nyt hyvä hetki aloittaa tyhjältä pöydältä? Sisimmässäni olen tiennyt nämä pettämiset, mutta en kuitenkaan ole ollut varma ennen kuin hän tunnusti. Nyt hän katuu, että teki ja kertoi, mutta tehtyä ei tekemättömäkI saa...
Yhteinen arki on koko ajan ollut ylä-alamäkeä, mutta seksi on aina sujunut hyvin.
Onko Kallan tuoksu1 kirjoittanut tähän ketjuun tuon avauksen jälkeen tai onko hän käynyt lukemassa tätä ketjua myöhemmin? Olisi kiva kuulla miten nykyään menee?
Hei kaikille tukinettiläisille. Olen tämä ketjun aloittaja ja tulin kertomaan että avioliittomme on päättynyt.
Mies jäi kiinni vuoden kestäneestä salasuhteesta vanhaan tuttavaansa ja minulla lasten kanssa ei ollut mitään aavistusta tästä. Mies ilmoitti haluavansa eron ja jatkavansa elämää uuden naisen kanssa. Eli systemaattista pettämistä häneltä kaikki nämä vuodet eri muodoissa.
Kaikki nämä vuodet ketjun aloittamisen jälkeen ovat olleet vuoristorataa. Välillä parempia ja välillä huonompia aikoja. Huonot ajat painottuivat siihen että mies haukkui ulkonäköäni, seksitaitojani, ilmeitäni, eleitäni ja kaikkea mitä edustan. Olen henkisesti rikki, mutta tästä ei taida olla kuin suunta parempaan. Minulla ei ole uutta kumppania enkä usko enää parisuhteisiin. Ainoa positiivinen tunne on se, että enää ei tarvitse pelätä pettämistä.
Hei Kallan tuoksu1, kiva kuulla sinusta. Jostain syystä jäit mieleeni tuosta ketjun aloituksesta niin vahvasti. Ikävää kuulla, että tarinanne lopulta loppui noin. Mutta toisaalta, kuten hieman itsekin lopussa toteat, ehkä tässä kohtaa tästä on suunta vain ylöspäin ja yhden hyvin raskaan taakan voi harteiltaan jättää.
Milloin teidän ero lopulta tuli? Oliko tämä vuoden kestänyt suhde miehelläsi kokonaan uusi petos vai liittyikö jotenkin tuohon alkuperäiseen? Ja selvisikö se alkuperäinen pettäminen (josta ketjun aloitit) koskaan sen tarkemmin eli kenen kanssa oli pettänyt ja kauanko se oli kestänyt? Kyselen näitä siksi, kun itsekin parhaillaan vellon samantyyppisissä asioissa ja mietin onko tulevaisuutta vai ei.
Nämä tuntuvat niin epäreiluilta asioilta, kun itse tulee eniten loukatuksi, vaikka ei ole mitenkään ollut päättämässä asioiden kulusta. Toivon sinulle paljon voimia ja luottoa siihen, että parempaa on edessä.
Viimeisin vuoden mittainen suhde oli 100% varmuudella eri henkilöön kuin henkilö, jonka kanssa petti aloittaessani tämän ketjun. Ja tässä ketjussa lukee että matkan varrella oli myös muita satunnaissuhteita. Tämä viimeisin oli pitkä suhde yhteen henkilöön ja suhde jatkuu.
Mies ei koskaan suostunut paljastamaan sen naisen henkilöllisyyttä, jonka kanssa petti kun aloitin tämän ketjun. En tiedä miksi, kysyin kyllä monta kertaa.
Minun neuvoni nyt, ja neuvo jonka sain itsekin aikoinaan : lähde!
Suhde ei palaa enää koskaan ennalleen, luottamus ei palaa koskaan ennalleen, kunnioitus pettäjää kohtaan menee ja tuhlaat vain aikaasi.
Tervehdys XXX3, Kallan tuoksu ja muut!
Kuvamuistot heittivät silmilleni kuvan "suhteenpaikkausreissultamme" vuodelta 2014 ja ajattelin kurkata, mitä tänne foorumiin kuuluu. Tuki ja ajatusten purkaminen täällä oli minulle tärkeää pahimpina epävarmuuden aikoina.
Kaksi vuotta sitten silloinen mieheni jäi jälleen nolosti kiinni someflirttailusta työkaverin kanssa. Vakuuttelut siitä, ettei suhde ollut (vielä) fyysinen, eivät enää auttaneet. Olin tarvinnut viisi vuotta irrotellakseni itseni pitkästä liitosta. Se piti jälleen ihan kirjaimellisesti tulla silmilleni, etten ollut ainoa nainen hänen elämässään.
Mutta nyt elämä on hyvää! Puolisen vuotta eron jälkeen löysin uuden kumppanin. Lähtökohtaisesti luotan häneen, joten sinänsä lohdullista, etteivät pettämisen kokemukset vaurioittaneet minua pysyvästi. Olin vahvempi kuin luulinkaan.
Exän kanssa olemme asiallisissa väleissä ja hänelläkin on uusi elämä ja perhe. Ei kylläkään tämän liittomme päättäneen seikkailun kanssa. Hymähdellen muistelen joskus mennyttä elämääni ja totean, että näin sen piti mennä. Nyt olen onnellinen. Ja yksinkin pärjäisin. Sekin oli parempi, kuin jatkuva ja kalvava ajatus taustalla siitä, onko puoliso oikeasti uskollinen, koska siihen itse perustan parisuhteessa.
Kiitos kaikille tästä ketjusta. Olen uusi lukija, mutta luin ihan koko ketjun. Suhteessa, jossa rakkaus on epätasapainossa. Avopuolisoni on minulle "se" rakkaus, ihminen jota palvon, haluan ja rakastan. Yhteiselämämme on ihanaa ja seksielämämme huikeaa. Uskon, että hänkin välittää minusta syvästi. Mutta ei niin syvästi, etteikö vuosien aikana olisi halunnut hakea jännistystä muualta. Nyt kaikkien vuosien jälkeen, rakastan edelleen syvästi, rikkinäisenä, mutta silti ymmärtäneenä, että emme ole toisillemme tässä elämässä. Avopuolisoni on rikkinäinen, masentunut ja hukassaan itsensä kanssa. Hän satuttaa minua, vihaa itseään sen takia, mutta ei kestä olla lähelläni koska lähelläni on vain surua. Ymmärtänette noidankehän. Minun pitää päästää hänet pois, sillä hänen pitää löytää itsensä.
Tiedän, että meille ei ole vain yhtä oikeaa, tiedän että meri on täynnä kaloja, tiedän että aika parantaa. Mutta on se irti päästäminen vaan niin hirveän vaikeaa, tuntuen ihan mahdottomalta...
Hei Kallan tuoksu, Maisa ja valkoinen lilja. Miksi elämän pitää mennä näin vaikeasti solmuun ja rikkoa ihmisiä? Oi miksi? Kallan tuoksun tarinaa edelleen mietin. Mikähän se ensimmäinen pettämiskuvio oli, kun vaikutti Kallan tuoksun mielestä niin omituiselta? Maisa ja Valkoinen lilja, lohduttavaa lukea tarinoistanne, vaikka tuskaa onkin. Samaa tuskaa koen. En tiedä pystynkö/uskallanko itse koskaan irroittautua. Samalla pelkään, että tämä tuska ja ahdistus vielä tappaa enkä ikinä enää saa kokea iloa ja olevani oma itseni. En tiedä miksi niin tiukasti haluan tässä pysyä? Ehkä se ydinperheen arvostus? Ehkä pelko selviänkö yksin? Ehkä häpeä, jos joutuisi kertomaan tutuille mitä tapahtunut. Hävettää aivan sanoinkuvaamattomasti, että olen antanut itseni tulla näin petetyksi!!
On täällä vain kauhean paljon tuttua tuskaa, mitä te jaatte. Itselle selvisi noin vuosi sitten että vaimolla on ollut suhde vanhempaan mieheen jo ainakin vuoden. Kaivoin asiaa esille kun jokin muuttui, ei yhtäkkiä vaan vähitellen. Kyselin että eikö hän enää rakasta minua, tai että onko hänellä joku toinen. Ei tietenkään oli vastaus. Kysymys vain kuului hänen suustaan että mitähän se rakkaus on? 20 vuotta yhdessä takana, siitä 10 naimisissa, kolme alaikäistä lasta ja kysymys että mitäköhän se rakkaus on? No sieltähän se selvisi sitten kun kävin läpi sosiaalisen median ynnä muut. Yksi tyyppi on liian paljon sydämmillä seurattu. Maailma romahti kun hän tunnusti tämän kaiken. Jäin kun ajattelin että voin vielä pelastaa tämän, rakastan ja jaksan. Lasten takia, perheen takia, lasten tulevaisuuden takia. He ansaitsevat yhtenäisen perheen, lapset siis, ei kukaan muu.
Minusta itsestä ei ole oikein jäljellä mitään. Olin hyvä isä, uljas mies, tekevä, rakastava ja ahkera. Tuntui että pystyn mihin vaan. Nyt enää vain maan matonen, masentunut, huono, surullinen ja surkea. Itsetuhon partaalla. Miten joku voi tehdä toiselle näin? Pilata hyvän elämän...vain itsekkyyttään.
Toivoin ettei kukaan joutuisi koskaan kokemaan tällaista, ei edes se kuuluisa pahin vihamies. On tämä vaan niin kauheaa. Ja niin kuin 11April kirjoittaa että kuinka hävettää että annoin toisen pettää minua näin.