Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Hei Maisa ja muut kohtalotoverit
Meillä nyt vajaa kaksi vuotta ilmitulosta ja yhdessä oloa 20 vuotta takana. Arki ja parisuhde voi hyvin, joltain osin paremmin kuin koskaan. Mutta merkkejä vanhoihin kaavoihin paluusta on ilmassa, lieneekö turnausväsymystä, mutta huomaan olevani aika väsynyt, ehkä itseeni, ehkä tähän yrittämiseen?
Edelleen lähes joka päivä asia käy mielessä ja samat kysymykset toistavat omaa oravanpyöräänsä, jonka koen rasittavana. Toki positiivista edistystä tässäkin on tapahtunut, ajatukset eivät ole enää niin kipeitä ja aika hyvin saan ne työnnettyä pois mielestä.
Ammattiapua ollaan nyt haettu tähän jumiin, toistaiseksi asioista puhuminen on vaan tuonut pahaa mieltä, mutta katsotaan nyt tämäkin kortti.
Yhdessä siis edelleen ja ilman pettämistä jos olisi annettu mahdollisuus yrittää korjata tätä parisuhdetta ja oltaisiin tässä pisteessä, olisin ehkä maailman onnellisin nainen. Toivottavasti kaikesta tapahtuneesta huolimatta siihen on edelleenkin mahdollisuus. Jostain toki toivoisin taikanappia, jolla koko puolen vuoden suhde katoaisi.
Kuulostaapa taas niin synkältä, mutta vielä en heitä kirvestä nurkkaan, vaikka se ehkä pyöriikin ajatuksissa aika usein. Onneksi meillä molemmilla on mahdollista tehdä ratkaisunsa milloin vain, yhdessähän ollaan omasta vapaasta tahdosta..
Onnea tulevaan vuoteen teille kaikille, tuokoon se onnea ja rakkautta tullessaan🙂👍
Meillä on erohakemus kirjoitettuna ja odottaa käräjäoikeuteen toimittamista. kaksi ja puoli vuotta tässä on yritetty, mutta edelleen keskustelussa tuli aina vaan ilmi että mies ei vaan jostain syystä pysty ja lopulta kuitenkin se olikin halusta kiinni, tekemään korjaavia asioita.
Aina kun olen ollut mittani päässä mies on lupaillut ummet ja lammet, mutta lopulta ne tyhjät lupauksetkaan ei enää vakuuta. Nyt olen hyväksynyt sen että mies ei vaan varmaan tekis kenenkään takia mitään, hänestä hänen ei kuulunut hyvittää tai korjata mitään, tai tietenkin piti mutta ei kuitenkaan. keskustelut on olleet valaisevia...
Mulle on jäänyt niin voimakkaana ne hänen kertomansa, yktisyiskohdat, mitä nuoli ja mihin tuli, millainen vartalo, se nainen oli hoikka ja minä "vähän pyöreä" sillä oli pienemmät rinnat, ja mun aivot ei vaan käsitä miksi hän tuollaisia kertoi, ellei halunnut lopullisesti menettää parisuhdetta. Kehuakseen että sai parempaa? Kuitenkin raivokkaasti sanoo että ei todella ollut parempi... Mutta mun itsetunto on aivan lyöty, en enää pysty uskomaan että millään lailla miellyttäisin hänen makuaan.
Viimeisin keskustelu joulun jälkeen jäi minusta ratkaisevaksi, hän ei halua erota, mutta kaivoi välittömästi kynän jolla kirjoittaa paperiin nimi. Minusta tuntuu että hän vain sanallisesti vastustaa ja teoilla vahvistaa sen mitä olen ounastellut, että ei liitto minun kanssa ole hänelle suuntaan tai toiseen tärkeä, vaan hänelle on kyllä tärkeä se että on liitto, kenen kanssa on sivuseikka, mutta enemmän uskon lasten vaikuttavan asiaan. Siksi on kovasti jaksettu lupailla...
Mutta edes lapsien takia ei voi löytää voimaa olla ihmisen kanssa joka ei ole ilmeisesti oikea hänelle. Niin julmia loukkauksia joulun välipäivinäkin, taloudelliset vaikeudet on minun syytä, tosin tiedän kyllä että ei ole, eikä ole edes niin pahoja vaikeuksia, mutta pikkulainoja on liikaa ja niitä yritetään maksella pois ja olen aina kaiken ylimääräisen maksanutkin, mutta nyt tämä huutaa lapsille että "tytöt äiti tykkää tehdä velkaa velan päälle" kun lasku tilaamistani joululahjoista tuli, 78 jotka olen jo maksanut pois kun rahat tuli joulun jälkeen.... No heitin kaukosäätimen miestä kohti kun jatkoi tuota äiti tuhlaa, että ole nyt vittu hiljaa!!! Ei lapsille tollaista puhuta!!! niin kaukosäädin osuin takan kulmaan ja hajosi niin huusi:
No niin tytöt äiti tahtoi uuden telkkarin!!!!
Syynä tähän talousleskusteluun oli se ettei säästöön jää mitään, mutta kun olen maksanut kaiken ylimääräisen niitä pieniä lainoja pois ☹️ mutta ei kuuntele vaan nolaa, huutaa ja haukkuu, nöyryyttää... Eilen sitten katseli että ostaisi kunnon kuntopyörän kotiin 😀 en edes viitsinyt sanoa että millähän rahalla, teenkö taas velkaa velan päälle, kun se on mun tapa...
Mua pelottaa ja hirvittää, mutta ei mikään voi olla niin kamalaa kuin tämä elämä... Täynnä rikottuja lupauksia, menetettyä toivoa, tyhjiä sanoja ja sanoja jotka on tarkoitettu satuttamaan minua... aina kun pienikin erimielisyys niin mies pistää kaikki aseet likoon joilla iskeä mahdollisimman kipeästi, sitten perään se anteeksi, en tarkoittanut.... Etkö?
Hymnitaas: Näkisin, että ero on teille aivan oikea valinta. Selailin tätä ketjua taakse päin ja luin sen yhden pitkän viestisi, jossa kuvailit suhteenne alkua ja suhde-elämäänne ylipäätään. Ehkä sinunkin kannattaisi lukea se uudestaan? Koska ainakin sen viestin perusteella jäi vahva vaikutelma, että miehesi ei oikeastaan koskaan ollut kelvollinen puolisoehdokas, ei edes alussa. Jo ihan alusta asti mies on loukannut, töppäillyt, kävellyt tarpeittesi ja rajojesi yli, hakenut seuraa ja huomiota muualta ja niin edelleen. Miehesi on luonnoltaan tällainen ja kuten olet jo todennut, ei hän mihinkään muutu.
Sun pitäisi nyt todellakin päästä miehestäsi eroon ja alkaa rakentaa itseäsi. On nähdäkseni vähän oireellista se, että olet roikkunut näin pitkään suhteessa, jossa toinen on koko ajan kohdellut sinua epäkunnioittavasti. Hän on tietenkin vastuussa omista teoistaan eikä ole koskaan oikein kohdella toista ihmistä huonosti, mutta jostain syystä sinä olet kerta kerran jälkeen purrut hammasta yhteen ja niellyt kaiken. Miksi? Onko uskosi itseesi ja siihen, mitä ansaitset, ollut niin matala?
Nyt, kun pääset iilimadosta eroon niin keskity omaan itseesi ja hyvinvointiisi (lapsien ohella, toki). Etenkin varmaan itsetunnonnostatus jutut ovat hyviä. Sinä olet kuitenkin loppuviimeksi vastuussa omasta onnestasi ja hyvinvoinnistasi. Pystyt kyllä olemaan vielä onnellinen. 🙂
Meillä uskottomuudesta on jo pidempi aika - parin viikon kuluttua jo 7 vuotta ilmitulosta. Tai riippuu ehkä siitä, mistä sen laskee. Varmaan pari ensimmäistä vuotta meni niin, että aina oli muka kerrottu kaikki, mutta sitten tuli ilmi asioita joita mies ei ollutkaan kertonut. Ensin tarina siitä, missä ja milloin suhde oli alkanut, sitten milloin se oli loppunut. Pienempiä ja isompia asioita.
Olemme siis edelleen yhdessä. Elämä on tasoittunut ja rauhoittunut eikä pettäminen käy enää kovinkaan usein mielessä. Mutta se muutti minua ja sitä miten näen maailman tänä päivänä. Eniten se vaikutti siihen, mitä tunnen. Entinen minä oli välillä pulppuavan onnellinen ja näytti sen ulospäin, rakasti isosti ja halusi näyttää sen. Nykyinen minä taas säilöö tunteet sisälleen ja haluaa olla aina kontrollissa asioiden suhteen. En luota enää mihinkään. Mies haluaisi sitoutua yhdessä erilaisiin asioihin, mutta ei kiitos. En luota tulevaan enää niin paljoa, että pystyisin enää sellaiseen.
Ennen olin myös mielelläni lähellä ja kaipasin kosketusta. Enää en. Pystyn elämään aivan hyvin ilman minkäänlaista kosketusta tai fyysistä läheisyyttä. Toki meillä on seksiä, koska naimisissa ollaan. Mutta en ole enää siinä samalla tavalla mukana. Usein mietin ihan muita asioita koko ajan.
En usko, että elämä kauheasti muuttuisi jonkun muun kanssa. Enkä itseasiassa halua enää ottaa riskiä siitä, että rakastuisin ja joutuisin taas jonkun pettämäksi. Mieluummin näin. Jos mies pettää uudestaan, en putoa enää korkealta.
Hienoa kuulla sinusa 1Maisa. Annoit minulle korvaamatonta vertaistukea, kun viitisen vuotta sitten yritin saada kovaa maata jalkojen alle. Uskottomuuden ilmitulon jälkeen tunsin olevani Inception-maailmassa, jossa kaikki sortuu ympärillä ja on vaikea hahmottaa, mikä enää on totta.
Kun toivuin ensijärkytyksestä, yritin epätoivoisesti korjata kaiken kuntoon. Mies kuitenkin oli edelleen kylmä ja etäinen. Hän halusi pitää avioliiton ja ei-enää-niin-salaisen suhteen ja syytti minua tilanteen paljastumisesta.
Ymmärsin, että ainut mahdollisuus on lähteä ja jättää mies tekemään omat päätöksensä. En tiedä, tekikö salasuhde päätöksen mieheni puolesta, valitsiko mies minut vai pitääkö hän edelleen molemmat. Olen päättänyt, etten ota asiaa mitenkään esille, ellei ilmene jotakin uutta.
StellaBellan tapaan en tee suunnitelmia. En suunnittele edes yhteisiä lomamatkoja. Elän päivän kerrallaan. Nyt asiat ovat hyvin, mutta huomenna kaikki voi muuttua. Elämääni se ei enää sorruta.
Hyvää uutta vuotta kaikille palstalaisille. Kyllä se siitä suttaantuu.
Pettämisen paljastumisesta on nyt kolmisen vuotta ja tilanne rauhoittunut, kuten monilla muillakin tässä ketjussa. Täällä jossain on enemmänkin tarinaa (ainakin viestiketju "petetty pettäjä"), mutta lyhyesti: puolisolla oli kahden vuoden suhde työkaverinsa kanssa, työkaveri olisi halunnut heidän aloittavan uuden suhteen, puolisoni halusi jäädä nykyiseen. Kummatkin naimisissa ja lapsia.
Selailin vanhoja viestejä niissähän riittää samaistumisen tunnetta enemmän ja vähemmän, valitettavasti vain lähinnä niihin mollivoittoisiin. Lainaan niitä hieman alle.
Keaton kirjoitti 9.6.2018 18:15
Periaatteessa kaikki on normaalisti. Arki pyörii, hommat hoituu. Haluaisin rakastaa. Mitään en saa takaisin. Hän ei vain halua minua. ... Haluaa olla vain ja lukea omissa oloissa kirjaa, katsoa sarjoja telkusta. Jotain on yleistunnelmassa peruuttamattomasti muuttunut. Tämä on enää ystävyyttä. Ehkä kumppanuuttakin. Itse haluaisin enemmän. En ymmärrä miten pettäjä luopui kaikesta ja siinä sivussa minun pitäisi myös. Ystävyyden ja parisuhteen erottaa seksi. Sitä meillä ei enää ole. Mutta en osaa olla enää vihainen. Ehkä hieman surullinen. Olen päässyt petetyksi tulemisesta yli. Se ei enää määrittele minua..
Puolisoni oli viime viikolla epätavallisen hiljainen. Stalkkasin puhelimen. Siellä oli kahden päivän viestiketju kyseiseltä kolmannelta osapuolelta. Seuraavana päivänä se oli poistettu. En jaksa enää edes rähistä. Olkoot.
Voin samaistua tähän lähes 100%. Puoliso on sanonut, että tunnun kuin sisarelta - rakas ja tärkeä, mutta... siinä se. Puolisoni myös edelleen ajoittain kaipaa, ikävoi salarakastaan, joka myös vastaavasti ainakin ajoittain kaipaa puolisoani. Puolisoni on sentään kertonut melko sattumalta tapahtuneista tapaamisista ja saamistaan viesteistä, mutta ei tokikaan koko sisältöä, joista osan näin vahingossa.
Toinen lainaus:
StellaBella kirjoitti 2.1.2019 11:19
Olemme siis edelleen yhdessä. Elämä on tasoittunut ja rauhoittunut eikä pettäminen käy enää kovinkaan usein mielessä. Mutta se muutti minua ja sitä miten näen maailman tänä päivänä. Eniten se vaikutti siihen, mitä tunnen. Entinen minä oli välillä pulppuavan onnellinen ja näytti sen ulospäin, rakasti isosti ja halusi näyttää sen. Nykyinen minä taas säilöö tunteet sisälleen ja haluaa olla aina kontrollissa asioiden suhteen. En luota enää mihinkään. Mies haluaisi sitoutua yhdessä erilaisiin asioihin, mutta ei kiitos. En luota tulevaan enää niin paljoa, että pystyisin enää sellaiseen.
Ennen olin myös mielelläni lähellä ja kaipasin kosketusta. Enää en. Pystyn elämään aivan hyvin ilman minkäänlaista kosketusta tai fyysistä läheisyyttä. Toki meillä on seksiä, koska naimisissa ollaan. Mutta en ole enää siinä samalla tavalla mukana. Usein mietin ihan muita asioita koko ajan.
En usko, että elämä kauheasti muuttuisi jonkun muun kanssa. Enkä itseasiassa halua enää ottaa riskiä siitä, että rakastuisin ja joutuisin taas jonkun pettämäksi. Mieluummin näin. Jos mies pettää uudestaan, en putoa enää korkealta.
Pystyn samaistumaan myös näihin melko hyvin vaikka tilanne ei vielä tällainen olekaan. Mutta nyt näyttää siltä, että jos suhteemme jatkuu, niin tuohon suuntaan ollaan menossa. Selaista en tosin halua. Merkittävänä erona StellaBellan näkymykseen on, että uskon edelleen rakkauteen ja uskaltaisin ottaa riskin uuden suhteen kanssa. Mutta ensin pitäisi tietysti lopettaa nykyinen suhde, mutta ei se ole helppoa: arki sujuu, seksiä on silloin kuin puoliso sitä haluaa. Itse en enää jaksa ehdotella, kyynistyneesti (vai realistisesti) ajattelen, että tulen kuitenkin torjutuksi.
Onko tämä nyt sitten hyvää parisuhdetta?
Avainsanat lienevät edelleen anteeksi antaminen ja irti päästäminen.
Täällä taas. Siis täällä edelleen... Neljä vuottako siitä tulee näinä päivinä? Aika vierii eikä mikään muutu. Kunhan ollaan ja yritetään estää lapsia kuolemasta nälkään, viluun tai tylsyyteen. Kun tuon on itse sisäistänyt ja lopettanut yrittämästä leikkiä kotia ja rakastavaa puolisoa, niin elämä on helpompaa, mutta myös aika harmaata. Toki lasten kanssa menee kivasti ja on hienoa kun pystytään tarjoamaan lapsilleaikaa, yhdessäoloa, harrastuksia jne... Eroottisromanttinen parisuhde oli viimeksi voimissaan vuonna 2012. Toki tuolloin oli jo kolmas mukana kuvioissa, mutta taisi olla silloin se suhde hyllyllä kun puolisoni kait raskaana ollessaan kehdannut panostaa siihen suhteeseen.
Tein nyt muuten uuden vuoden lupauksen: en enää tee aloitetta. Siinä vaiheessa kun kymmenestä kerrasta toinen joutuu kieltäytymään yhdeksän kertaa ja alentumaan kerran petipuuhiin, niin oman itsetunnon kannalta on parempi antaa sen puolen olla. Kohta alkaakin jo maaliskuu ja kiipeän seinille. Näin miehenä on ihan fyysisesti todella hankalaa olla kun ei ole koko aikuiselämässä ollut tällaista aikaa ilman seksiä. Aivan älytöntä. En kuitenkaan haluaisi olla se sika joka vilkuilee kaupan kassajonossa edessä olevan naisoletetun takapuolen muotoja juoksutrikoiden läpi. Mutta... Damn it! Bonuksena todella kiva kun kevät tulee ja mekot lyhenee... Töissäkin sininen sairaanhoitajan/lääkärin suojavaate on varmaan kuuminta mitä nainen voi pitää päällään kun tietää että se hurmaava ihminen siellä alla är naken om baken. Juu, miehen mielikuvitus on likainen ja sairas, mutta karu fakta rakkaat naiseläjät on se, että se on aivan se ja sama mitä teillä on päällä kun se sytyttävä kipinä, ilo ja into teihin tulee silmistänne ja naurustanne. Kun hymyilette silmillänne, niin olisin aika helppo saalis sen jälkeen.
Itse tosin tiedostan sen, että olisi todella helppoa kliseisesti tarttua ulkopuoliseen suhteeseen. Työkaveri, salasuhde, nettipano, maksullinen nainen. Aivan sama. Mutta en kuitenkaan. En edes halua moralisoida, mutta yritän katsoa tämän nyt loppuun saakka. Ja kun (hups, tuli pieni freudilainen, siis jos) kymmenen vuoden päästä vaihdan kliseisesti nuorempaan, niin älkää moralisoiko: joskus siinä voi olla pitkä historia ja tragedia takana eikä se mies vaihda nuorempaan terhakoiden tissien takia. Toki sikoja voi löytyä niidenkin perään.
Tulipa ihan kauhea viesti, enkä ole edes kirjoittanut sitä saunakaljan voimalla. Hyvää alkavaa kevättä kaikille!
"yritetään estää lapsia kuolemasta nälkään, viluun tai tylsyyteen.
.....programmes leikkiä kotia ja rakastavaa puolisoa, niin elämä on helpompaa,
Eroottisromanttinen parisuhde oli viimeksi voimissaan vuonna 2012
toinen joutuu alentumaan petipuuhiin, niin oman itsetunnon kannalta on parempi antaa sen puolen olla.
miehenä on ihan fyysisesti todella hankalaa olla kun ei ole ollut tällaista aikaa ilman seksiä.
En kuitenkaan haluaisi olla se sika joka vilkuilee kaupan kassajonossa edessä olevan naisoletetun takapuolen muotoja juoksutrikoiden läpi.... ja mekot lyhenee.."
Poimin tuohon ylos tuntojasi!
Kerrot, etta elamassasi olet pakottanut itsesi tekemaan myonnytyksia (valintoja) jotta elamasi olisi helpompaa...vaikkakin tylsaa ja hrmaata!!
Jain miettimaan mita tavoittelet tukahduttamalla tarpeesi ja "rajoittamallasi" elamantavalla?
Ei hellyytta, ei seksia, ei unelmia, ei fantasioita ym.
Meilla myos sinulla on vain tama yksi ainutkertainen elama miksi kidutat itseasi estamalla itseltasi normaalin elaman!!??
Tee siita itsellesi elamisen arvoisen ja nautittavan!
Hei,
Täältä palstalta olen loputtomasti saanut tukea oman kriisini akuuttivaiheisiin.
Minulla tuo mieheni uskottomuus paljastui n.3,5v.sitten.Me jatkoimme ja olihan se hurjaa vuoristorataa.Päätimme kaikkien käänteiden jälkeen jatkaa ja itselläni sitä siivitti uudelleen rakastuminen mieheeni.No nyt rakastumisvaihe on laantunut ja suhde on tasaantunut.Meillä jotkut lukot tuossa aukesivat ja suhde on tavallaan parempi kuin ennen pettämistä.
Tosin löydän itseni edelleen analysoimasta minkälainen ihminen tekee noin toiselle jne.Toisin sanoen en luota enää ihan 100%.ja tavallaan olen ainakin alitajuisesti valmistautunut mihin vaan.Kaiketi sinisilmäisyys katosi.. Haaveilen vielä jostain kaikkivoipaisesta rakkaudesta,jossa tällaista ei voisi tapahtua,mutta samalla tiedostan,että sellaista ei taida olla olemassakaan.Olo on hiukan niinkuin,että yritän uskoa meihin,mutta samalla ymrrän nyt,että ainoa johon voin luottaa olen kuiten minä itse.
Ihmiset taitavat tiukan paikan tullen olla kovin itsekkäitä🙁
Hei
Jo pari vuotta sitten sain tuntemattomalta naiselta viestin, jossa hän kertoi olleensa suhteessa mieheni kanssa muutaman kuukauden. Mieheni oli jättänyt hänet joitakin viikkoja aijemmin selittäen, että haluaa pysyä liitossaan ja voi huonosti pettämisestä johtuen. Tämä nainen olisi halunnut mieheni kokonaan eikä kuulemma kykenisi jatkamaan elämäänsä.
Asian paljastuttua mies on ollut todella pahoillaan, katuu ja häpeää. Naiseen ei ole ollut yhteydessä julkitulon jälkeen. Syitä tapahtuneeseen on puitu paljon. Olemme olleet hyvin nuorista yhdessä eikä miehelläni ole ollut muita naisia. Miehen puolelta ei kuulemma tunteita ollut, mutta naisen antama jatkuva ihailu ja imartelu vei mennessään. Seksiä oli ollut kerran, mutta mieheni toiveesta se oli ainoa kerta.
Avioliiton jatkosta olimme heti samaa mieltä, yhdessä jatketaan. Ongelma on, etten osaa päästää irti tästä tapahtuneesta. Haluan tietää kaikki jokaista yksityiskohtaa myöten. Mies ei enää muista kaikkea ja saan siitä raivareita. Olen jopa lyönyt häntä. Toki on hyviä hetkiä, mutta lähes päivittäin viittaan jossain kohdin tapahtuneeseen.
Miten pääsen tästä yli? Onko muita, joiden on ollut näin vaikeaa jättää asia jo taakseen? 😯🗯️
Minä tein kaikkeni, että pääsin mieheni uskottomuudesta irti ja annoin hänelle anteeksi, siitä on nyt 7 vuotta, sitten sama uskottomuus tapahtui 4 vuotta sitten, sitten taas 3 vuotta sitten ja nyt taas uudelleen pari kuukautta sitten. 3 vuotta sitten luulin, että kuolen, kun kuulin hänen puhuvan salarakkaalleen, olimme ollut pariterapiassa ja luulin, että kaikki on ok. Sain aivan hirveitä raivokohtauksia. Revin kynsillä häntä naamaan. Sen jälkeen taas terapiaan, mutta mikään ei auta, ei kehuminen, ei hyväilyt, ei edes hyvällä ruualla saa miestäni rakkautta takaisin. Kannattaa rakentaa oma elämä omalla tavalla, olen kyllä aina ollutkin hyvin itsenäinen. Uskottomuudessa oli kyseessä aina sama nainen, olen häneen ollut yhteydessä, pyysin, että hän muuttaisi mieheni kanssa yhteen. Mutta yhteenmuuttamista ei halua minun mieheni. Olen yhden kerran saanut tämän naisen keskustelemaan kanssani, mutta hän sanoi vain, ettei tahdo ketään miestä asumaan kanssaan ja sanoi, että satunnainen seksi riittää. Tämä toinen nainen asuu pienessä kerrostaloasunnossa, hän on saanut muutama vuosi sitten aivoverisuonen repeämän. Hän ei esim. voi matkustaa lentokoneella tai tehdä muutakaan sellaista, joka aiheuttaisi repeämän uudelleen. Aluksi säälin tätä naista, mutta nyt halveksin, koska tämä nainen ei halua oikeaa parisuhdetta minun mieheni kanssa, eikä myöskään jätä häntä. Ymmärrän, että mieheni haluaa jatkaa elämää minun kanssa ilman rakkautta, koska olen normaali, reipas ja iloinen ihminen ja matkustelemme paljon mieheni kanssa, minä olen opettanut miestäni käyttämään nettiä (hän on nyt 66 vuotias), meillä on hyviä ystäviä ja sukulaisia ympärillä. Meillä on kaikkea, vene, omakotitalo, asunto espanjassa ja vielä kesämökki Suomessa, mutta rakkautta mieheni puolelta ei ole. Ystävyyttä kyllä, mutta ei rakkautta, ulkoisesti hän on hyvä aviomies, mutta seksiä hän ei kanssani ole halunnut moneen vuoteen. Mutta ymmärrän täysin, ettei hän halua meidän mukavasta elämästä pois, eikä pieneen kaksioon sairaan ihmisen kanssa neljän seinän sisään. Kaikki luotto on mennyt ja halveksin miestäni nyt suunnattomasti kun hän aina palaa vanhan salarakkaan luokse. Ilmeisesti hän on itse vähän heikko ja nauttii siitä, että salarakas on häntä heikompi, kun taas minä olen todennäköisesti (oma arvio) melko itsenäinen ihminen. Olen nyt 64 vuotias ja hyvässä fyysisessä kunnossa, paitsi unettomuus on vaivannut ja se johtuu mun mielestä rakkauden puutteesta. Olen rakentanut näiden viimeisien vuosien aikana omaa elämää, josta mieheni ei ole ollut kiinnostunut lainkaan (ulkoilu, elokuvat jne). Olen kääntänyt katseeni muihin asioihin. Harrastuksiin, lapsenlapsiin jne. Olen yrittänyt houkutella miestäni tapaamaan lapsenlapsia, mutta hän ei ole lähtenyt mukaan, tämä oli kyllä kenelle tahansa shokki, että kun lähdin lapsenlapsia tapaamaan 2 viikon ajaksi, niin mieheni oli heti ottanut yhteyttä tähän entiseen salarakkaaseen. Nyt on kyllä sellainen tilanne, että halveluksunta on niin suurta, että se aiheuttaa minulle pahaa oloa. Siitä on päästäv eroon ja miehestä myös, aina silmissä aina mielessä. Olen taas yrittänyt saada miestäni neuvottelemaan asumisjärjestelyistä tai erosta, en ota uutta miestä tai hae rakkautta, ennen kuin ero on täysin toteutunut. Kerran uskoton , aina uskoton, pitää valitettasti paikkaansa. Kämppäkaveri-avioliitto on nyt siis päällä. Kulissiavioliitoksi tätä ei voi sanoa, kun suurimmalle osalle läheisistä olen kertonut, millainen mieheni todellisuudessa on. Myös lapsille olen kertonut, se on heille vaikea pala, eivät halua asettua kummankaan puolelle. Tyttäreni on isäänsä hyvin pettynyt, kun hän tule lapsenlapsia katsomaan.
hei, pääset siitä yli, minäkin pääsin siitä yli ja pystyin antamaan anteeksi. Mutta kun uskottomuus tapahtui taas neljännen kerran uudelleen, niin nyt en enää yritäkään päästä tästä yli. Mene eteenpäin fiilispohjalta, pyydä miestäsi mukaan terapiaan.
Hei taas,
Olen viestini jälkeen tehnyt itseni kanssa töitä, jotta oppisin olemaan tarttumatta ajatuksiin, joita tulee jouduttuani petetyksi. Huomaan, että voin jo paremmin, mutta myös välit mieheni kanssa ovat paljon rennommat vaikkapa reilun kuukauden takaiseen. Terapiassa en ole halunnut käydä, en kokenut olevani sen tarpeessa. Mieheni kyllä itse tarjoutui sinne mukaan, mikäli olisin siihen ollut halukas.
Isoäiti10, sinulla on ollut paskamainen tuuri miehesi kanssa, koska hän ei ottanut opikseen. Uskon ja toivon kuitenkin, että oma mieheni on jotain oppinut ja tämä teko jää laatuaan ainoaksi. En millään usko, että kaikki hairahtaneet uusivat tekonsa. En usko kaikkien miestenkään pettävän, vaikka itse jouduinkin petetyksi.
Aurinkoista kevättä! ☀️
Jaahas kai se on minunkin tänne kirjoteltava. Vaimoni 2 kuukautta kestänyt sivusuhde paljastui 7 kuukautta sitten. Nyt alkaa elämä pikkuhiljaa palautumaan raiteelle. Ensimmäiset 3 kuukautta oli tuskaa joko olin eroomassa tai vaimo sano ettei tästä tule mitään, mutta kyllä se pikkuhiljaa alkoi yhteiselon sävel löytyymään. Eniten auttoi vaimon katumus ja huoli että lähden. Meillä oli perus pitkän liiton ongelmat keskustelu yhteyden katoaminen ja kummallakin oli omat juttussa missä aikaa kulutti. Vaikka se tuntu ja tuntuu vielä sillon tällöin paskalta niin onnellisempi olen nyt kuin silloin. Luottamuskin on palannut ku ajattelen asian niin et eihän kukaan täysjärkinen näin toimi toista kertaa ja jos käy niin sit käy. Mutta se mihin mulla on luottamus hävinny niin siihen uskoon että oltas loppuelämä yhdessä hyvä jos ollaan. Muutenkin tämä kriisi teki minulle hyvää on paljon kevyempi elää kun ei oo stressiä oikeestaan mistään. Vielä kun hetken harjoittelen niin tavoitan täydellisen mielenrauhan. Vaimo on vieläkin peloissaan että lähden tuntuu että sille tuli isompi arpi kuin minulle. Hän on hyvin pettynyt itseensä jos tämmösestä haluaa selvitä niin se vaati keskustelua tosi paljon ja molempien on muututtava. Ihmisiä me ollaan kaikki tekee virheitä minäkin olen tehnyt. Itse en halunnut hukata 15 vuoden suhdetta tämmösen takia. Pitää vaan ruveta elämään ja nauttimaan siitä. Sitä ei koskaan tiedä vaikka lähtö tulis jo huomenna.
Hei pitkästä aikaan,
hakeuduin loman aluksi tänne uuteen tukinetiin lukemaan kuulumisia ja päivitämään omiani.
Uskottomuuden selviämisestä on viisi vuotta ja sitä kesti on-off-vaihteella muutaman vuoden ajan.
Mies ei halunnut luopua mistään: ei avioliitosta eikä suhteesta. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen minun oli tunnustettava, että näillä eväillä elämä ei paremmaksi muutu.
Nyt asun kolmatta vuotta omassa asunnossani. Ratkaisu ei ollut helppo, mutta huomasin nopeasti, että se vei parempaan suuntaan.
Mieleni rauhoittui ja seestyi. Pystyin keskittymään asioihin, jotka olivat minulle hyväksi sen sijaan, että olisin elänyt jatkuvassa kolmiodraamassa, salailun ja valheiden keskellä. Miehelläni oli täysi vapaus jatkaa suhdettaan - en tiedä, tekikö hän niin. Pidimme jatkuvasti yhteyttä ja liikuimme pariskuntana, kuten ennenkin. Hiljalleen suhteemme parani ja seksikin palasi kuvioihin.
Tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen ja jopa onnellinen. Rakastan miestäni syvästi ja tunnen olevani rakastettu (vaikka vielä vuosi sitten ajattelin, etteivät ne tunteet koskaan palaa). Emme puhu menneisyydestä emmekä tunteistammekaan. Olen nyt paljon vahvempi ja tiedän, että kannattaa nauttia täysin siemauksin näistä hyvistä hetkistä ja aurinkoisista päivistä. Huomenna tilanne voi olla toinen, mutta surraan sitä vasta sitten.
Aurinkoisia kesäpäivä teille kaikille.