Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Meillä on viimeisestä pettämisen ilmitulosta jo 4 vuotta...ja arki on ahdistavaa. Haluaisin erota mutta en ole saanut rohkeutta siihen - vielä. En tunne miestäni kohtaan enää muuta kuin jonkunlaista inhoamista, en rakkautta enää. Kaikki yhteiset muistotkin ovat jotenkin "tahriintuneet" . Ensimmäinen kerta oli n. 15 vuotta sitten (jatkui monta vuotta) ja 4 vuotta sitten minulle selvisi että hän oli taas pettänyt minua sen saman naisen kanssa (parisen vuotta). En käsitä miten hän on tehnyt minulle ja meille näin. Nyt meillä olisi ollut aikaa tehdä yhdessä asioita, kun lapset ovat lähteneet kotoa, mutta tässä nyt ollaan. Minulla on sellainen olo, että minä olen ollut kakkosnainen ja tämä toinen ykkönen. Minä olen vain taloudenhoitaja joka on hoitanut lapset ja kodin ja passannut häntä. Mieheni sanoo, että heillä ei enää ole suhdetta, mutta miten minä sen enää pystyn uskomaan ja joka tapauksessa 15 vuotta hän on enemmän tai vähemmän siinä suhteessa ollut. Olisinpa 15 vuotta sitten eronnut, nyt elämäni olisi ihan erilaista. Onhan minussakin vikani, mutta mikään ei "oikeuta" pettämiseen, asiat pitäisi selvittää ja kertoa toiselle jos on ongelmia, että ne voisi selvittää - yhdessä - ei jonkun kolmannen mukaantulo todellakaan asioita auta ja selvitä.
Meillä miehen pettämisestä on aikaa kohta kolme vuotta. Hänen kertomansa mukaan se oli yhden illan juttu, paljoa hän ei tapauksesta suostunut kertomaan, mutta tiedän että hän on valehdellut ja salaillut asioita. Tässä vaiheessa sillä ei ole enää väliä. Tehty mikä tehty ja jos tekee uudestaan, niin joko hän saa kenkää tai suhteemme muuttuu avoimeksi suhteeksi.
Kaiken kaikkiaan meillä menee kyllä hyvin. Melkeimpä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Pettämiskriisin aikoihin minun isäni teki kuolemaa, stressaava elämäntilanne yhdistettynä parisuhdekriisiin ja opiskelun vaatimuksiin suisti minut totaalisesti raiteiltani ja puolisen vuotta elin totaalisessa mustuudessa. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että haluan kuolla. Nukkumaan mennessä itkin, koska en halunnut seuraavan päivän koittavan.
Kaikki tämä ravisteli minut ottamaan otteen elämästäni ja omasta onnestani. Ymmärsin, että minun tehtäväni on varmistaa elämän mielekkyys ja minun onnellisuuteni, sitä eivät voi muut tehdä puolestani.
En voi rakentaa koko elämääni toisen varaan, koska ihminen on häilyväinen. Kauniista sanoista huolimatta ei voi luottaa, että toinen olisi siinä aina. Se on mahdotonta.
Aloin rakentaa omaa elämääni, Minun Elämääni, Minun Uraani, Minua Itseäni. Lähdin sitä kohti mikä eniten pelotti ja sitä rataa jatkan yhä. Tämä on parantanut suhdettamme valtavasti. Olemme nyt selkeästi kaksi erillistä yksilöä, jotka ovat valinneet jakaa osan elämästään keskenään. Ennen mieheni oli yksilö ja minä hukassa itseni kanssa. Kun matto vedettiin totaalisesti jalkojen alta, päätin opetella elämään hyväksyen, että näin kävi ja varautuen siihen, että se voi tapahtua uudelleen. Olen myös armollinen itselleni, jos satun viemään flirtin liian pitkälle.
Olen kuitenkin päättänyt, etten kosta pettämistä pettämisellä.
Niin, suhteemme voi paremmin, rakastan miestäni yhä ja hän rakastaa minua 🙂 teemme asioita yhdessä ja nautimme toistemme seurasta. Olemme kasvaneet aikuisiksi. Suunnittelemme perheen perustamista ja yhteistä tulevaisuutta. Jotakin särkyi pysyvästi mutta jotain tuli myös tilalle.
Menolly, olen ajatellut, että meidänkin/minun elämäni tarvitsisi kasvua "aikuiseksi" (olenhan tosiaan vasta reilut 40v), omaksi itsekseni siis. Paljon olen sitä jo työstänyt, mutta edelleen kaipaan vinkkiä mitä se voisi vielä olla.
Omassa parisuhteessani ollaan jälleen pisteessä, että jotenkin yritämme yhdessä elää. Mutta tasapainon ja uuden tavan tarkastella suhdettamme pitää löytää.
Mitä siis sinun oppisi ovat olleet? Ihan konkreettisesti 😳 Sen olen jo ymmärtänyt, että onnelliseksi täytyy tehdä itsensä, että siitä riittää muillekin. Turha tulevaisuuden murehtiminen ei kertakaikkiaan auta. On myös käsitettävä, että lasten lähtiessä maailmalle äidin rooli kotona on muuttunut. Mies pitäisi olla rakastaja ☺️❤️ eikä kotiin jäänyt lapsi, jonka "hoitamista" jatketaan.
Kasvutehtävä meille molemmille. Uudet roolit uudessa alussa 🙂👍 Helppo vaan valua vanhaan...
1Maisa kirjoitti 21.8.2015 17:12
Mitä siis sinun oppisi ovat olleet? Ihan konkreettisesti 😳
Konkreettisesti? Jaa, vaikea sanoa 😀 no, ensinnäkin valmistuin ammattikorkeakoulusta toukokuun lopussa. Pettämiskriisin aikaan olin todella loppu ja aivan valmis lopettamaan koulun, luopumaan alasta josta haaveilin, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Koin itseni huonoksi ja riittämättömäksi sen vuoksi.
Toivuttuani kuitenkin sisuunnuin, hain työharjoitteluun, sitten toiseen ja sain opintoni loppuun. Koen edelleen huonommuutta toisia "ahkerampia" ja paremmin koulutettuja alan tekijöitä kohtaan, mutta ihan puhtaalla kiukulla roikun edelleen uran syrjässä kiinni.
Se on itselläni ollut ehkä suurin auttaja selviytymiseen, oman ammatti-identiteetin kasvattaminen ja juuri niitä pelkoja ja omia heikkouksia kohti meneminen. Kun huomaa, että pärjääkin ihan hyvin ja onnistuu niissä asioissa, ettei olekaan ihan paska, vaikkei ole paraskaan. Se on rohkaissut kokeilemaan ja tekemään koko ajan enemmän uutta.
Minä osaan, minä pystyn.
Tämä antaa uskon siihen, että jos ja kun vielä niitä huonoja aikoja ja pahoja asioita tulee, minä selviän niistä. Minuuteni ei ole sidoksissa mieheeni, eikä muutenkaan vain yhteen asiaan. Minä olen monta osaa ja selviän, jos yksi niistä irtoaa.
Tietysti oma tilanteeni on erilainen, olemme miehen kanssa vasta perheen perustamisen alussa, eivätkä isyys ja äitiys ole vielä muokanneet meidän välejämme. En tiedä miten se tulee aikanaan muuttumaan.
Mieheni on kumppanini, ystäväni, mutta myös vain ihminen, joka tekee virheitä. Hän on häilyväinen, eikä voi mennä itsestäänkään takuuseen. Vaikka hän nyt minua rakastaisikin, voi olla että vuoden päästä tilanne on toinen, eteen tulee jotakin, jota hänkään ei ole osannut ennustaa.
En käy hänen kanssaan kovin syvällisiä keskusteluita enää, vaikka joskus tunnen sille tarvetta. Osaltaan se on kuitenkin helpottanut suhdettamme. Käsittelen omat tunteeni ja asiani itsekseni pääasiallisesti, tuon niitä harvemmin enää mieheni tietoisuuteen. Tämä tuskin on kovin hyödyllinen asia, mutta totean vain, että näin on tapahtunut. Se on yksi asia, joka on rikki. En kerro tunteistani.
Pettämisen jälkeen myös tarkastelin itseäni ja sitä, miten oma käytökseni vaikutti mieheni tekoon. Se ei anna sille oikeutusta, mutta auttaa minua ymmärtämään mitä mieheni on kokenut ja käynyt läpi. Miksi hän teki niin kuin teki.
En osaa antaa mitään kovin hyviä konkreettisia neuvoja.
Hyväksyn sen mitä on tapahtunut ja myös sen, että niin voi käydä uudelleen. Täysin ei voi tuntea edes itseään. Elämä pitää ankkuroida osittain myös asioihin, jotka eivät koskaan muutu.
Milloin pitää lakata yrittämästä? Kun kaikki näyttää ihan hyvältä, mutta puhelin on koko ajan mukana, koodilla suojattuna ja varjeltuna. Kun eletään rauhassa rinnakkain, mutta ei kosketa, ei hellitä eikä puhuta rakastavasti.
Miksen lähde, pidä välivuotta, muuta ulkomaille, tutustu uusiin ihmisiin??
Mikä saa ihmisen vuodesta toiseen odottamaan parempia aikoja, kun elämä kuitenkin on rajallinen?
Tämä on oikeastaan säälittävää elämää. Ei tällaisista odottajista kirjoiteta kirjoja ja tehdä elokuvia. Niiden sankarittaret ottavat ja lähtevät, vuokraavat talon Italiasta tai Ranskasta ja hankkivat särkyneen tilalle jotakin uutta. Mielikuvitusystäväni kuiskaa, että mikä sinua estää.
Toinen kysymys: Tuleeko joskus aika, jolloin uskottomuutta on mielessään käsitellyt kyllästymiseen asti: kun aihe on niin kulunut, ettei sitä enää viitsi pohtia? Olen huomannut, että ne tuttuni, jotka ovat uskottomuuden jälkeen eronneet, ovat saavuttaneet sellaisen tilan. Mutta entä te, jotka olette jatkaneet? Tällaista vertaisryhmää todellisessa elämässä ei ole, sillä jatkaneet eivät ole uskottomuudesta puhuneet niin kuin en itsekään ole.
😞
Hei 🙂🌻
Niin; milloin lakata yrittämästä enää. Meidän kriisi tavallaan helpottanut mutta miehestä on viimeisen vuoden aikana poistunu se hellyys, mitä eka vuosi pettämisen jälkeen sisälsi.
Toisaalta olen helpottunutkin siitä, koska hänen kosketuksensa ei tunnu hyvältä 😞
Toinen asia, mikä nyt on tullut on se, että nuorimmaisemme kertoi olevansa lesbo.
Aikaisemmin hän fanitti miespuolisia idoleita jne. Kysyessäni, miten kauan hän on tuntenut tällä tavoin, hän vastasi, että vajaa pari vuotta.
Miehen uskottomuus tuli julki koko perheelle kolme vuotta sitten.
Lapset järkyttyivät asiasta kovasti myös.
Että näin meillä nyt on tilanne 😟
Mariella ja kaikki te muut täällä!
On raskasta lukea kaikkien teidän kertomuksia, joskin yksi positiivinenkin löytyi. Minä olen ollut täällä paljonkin noin 15-20 kk sitten. (Kyllä sattuu)
Miten olen selvinnyt mieheni pettämisestä? Miehelläni oli toinen nainen 15 v. Kun se selvisi, jokainen teistä tietää mitä minulle tapahtui. Minulta meni kaikki, 43 avioliittovuoden jälkeen sain tietää tästä toisesta. Tämä toinen on ollut sitä vaihtelua, intohimoa, kuuntelijaa mutta ei kuulemma rakas. En ymmärrä tätä naista joka jaksoi roikkua miehessäni 15 vuotta, miestäni en edes yritä ymmärtää.
Heti ilmitulon jälkeen mieheni lopetti suhteen. Uskon että hän ei ole ollut enää tähän naiseen yhteydessä. Ensimmäiset kuukaudet olin niin shokissa etten osannut edes olla vihainen, olin turta, minulta vietiin kaikki.
Mieheni halusi ehdottomasti jatkaa, hän ei halunnut erota, hän sanoi rakastavansa minua. No siinä tilanteessa en osannut tehdä mitään muutakaan kuin vain "olla" olin pirstaleina ja yritin jotenkin koota itseäni, en osannut lähteä. En tiennyt rakastanko miestäni vai en, en tiennyt haluanko elää yksin vai en, en tiennyt haluaisinko kostaa vai en, olin hajalla.
Päätin jäädä ja katsoa miten elämä sujuu, ja syynä oli se että mieheni teki kaikkensa että minä jaksaisin ja kestäisin hajoamatta, hän tuntui todella haluavan että me elämme yhdessä edelleen. Hän muuttui päivä päivältä, minua huomioitiin ja minua rakastettiin, minua halattiin kuukauden aikana enemmän kuin viimeiseen 5 vuoteen yhteensä. Mieheni todella teki kaikkensa että pysyisin jotenkin kasassa. Mieheni meni ensin terapeutille, sitten minut pyydettiin mukaan, se oli todella rankkaa mutta miestäni se auttoi ja kaikki se mitä minä sieltä sain, oli minulle jo ennestään tuttua, eli en saanut paljoa apuja mutta niin kuin sanoin, mieheni sai.
Tulin tänään tänne foorumiin sen vuoksi että kaksi viimeisintä yötä on taas jostain syystä olleet vaikeita, herään, ja kaikki huonot asiat tulevat mieleeni enkä pysty nukkumaan. Aamu on tuskaa. Olen tässä asiassa jo niin kokenut ja tiedän että tämä täytyy jotenkin pysäyttää, muuten tämä nukkumattomuus jatkuu ja jatkuu ja paha oloni jatkuu myös ja näin meidän molempien olo vain pahenee. Tiesin myös kuinka tämä pysäytetään.
Mieheni huomasi jo eilen hiljaisuuteni ja surullisuuteni ja samoin tänään. Eilen oikeasti yritin ohittaa kaikki pahat ajatukset, keksin meille kaikenlaista tekemistä, mutta seuraava yö taas kertoi missä menen. Sanoin miehelleni tänään iltapäivällä että "nyt minun on pakko puhua" ja hän tiesi heti mistä puhutaan. Sain puhua ja hän kuunteli ja otti minut syliinsä ja sanoi että hän tekisi mitä vaan jos saisi korjattua sen mitä on tehnyt minulle.
Tällä samalla keinolla olen päässyt alusta asti yli vaikeat hetket. Alussahan niitä oli vähintään kerran tunnissa, nykyään ehkä kerran viikossa. Joka päivä ja joka tunti tämä asia on vähintään 2 kertaa mielessäni, mikä tahansa pieni seikka, laulu, valokuva, tapahtuma tuo kaiken pahan mieleeni, mutta olen jo oppinut työntämään sen syrjään, aina en onnistu.
Olen siis saanut puhua aina kun sitä tarvitsen vaikka olen nähnyt miten tuskainen mieheni on ollut ja kuinka loppu hän on mutta hän on kuunnellut ja vastannut kysymyksiini. Hän sanoi silloin kun päätimme jatkaa, että minulla on oikeus puhua kun siltä tuntuu (tätä itse vaadin ja se oli ehtona jatkamisellemme). En ymmärrä terapeuttia joka sanoo että ei pitäisi puhua vaan katsoa vain eteenpäin. Kyllä minä katson eteenpäin, en muuten olisi tässä, mutta minun on saatava puhua kun se hetki tulee.
Mieheni on toki sanonut useaan kertaan että "sinun pitäisi jo unohtaa", johon minä olen sanonut että "minun ei PIDÄ yhtään mitään", minä toimin siten kuinka parhaaksi näen jotta elämämme yhdessä on mahdollista, tämä on minun tapani parantua", jonka hän on hyväksynyt.
Rakastan miestäni ja tunnen itse olevani rakastettu ja haluttu, olemme saaneet uuden elämän. Kaiken tämän kaaoksen ja katastrofin jälkeen uskallan ajatella että jos olisin eronut, en olisi koskaan oppinut tuntemaan tätä miestäni.
Olen myös oppinut olla luottamatta mihinkään, olen varmasti muuttunut, olen ehkä kyynisempi, realistisempi, toivottavasti itsenäisempi, laitan itseni etusijalle paljon useammin kuin ennen, en usko enää sokeasti oikeastaan mihinkään. Nämä eivät varmaan ole hyviä muutoksia mutta näin asia kuitenkin on.
Miksi olemme yhdessä, uskon että rakastamme molemmat toisiamme ja olemme 60:siä ja ajatus elämästä yksin ei taida tuntua hyvältä kummankaan mielestä jos vertaamme sitä nykyiseen elämään. Meillä on yhteistä tekemistä vaikka kuinka paljon, ja valo pilkottaa jo ☺️❤️☺️. Toivon että joku kirjoittaisi selviytymistarinan tänne.
Toivon kaikille teille että löydätte ratkaisun.
Kirjoitinpahan tuohon edellisen tekstini alkuun heti väärin "minä olen selvinnyt mieheni pettämisestä", no en missään nimessä ole selvinnyt, en tiedä mikä ajatusvirhe on tullut kun n oin kirjoitin. Yritän selvitä!🙂
Meillä tilanne on alkanut kiristymään (pettäjä) miehen puolelta. En tiedä onko hän sekoamassa pikkuhiljaa vainoharhaisuuteen vai mitä on tapahtumassa. Kuten aiemmin kerroin, hän on alkanut mustasukkaiseksi minusta. Minusta, joka ei koskaan ole antanut pienintäkään aihetta mustasukkaisuuteen!
Mies jäi aiemmin kiinni matkapuhelimeni nettiselaimen sivuhistorian selaamisesta sekä henkilökohtaisen sähköpostini lukemisesta. En kertonut miehelle, että huomasin tämän, mutta sen sijaan vaihdoin sähköpostini salasanan, kertomatta sitä hänelle. Olin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Miehelläni on nykyään pakkomielle puhelintani ja sähköpostiani kohtaan. En tiedä miksi. Muuten elämä meillä sujuu tasaisesti, vähän liiankin tasaisesti. Mies ei pyydä minulta sähköpostini salasanaa suoraan. Sen sijaan hän kehittelee koko ajan erilaisia tapoja ja tekniikoita, ikään kuin ystävällismielisesti, että pääsisi näkemään sähköpostiani ja salasanani sinne. Ohitan nämä esittämällä tyhmää enkä haasta riitaa. Hän on myös sanonut minulle ohimennen, että pystyy nyt lukemaan puhelimeni tekstiviestejä etänä. En tiedä pystyykö, mutta aika taitava hän on näissä asioissa.
Hän on myös kiinnostunut kaikista puhelimeni äänistä. Onko tuo tekstiviestin ääni? Onko tuo Whatsapp- ääni? hän kyselee, jos puhelimeni piippaa. Jos puhelin piippaa hän kysyy heti, että keneltä viesti on? Ja jos joku soittaa hän kysyy heti, että kuka soitti. Ei hän ennen tuollaista tehnyt. Hän ei koskaan ollut mustasukkainen minusta ennen uskottomuuttaan.
Kaikkein huvittavinta tässä on se, että ihan turhaan hän minun puhelintani ja sähköpostiani kyttäilee. Olen kyllä saanut nyt elämässäni aimo annoksen miehistä, joten yritän pikemminkin pysyä miehsitä erossa kuin hakea mitään salasuhteita, jos mieheni sitä pelkää.
En siltikään ymmärrä miksi hänellä on pakkomielle puhelimeeni ja sähköpostiini? Enhän minäkään enää koskaan tule häneen luottamaan, ihan yhtälailla minäkin elän sen totuuden kanssa että hän saattaa koko ajan viestitellä panonsa kanssa selkäni takana. Tai sitten ei. Mistä minä tiedän. Sen epätietoisuuden kanssa minun on elettävä niin kauan kuin asumme yhdessä.
Onko teillä muilla ollut tällaista? Että se uskoton puoliso muuttuukin mustasukkaiseksi petetystä ja ilman mitään syytä ja aihetta?
Hei!
Minulla viisi vuotta siitä, kun mies jäi kiinni uskottomuudesta.
Katson selvinneeni suht hyvin, pari vuotta en ole ajatellut asiaa kuin joskus, kun joku asiayhteys tulee.
Selviämisen ensi edellytys on huolehtiminen omasta hyvinvoinnista. Ja oma vahva tahto mennä eteenpäin. Mies on saanut minulta selkeet ohjeet, miten elämää jatketaan. Mies pani suhteen poikki heti. Suhde oli kestänyt puoli vuotta. Tiedän, että tämä ihastus seurustelee vakituisesti jonkun kanssa nykyään. Mies lähti kanssani terapiaan ja osoitti käytöksellään, että haluaa jatkaa kanssani. Hellyyttä ja huomioimista olen saanut ja rakkaan ystävän, joka haluaa tukea minua koko ajan.
Ei täällä kovin monella tunnu menevän kovin hyvin, joten sen vuoksi laitan tämän, että joku saisi uskoa onnistumiseen.
Tsemppiä teille🙂
Kallan tuoksu, näinhän se on että mustasukkainen epäilee toisia siitä, mitä itse on tehnyt/tekee!
Toisaalta lohdullista lukea tarinoita, että petetyksi tulemisesta voi jotenkin selvitä.
Meillä tai oikeastaan minulla tunteet menevät edelleen melkoista vuoristorataa. Välillä olen sitä mieltä että kyllä tämä tästä, välillä epäilen kaikkea. Meillähän pettäminen ei ilmi tultuaan päättynyt heti, vaan valheita jatkettiin vielä vuosi. Lopuksi nainen ei ymmärtänyt päästää irti, vaikka on myös tahollaan perheellinen. Nyt mieheni on (jälleen) luvannut olla pitämättä mitään yhteyttä. Mutta mitäs noista lupauksista... Tai mistäpä voin tietää?
Olemme saaneet ohjeita elää erillään. Toisaalta olemme samaa mieltä, toisaalta emme. Olemme kasvaneet todella kiinni toisiimme. Arki on hyvää, vapaa-aikakin pääosin kivaa, koska tykkäämme samoista asioista. Lähteminen ahdistaa. Taloudellisestikin. Millä säännöillä sitten mennään? Saako sitten rillutella luvan kanssa? 😑❓ Ja mitä se tuo lisää suhteeseen? Parantaako oikeasti? No eihän sitä voi kukaan sanoa.
Kumpikaan ei halua oikeasti erota lopullisesti, mutta haemme näköjään jotain, millä tästä yli mennään. Ja minä kun en tällä taustalla luota yhtään, eihän sekään ole mistään kotoisin. Toki mies sanonut että kunpa saisi tehdyt tekemättömiksi. Luotanko siihenkään?
Ja tiedän. Ulkopuolelta ei kukaan voi sanoa mikä on oikein.
Ja piti vielä lisätä, että uskottomuuden sinänsä voin ehkä antaa anteeksi tekona, mutta onko siihen johtaneet syyt vielä voimassa? Kuulemma eivät. Onko mies jäämässä rakkaudesta vai turvallisuudesta? Minä olen vahva, mutta nyt vaatisin erilaista kannattelua ainakin jonkin aikaa.
Aika näyttää???
Kirjoitan omasta kokemuksestani uskottomuuskriisistä selviämisestä 10 vuotta sitten, kun sellaisia juttuja kerran kaivattiin. Pilaan jännityksen heti alkuun toteamalla, että selvisimme siitä. Kertomuksessa voisi olla myös tietoa pettäjille vaikka he eivät ehkä lue tällaisia palstoja (vaikka pitäisi), että millaiseen kusiaispesään mahdollisesti päänsä työntävät.
Vuosi sitten 60-vuotispäivän lähestyessä tuli mieleeni, että meidän aviokriisistämme tulee kuluneeksi 10 vuotta. Olin kuitata muiston hymähdyksellä, mutta jotenkin muistot tulvivat mieleeni. Etsin silloin lukemaani keskustelufoorumia, mutten löytänyt sitä enää vaan sen sijan löysin tämän tukinetin. Selasin ketjuja vuosia taaksepäin ja löysin pakahduttavia keskusteluja, joissa käsiteltiin niin tuttuja asioita ja tunteita. Viikko pari sitten huomasin tämän ketjun, jossa kaivattiin kokemuksia, miten sitten kävikään. Olen arka kirjoittamaan itsestäni, mutta koin asian siinä määrin tärkeäksi uskottomuuskriisin kohtaamisen kannalta, joten yritän nyt kuitenkin. Tarkoituksenani ei ole varsinaisesti neuvoa ketään vaan kuvata, että näinkin joku on toiminut.
Kuvaan ensin vähän taustoja. Olimme tunteneet 25 vuotta, josta vajaat 20 aviossa. 80 luvulla lipsahdin usein työnarkomaaninaan en niinkään kunnian himosta vaan liiasta velvollisuuden tunteesta. Melkein koko 90 luvun yritimme lasta tuloksetta vaikka millä tieteellisillä menetelmillä ja lopuksi osallistuimme adoptiovalmennukseen. Meille kuitenkin sanottiin (valehdeltiin), että ikäni johdosta voisimme saada vain kouluikäisen ulkomaisen lapsen. Luovuimme sitten adoptiostakin, koska epäilimme selviämistämme. Muutama vuosi myöhemmin sain näköhermon tulehduksen. Vaimoni googlasi heti. että se on usein MS taudin ensioireita. Hän ei uskaltanut kertoa siitä minulle vaan murehti yksinään. Löysin saman tiedon muutama kuukautta myöhemmin ja menin yksityiselle neurologille ja tutkimusten jälkeen sain vahvistuksen MS taudista, mutta en vielä diagnoosia. Neurologi vakuutti, että tauti käyttäytyy yksilöllisesti, eikä kaikilla edes etene, joten jatkoin elämää aika normaalisti. Jotenkin vaimoani suojellakseni (muka) en myös paljon puhunut taudista. 11 vuotta sitten olin ollut työttömänä muutaman kuukauden, mutta vähän tuurillakin sain uuden, hienon työpaikan. Parin kuukauden päästä vaimo joutui kertomaan, että hänellä on toinen mies.
Vaimon uutisen jälkeisenä yönä en saanut unta. Vaimo meni töihin mutta itse pidin vapaapäivän kun en ollut saanut nukuttua. Ensin ajattelin hakea olutta, mutta sen sijaan siivoilin vähän, kävin suihkussa ja pistin vaimoa odottaessani siistimpää ylle. Jotenkin alitajuisesti halusin välttää reppana vaikutelmaa. Kysyin vaimoltani, katkaisiko hän suhteen välittömästi, mutta hän oli niin sekaisin tunteistaan, että vastasi kieltävästi. Hän vastasi kuitenkin kaikkeen, mitä siinä vaiheessa osasin kysyä. Hän vakuutti, ettei hänellä ollut aikomustakaan erota. He olivat sopineet, että kummankin piti olla äärimmäisen varovainen. Tosin jälkeenpäin kuulin, että toinen mies kärysi tosi tökeröön huolimattomuuteen ehkä hän halusikin päättää kummankin avioliiton nopeaan eroon. Minun oli kuitenkin pakko palata töihin, koska olin vielä koeajalla.
Seurasi aika kaoottinen vuosi. En halunnut heti erota missään tapauksessa, koska koin meillä olevan niin hyvän avioliiton halusin vain ymmärtää ja päästä eroon tilanteesta. Lähetin toiselle miehelle sähköpostissa kirjeenkin, jossa selitin tilanteen. Se olikin ainoa kerta, jossa olin missään kontaktissa häneen. Kävimme vaimon kansa jopa viikon kaupunkilomalla ja tuntui vapauttavalta (vaimonkin mielestä), kun ei ollut pelkoa heidän tapaamisestaan. Tilanne paheni, koska toinen mies oli saanut kenkää vaimoltaan melkein välittömästi. Toinen mies antoi vaimoni ymmärtää, että heidän pitäisi muuttaa yhteen vaikkei vaimoni mukaan sellaisesta ollut mitään puhetta. Annoin aikaa pelatakseni vaimolleni luvan tavata miestä silloin tällöin ja tapaamisissa harrastettiin seksiäkin ilmeisesti. En halunnut, että vaimoni joutuisi valehtelemaan lisää. Lopulta toinen mies oli ehdottanut vaimolleni mahdollisuutta viettää viikonloppuja yhdessä ja silloin minulla tuli mitta täyteen. Pyysin häntä katkaisemaan suhteen tai pyydän avioeroa. Hyvin myrskyisen viikonlopun kuluessa vaimoni sanoi lopettaneensa suhteen, mutta pyysi lupaa vastata miehen puheluihin, koska pelkäsi tämän puolesta.
Syksy kului aika vaisuissa tunnelmissa. Arki sujui tututuissa uomissa ja keskustelimme paljon tapahtuneesta, mutta vaimoni tuntui usein ahdistuneelta. Emme päässeet lähelle toisiamme. Vuoden vaihteessa minulle tuli pahoja tunto-ongelmia ja neurologisten tutkimusten jälkeen neurologi vahvisti, että kyseessä on MS-taudin pahenemisvaihe. Sain virallisen diagnoosin, lääkityksen ja kuukauden sairasloman. Lomalta palauttani kerrottiin, että sillä aikaa olivat alkaneet YT neuvottelut. Kuukauden päästä tuli irtisanominen. Työvelvollisuuden suoritettuani olin jälleen vapaa ja välttääkseni toimettomuutta aloin pestä lakanoita, siivota ja järjestellä paikkoja. Erään komeron perimmäisestä nurkasta löysin repun, jota tyhjentäessäni lattialle putosi hylätty puhelin. Ihmettelin, mikähän se on ja laitoin sen lataukseen. Puhelin toimikin ja satuin katsomaan viestit. Paljastui, että vaimoni oli talven ajan tavannut miestä ja seksiäkin oli harrastettu. Täytyy sanoa, että silloin oli ero tosi lähellä, mutta halusin kuulla vielä selityksen. Vaimoni kertoi murtuneena, että hän ei yksinkertaisesti uskaltanut jättää miestä. Tämä oli esiintynyt välillä mahtipontisesti, mielipuolisesti, uhkaavasti (olen ajellut talonne ohi), avuttomana jne. Todistin itsekin yhtä puhelua, jossa mies kertoi seisovansa junaradalla ja kuuli junan olevan tulossa. Sanoin vaimolle, että en lupaa meidän avioliitostamme mitään, mutta nyt lopetat suhteen heti. Vaimo teki näin ja ainakaan kotona hän ei enää koskaan vastannut miehen puheluyrityksiin. Seuraavana syksynä hankimme pienen koiran ja usko meihin alkoi palautua kun vedet silmissä, yhdessä nauroimme sen toilailuja. Vuoden päästä oma tilanteeni helpottui, kun minulle myönnettiin työkyvyttömyys eläke. Muutama vuosi myöhemmin mies menehtyi ja pelästyin vaimoni reaktiota, mutta ei hän ainakaan minulle mitään romahtamista näyttänyt.
Vuosi vuodelta suhteemme on parantunut ja olen varma, että me molemmat olemme onnellisia siitä, että jaksoin uskoa suhteeseemme. Kuluneena vuonna halusin kuitenkin palata asiaan, koska minulle tuli olo, etten vieläkään täysin ymmärrä, miten vaimoni ajautui ulkopuoliseen suhteeseen. Hän kertoi itsekin, ettei enää tunne sitä henkilöä, joka hän oli silloin. Hän on alusta asti vakuuttanut, ettei syy sivusuhteeseen johtunut minusta, vaan hänen omista peloistaan. Hän kertoi, että lapsettomuushoitojen epäonnistuminen ja minun sairastumiseni sai hänet tuntemaan elämän olevan ohi, ja hän näki itsensä omaishoitajana lopun ikäänsä. Minun virheeni oli se, etten puhunut riittävästi kummastakaan asiasta ja vakuuttanut, että kyllä me yhdessä selviämme. Minun perusvikani on yrittää selvitä kaikesta yksin. Suhde oli alkanut tapaamisissa työpaikan kahvilassa, jossa lopulta mies oli alkanut ylistää vaimoani maasta taivaaseen. Muutaman kuukauden päästä tapaamiset johtivat intiimiin suhteeseen. Vaimoni kuvaus suhteestaan toiseen mieheen vastasi kuvausta hullusta rakkaudesta - limerenssistä, josta kirjoitinkin joskus talvella nimimerkillä tnkamu (tunnukset hävinneet).
Lukijalle voi tulla tarinastani mieleen kysymyksiä ja ihmetyksen aiheita. Vastaan joihinkin vastaväitteisiin saman tien.
Olin hölmö, kun en huomannut mitään:
Voi pitää paikkansa olen aika huono tunnistamaan vivahteita ja vihjauksia. Uusi työ vei aluksi huomioni aika tarkkaan ja työmatkat ehkä mahdollistivat intiimin suhteen alkamisen. Minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään tutkia vaimoni puhelinta, tietokonetta tai kalenteria.
Minulla ei ole periaatteita:
Pitää paikkansa. Minulla ei ole mitään uskonnollisia, isiltä perittyjä tai muita kunniaan liittyviä peruuttamattomia normeja. Noudatan tietysti lakeja, mutta ihmisten väliset suhteet ovat monimutkainen vyyhti lapsuuden kokemuksia, kokemuksia, arkea ja kommunikointia. Tässä tapauksessa oli kyseessä minun ja vaimoni elämä, enkä välittänyt mitään siitä mitä mieltä ulkopuoliset ehkä olivat.
Olin aisankannattaja:
Ehkä, mutta pelasin koko ajan omaa peliäni. Halusin estää katastrofin, pelata aikaa ja säilyttää mahdollisuuden jatkaa elämääni vaimoni kanssa. Mitä enemmän kuulin toisen miehen persoonasta, halusin ainakin estää vaimoani joutumista pitkäaikaiseen suhteeseen hänen kanssaan. Halusin suojella vaimoani.
Olin tunteeton:
Ei pidä paikkaansa. Kävin läpi (aluksi) kaikkia tunteita tyrmistys, pettymys, viha, epätoivo, itsesääli, epäusko jne. Pystyn kuitenkin aika nopeasti käsittelemään tunteitani enkä yleensä jää piehtaroimaan niissä. Kuitenkin koko kriisin ajan elin ahdistuneissa tunnelmissa. Melko alusta lähtien vakuutin vaimolleni, etten vihaa häntä vihaan tilannetta mihin en olisi ikinä kuvitellut joutuvani.
Olen laskelmoiva: Taatusti olen. Työelämässä silloin tällöin tuotteissa ilmeni jokin paha vika. Työkaverit hyppivät seinille manaten perikatoa ja pomot etsivät syyllistä. Itse aloin rauhassa etsimään SYYTÄ, joka aina ennemmin tai myöhemmin löytyikin ja korjattiin. Kuulin toisaalta, että toinen mies on hyvin älykäs, lumoava puhuja ja äkkiä innostuva, mutta nopeasti kyllästyvä. Itse en ehkä omaa noita ominaisuuksia, mutta ainakin olen loputtoman kärsivällinen ja käytin sitä hyödykseni.
Uskottomuuden voi unohtaa:
En ainakaan minä. Kokemus oli niin ravistava ja lisäksi romaanit, elokuvat ja lehdet tulvivat kolmiodraamoja. Monesti vaimon kanssa elokuvaa katsoessa tuli vaivautunut olo, kun ei oikein tiennyt olisiko hiljaa vai sanoisiko jotain. Osittain tämän vuoksi otin asian puheeksi viime syksynä. Vakuutin, etten ala kaivaa roskatunkiota syyllistääkseni vaan haluaisin, että molemmat voisimme suhtautua siihen käsiteltynä osana elämää. Halusin että molemmat ymmärtäisimme mitä tapahtui, miksi kumpikin toimi niin kuin toimi ja mitä kumpikin tunsi eri vaiheissa. Vaimoni puolustukseksi voin sanoa, että hän aina vastasi mitä halusin tietää.
Uskottomuutta ei voi antaa anteeksi:
Ainakin minä voin. Vaikeampaa on ollut vakuuttaa vaimoni siitä. Hän tuntee syyllisyyttä siitä, että jouduin kärsimään niin kauan. Olen vakuuttanut, että se oli oma valintani olisinhan voinut viheltää pelin poikki vaikka ensimmäisenä iltana ja alkaa elää omaa elämääni. En ole myös toivoakseni koskaan käyttänyt vaimoni uskottomuutta lyömäaseena.
Olin huono rakastaja:
Paljon mahdollista - minulla on ollut niin vähän naissuhteita, etten ole ehtinyt oppia kaikkia hienouksia. Toisaalta ei vaimonikaan ainakaan minulle ole koskaan valittanut pikemminkin minä olen ehdottanut parannuksia silloin tällöin. Hän myös vakuutti, ettei hän ollut suhteessa seksin vaan keskustelujen takia. Häntä oli kuulemma jo ennen suhteen paljastumista alkanut huolestuttaa partnerin pakonomainen tarve puhua seksistä ja ehdottaa sitä joka välissä. En itse pidä seksiä minään parisuhteen mittarina, vaan ihanana keinona osoittaa läheisyyttä.
Luottamusta ei voi palauttaa:
Minulla kesti ainakin vuoden ennen kuin aloin uskoa, että kriisi on ohi. Ennen vaimon suhdetta meillä oli kuitenkin omat menot, rahat ystävät ja riitelimmekin harvoin. Pikku hiljaa luottamus palautui ennalleen enkä usko, että kumpikaan meistä enää koskaan joutua vastaavaan sotkuun.
No niin, nyt täytyy lopettaa. Voin sanoa, että olen nyt onnellinen siitä, että jaksoin uskoa meihin ja uskoakseni myös vaimoni on. Tautinikin on pysynyt aika hyvin kurissa.
En osaa antaa neuvoja uskottomuuskriisissä painiville jokainen elää omaa elämäänsä. Yleisohjeena voin ehdottaa, ettette alun tunnemyrskyssä tee tai sano mitään peruuttamatonta. Sitten kun päätätte, niin alkakaa elää päätöksen kanssa älkääkä märehtikö tapahtunutta loputtomasti.
P.S. Ettei tule hänelle joskus yllätyksenä vaimoni luki ja hyväksyi kertomukseni.
Hei Samvais,
Ikiuskollinen Samvais Gamgi, hieno esikuva kerrassaan. Kiitokset perusteellisesta ja kattavasta kertomuksesta.
Oliko vaimosi niin hullaantunut, ettei voinut olla kertomatta vai miten sait tietää, että vaimollasi on suhde?
Kerroit, että ennen kaikkea keskustelut olivat vaimosi suhteen syynä ja että mies oli seksin perään. Näinhän se asetelma ymmärtääkseni usein on. Syynä ei aina ollenkaan ole se, että oma mies olisi huonompi puhumaan kuin vieras. Pitkässä suhteessa muodostuu vakiintuneet asetelmat ja myös puhuminen ajautuu vakiintuneisiin uriin. Naisesta ja myös miehestä voi tuntua suorastaan huumaavalta kun yhtäkkiä voikin puhua vapaasti ilman vanhoja painolasteja ja rooleja. Myös meillä vaimoni aloitti suhteensa jäätyään koukkuun keskusteluihin. Ei niin, etten olisi halunnut puhua, vaan lähinnä niin, että vaimon oli minulle vaikea puhua.
Kerroit, että keskustelit kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta pettämisestä viime syksynä vaimosi kanssa. Miten keskustelu sujui ja miltä se tuntui niin monen vuoden jälkeen?