Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Muistathan sinäkin pitää huolta itsestäsi, xxx3? ☺️❤️
Elämää on elettävä kuitenkin itsensä huomioiden... Kai lapsetkin toivovat, että vanhemmat ovat onnellisia? Ja kaikki tarvitsevat hyväksyntää, rakastavaa kosketusta? Yhteisissä vuosissa on paljon tärkeää, mutta jos nykyisyys on surullista...?
Minä olen tältä foorumilta saanut itselleni tsemppausta ja vahvistusta siihen, että minullakin on oikeuksia parisuhteessa. Tajunnut matkan päästä, kuinka meidän suhteemme on toiminut -tai ollut toimimatta. Ja uskaltanut lopuksi hypätä tuntemattomaan, uuteen ja erilaiseen elämään ja suhteeseen saman vanhan petturimiehen kanssa.
Enkä enää hajoa tuhanteen palaan, jos tämä loppuu. Mutta nyt nautin hyvästä - ja opettelen edelleen pitämään kiinni omista rajoistani.🙂👍
XXX3 sinä puhut minun elämästäni vaikka kerrot omastasi.
Olen huomannut että mies keskeyttää minut kun yritän kertoa hänelle jotain. Kuitenkin saa aikaan heti hauskan keskustelun tyttärensä kanssa. Joskus hän poistuu huoneesta kun puhun hänelle.
Kun klo on 7, hän suuntaa heti läppärinsä luokse ja toiseen huoneeseen (vaikka on loma). Hän välttelee kaikin tavoin mitään läsnäoloa kanssani.
Saa nähdä mitä tapahtuu kaupunkilomalla. No, voihan sinnekkin ottaa läppärin, niin ei tarvitse olla läsnä vaimolle.
En nää tässä avioliitossa mitään järkeä enää. Olen yrittänyt vuosia yksin. Rakkautta, välittämistä, huolenpitoa ei ole. Kukaan ei kaipaa minua tässä perheessä.
Kovasti voimia teille Lempi ja XXX3! Tekee mieli sanoa, että pelastakaa itsenne!
Mulla on nyt yli kolme vuotta siitä, kun uskottomuus tuli ensimmäisen kerran ilmi. Ja nyt yli puoli vuotta erosta. Ihmettelen, miten jaksoin niin kauan elätellä omia kuvitelmia ja yrittää yrittämisen päälle. 😟 Eksänikin yritti siinä mielessä, että oli minua kohtaan kyllä mukava ja huomaavainen. Mutta ei hän tiennyt, mitä haluaa. Vakuutti sitoutumista, mutta kun siitä juteltiin, koko sitoutumisen käsite vaikutti minusta aika löyhältä...
Mutta pointtini oli kertoa, että vaikka kamppailu parisuhteen puolesta oli raskasta, eropäätöksen tekeminen yhtä *elvettiä, eronpäätöksen jälkeinen aika epätoivoa ja silkkaa sumua, niin nyt voin onnitella itseäni siitä, että tein oikean päätöksen. Se jatkuva hätä ja hämminki on poissa. Voin hengittää. Olen alkanut arvostaa itseäni uudella tavalla. Olisin niin kovasti halunnut, että avioliittomme olisi vielä korjaantunut jotenkin. Mutta kun lakkasin roikkumasta omassa kuvitelmassani kiinni, tajusin, että ei, ei se olisi ehjäksi tullut. Siihen olisi tarvittu kaksi.
Eksäni on omalla tavallaan ihan hyvä mies, mutta vähän niin kuin vastuuta välttelevä oman itsensä kanssa hukassa oleva teinipoika.
Aika hataraa ja epävarman tuntuista tämä "uusi oma elämä" vielä on, olinhan ex-mieheni kanssa ihan nuoresta asti. Mutta pienin askelin eteenpäin. Ansaitsen niin paljon enemmän kuin olla se vaimo, jonka kanssa on kiva ja helppo olla samalla kun katselee ns. parempia vaihtoehtoja.
Voimaa ja parempaa huomista kaikille! 🙂🌻
Meillä pettämisestä on aikaa 3 vuotta. Mies petti työkaverinsa kanssa ja katui kovasti, ei kuulemma saanut siitä mitään. Alkushokin jälkeen päätin jäädä,mutta vaikeaa on ollut. Rakastan edelleen,mutta epäilen koko ajan. Sekoita ja hellyys ovat paremmalla pohjalla kuin koskaan,mutta sisälläni on tunne siitä,että tämä kaikki tapahtuu vielä uudestaan. Hän on valehdellut monesta muustakin asiasta,miksi siis ei myös tunteistaan ? Nyt hän on menossa erääseen tapaamiseen ja aikoo mennä vieraalle paikkakunnalle yksin, yöpyä yksin hotellissa. Asiaa ihmeteltyäni hän heitti sen toisinpäin; hyökkäsi ja syytti luottamuksen puutteesta. Kyllä,myönsin että näin on enkä ymmärrä miksi hän haluaa vartavasten mennä yksin. Pelko ja epäluulo kalvaa sisintä ja olenkin miettinyt,että taidan lyödä hanskat tiskiin . Niin ihanaa kuin meillä onkin,minä en pääse tästä yli ja se ei ole oikein kenellekään.
Hei!
Olen lukenut tämän koko ketjun ja olen todella pahoillani siitä, mitä olette joutuneet kärsimään. Moni vastaava asia on myös itselleni tuttu, mutta niistä ehkä myöhemmin...
Risanen, surullista on tuo miehesi käytös. Mitä ajattelet siitä, että miehesi pystyy olemaan noin kova sinua kohtaan, että hyökkää takaisin ja syyttää sinua luottamuksen puutteesta?
Tarkoitukseni on kysymykselläni saada sinut ja kenet tahansa miettimään, että pitääkö tosiaan joutua vieläkin kestämään huonoa kohtelua pettämisen ja valehtelemisen jälkeen.
Haluan kaikella ystävyydellä herätellä huomaamaan, että kannattaa pitää itsestä hyvää huolta eikä varsinkaan tarvitse paapoa pettäjää, kuten itse aiemmin tein. Myöhemmin kun mieheni yritti syyllistää minua siitä, etten häneen luota, reagoin heti ja kysyin, kenen syytä on, etten luota. Mieheni kohdalla tuo kysymys herätti hänet muistamaan, ettei hän voi minua syytellä luottamuksen puutteestani. Edelleen hän loukkaantuu, jos en luota, mutta aina kysyn saman kysymyksen.
Miehesi on sinua pettänyt ja hänen pitäisi helliä sinua henkisesti ja fyysisesti ja tehdä kaikki asiat täysin avoimesti ja todellakin vakuuttaa eri tavoin, että on sinuun sitoutunut eikä aio enää toistaa virheitään. Onko se rakkautta, että hän noin vain syyttelee sinua...
Petetyllä on oikeus vaikka vuosikausia kertoa epäilystään ja pahasta olostaan kumppanilleen, sanoi eräs miesterapeutti tv-ohjelmassa vuosia sitten. Hän oli itse pettänyt vaimoaan ja luvannut vaimolleen, että hän vaikka koko ikänsä jaksaa uudestaan ja uudestaan käydä asioita läpi niin kauan kuin se on vaimolle tarpeellista.
Heillä oli pettämisen jälkeen sovittu vahvasta sitoutumisesta ja täydellisestä avoimuudesta. Esim. vaimo sai milloin tahansa lukea miehen puhelimesta kaiken jne. Muistaakseni heilä oli myös toistensa sähköposteihin salasanat. Jotkut muutkin parit ovat päätyneet täydellisen avoimuuden ratkaisuun pettämisen jälkeen. Kyseinen mies-terapeutti laittoi heidän parisuhteensa kaiken edelle - kohteli vaimoaan kuin kukkaa kämmenellä - heidän suhteensä muuttui vähitellen paremmaksi kuin koskaan ennen, mutta silti vaimolle tuli joskus heikkoja hetkiä - se on ymmärrettävää.
Petetyksi joutuminen on traumaattinen kokemus, josta voi seurata myös takaumia, jolloin tarvitaan kumppanin lämmintä ja ymmärtävää tukea, ei haukkumista tai syyttelyä. Takaumahan on psykologinen ilmiö, jossa henkilö kokee aiemman tapahtuman tai sen osia uudelleen ja yleensä hyvin voimakkaasti. Takauman voi herättää hyvinkin pienet asiat, esim. pettämistapauksissa pelkkä kumppanin ilme, vaatetus tms.
Asioilla on taipumus järjestyä ja ne järjestyvät helpommin ja nopeammin, kun vain ymmärrämme rakastaa itseämme! Se ei välttämättä ole helppoa, kun itsetunto voi olla alhaalla pettämisen jälkeen, mutta itsensä rakastamiseen ja arvostamiseen kun jaksaa panostaa, niin kaikki jäjestyy helpommin.
Tsemppiä kaikille! 😍
Risanen kirjoitti 19.6.2016 1:8
Meillä pettämisestä on aikaa 3 vuotta. Mies petti työkaverinsa kanssa ja katui kovasti, ei kuulemma saanut siitä mitään. Alkushokin jälkeen päätin jäädä,mutta vaikeaa on ollut. Rakastan edelleen,mutta epäilen koko ajan. Sekoita ja hellyys ovat paremmalla pohjalla kuin koskaan,mutta sisälläni on tunne siitä,että tämä kaikki tapahtuu vielä uudestaan. Hän on valehdellut monesta muustakin asiasta,miksi siis ei myös tunteistaan ? Nyt hän on menossa erääseen tapaamiseen ja aikoo mennä vieraalle paikkakunnalle yksin, yöpyä yksin hotellissa. Asiaa ihmeteltyäni hän heitti sen toisinpäin; hyökkäsi ja syytti luottamuksen puutteesta. Kyllä,myönsin että näin on enkä ymmärrä miksi hän haluaa vartavasten mennä yksin. Pelko ja epäluulo kalvaa sisintä ja olenkin miettinyt,että taidan lyödä hanskat tiskiin . Niin ihanaa kuin meillä onkin,minä en pääse tästä yli ja se ei ole oikein kenellekään.
Hei Risanen.
Eikö onnistu, että lähtisit miehesi mukaan matkalle? Mainitsit, että hän haluaa mennä vartavasten yksin - perusteliko hän, miksi haluaa mennä yksin?
Minun pitkä liittoni loppui siihen, etten enää voinut luottaa mieheeni, en oikeastaan missään asiassa, niin paljon hän valehteli. En tiedä, monenko naisen kanssa hän minua petti, mutta lopulta en edes välittänyt. En kestänyt enää elää sellaisessa suhteessa.
Ajattelin eron jälkeen, että jos joskus vielä sopivan miehen löydän, niin selvitän hänelle heti ehtoni. Ja niin tein ja hyvin perustelin, miksi ei saa kertoa edes valkoisia valheita, vaan jos hän haluaa kanssani alkaa seurustelemaan ja myöhemmin ehkä muuttaa kanssani asumaan, niin lupaamme heti alussa, että suhteemme perustuu täydelliselle luottamukselle.
Sovimme myös, että jos hän jostain syystä kiinnostuu jostain muusta naisesta tai naisista, niin hän ei minua kuitenkaan petä, ei henkisesti eikä fyysisesti, etten mene enempää rikki, vaan eroamme mahdollisimman nätisti.
Olin todella onnellinen siitä, että pystyin raskaan menneisyyteni jälkeen vielä luottamaan - se tuntui käsittämättömän hyvältä.
Se, että päädyin yhteen miehen kanssa, joka tiesi taustani, lupasi ja vannoi, ettei ole koskaan minulle epärehellinen eikä petä, mutta kuitenkin minulle usein valehteli ja myös petti vähän erikoisella tavalla - josta kerron myöhemmin - oli minulle tietyllä tavalla "kuolinisku", eli jos tästä suhteesta eroan epäluottamuksen vuoksi, niin en enää koskaan voi alkaa parisuhteeseen kenenkään miehen kanssa.
Olen niin pahoin haavoittunut, että jos mieheni ei suostuisi ottamaan minua mukaansa matkalle, niin pitäisi olla kyllä hyvät perustelut - ehkä menisin perässä tai sitten eri suuntaan lopullisesti.
On tosi raskasta elää parisuhteessa, kun ei enää koskaan voi luottaa toiseen, varsinkin, kun muuten sovimme niin hyvin yhteen, mutta kaikkea ei kai voi saada, eli pitää nauttia niistä parisuhteemme hyvistä puolista, vaikka toisaalta se tuo lisää tuskaa, sillä heikkoina hetkinä pelottaa, loppuuko se hyvä kuitenkin pettämiseen.
Voimia ja kaikkea hyvää kaikille petetyille!
🌻🙂🌻😍🌻🙂🌻
Kiitos kannustuksesta, Maisa1, ja sapelle viisaista sanoista.
Palaan vielä Lempin ja minun yhteiseen ongelmaan: pitkään kestäneen uskottomuuden jälkeen puoliso haluaa jatkaa liittoa, muttei kuitenkaan tule henkisesti/fyysisesti lähelle.
En millään halua luopua rakastamastani miehestä (yli 30 yhteistä vuotta), kodistani, kotipaikastani, elämästä perheenä. Enkä sitä helposti teekään, en kuitenkaan halua tuhlata yhtään enempää tätä ainutlaatuista elämää suruun ja ahdistukseen. Nyt on mennyt ensin noin 2 vuotta miehen suhteeseen ja toiset kaksi vuotta uskottomuuden ilmitulon jälkeiseen rämpimiseen.
Sain juuri äsken, viisi vuotta syöpäni ilmitulon jälkeen terveen paperit. Ajattelin, miten näppärää, kun voi kalenterista katsoa, milloin ihminen on syövästä vapaa. Sovellankin samaa menetelmää toiseenkin elämäni tragediaan. Laitoin määräpäivän ensi kesän hääpäiväämme. Ellei tilanne oli silloin korjaantunut, minä vapautan itseni siitä. Laitoin myös kaksi välikontrolli aikaa: tarkoitus on, että mieheni tietää, etten tule jatkamaan loputtomiin ja että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin.
Kuulostaa varmaan monimutkaisen asian yksinkertaistamiselta, mutta minun mieltäni kirkasti kummasti. Päätin myös, elää iloista ja onnellista elämää tämän vuoden tässä rakkaassa kodissani - miehen tekemisiin ja ajatuksiin en voi vaikuttaa, mutta omiini voin.
Nauttikaahan auringosta, pitkä, pimeä syksy odottaa nurkan takana.
XXX3, tuo määräpäivän laittaminen on varmasti hyvä idea. Pitäisi varmaan itsekin sellainen päivyriin merkata.
Vuosia sitten Voimala ohjelmassa oli aiheena salatut suhteet. Ohjelmassa naispuolinen terapeutti kertoi, ettei ole välttämättä vahingollista, vaikka olisikin salasuhde, vaan siitä voi saada voimaa ja piristystä omaan vakisuhteeseen.
Olen eri mieltä luultavasti siksi, että minua on niin monen vuoden ajan petetty, eikä pelkästään yhden miehen toimesta. Tiedän, kuinka pettäminen ja valehtelu voi tuhota parisuhteen ja myös ainakin sen petetyn.
Usein voi netistä ja lehdistä lukea, kuinka seksiterapeuttien mielestä fantasiointi muista kumppaneista on ihan suositeltavaa.
Miltä teistä petetyistä tuntuisi, jos tietäisitte, että rakastellessanne puolisonne kanssa, hän kuvitteleekin rakastelevansa jonkun toisen naisen tai miehen kanssa?
Tutkijoiden pitäisi enemmän tutkia salailun ja valheiden vahingollista vaikutusta parisuhteelle ja yksilölle kuin sitä, kuinka paljon salasuhteet ja fantasiointi tuovat iloa yksilölle.
Pitäisi myös tutkia, kuinka syvä ja kaunis suhteesta voi tulla kun siihen ei liity salasuhteita, vaan pariskunta panostaa toisiinsa kaiken seksuaalienergian ja rakkauden.
Exäni petti minua toisten naisten kanssa ja valehteli niin, etten lopulta voinut hänen kanssaan enää rakastella. Olin täysin uupunut ja panostin vain siihen, että jaksoin hoitaa lapset. Exäni, joka oli katsellut pornoa koko parisuhteemme ajan, alkoikin sitten harrastaa seksiä nettikameran avulla toisten naisten kanssa ja myös pornosivuilla seikkaillen. Häntä ei hidastanut se, että olin viereisessä huoneessa ja tiesin mitä hän hommailee. Olin saanut lapset nukkumaan ja halusin vain olla rauhassa, joten järjestely sopi minulle, mutta toki tuntui pahaltakin. Pornoa katseleva mies alkoi tuntua jotenkin vastenmieliseltä.
Kun eromme jälkeen myöhemmin löysin nykyisen mieheni ja kerroin hänelle exäni pornohommista, tämä nykyinen sanoi, että häntä ei kiinnosta pornofilmit yhtään, vaan hän haluaa rakastella kumppaninsa kanssa ja panostaa suhteeseen kaikin tavoin. Olin tietenkin tosi onnellinen siitä tiedosta, mutta...
Asuimme jo yhdessä, kun kerran aloin etsiä netistä erästä nettisivustoa, mutta en löytänyt, joten etsin sitä sivuhistoriasta ja voi ei, mitä löysin. Valtava määrä käyntejä eri pornosivuilla pitkältä ajalta. Availin niitä ja huomasin, millaisista naisista mieheni todella pitää en voinut täyttää niitä kriteerejä, eli barbinukkemaisia nuoria naisia jättiläismäisine rintoineen. Aloin täristä ja jouduin oksentamaan. En vain kestänyt sitä, että myös tämä mieheni on valehdellut minulle ja taas aiheesta seksi ja kauniit naiset.
Mutta ei tuossa vielä kaikki. Mieheni tunnusti myös epäilyni todeksi, että vaikka hän on fyysisesti rakastellut minun kanssani, niin mielessään hän onkin rakastellut isorintaista työkaveriaan, tai jotain monista existään (kohde vaihteli) tai jotain muuta naista, jonka on jossain nähnyt ja joka on jäänyt mieleen. Kun rakastelimme, mieheni oli ollut mielessään toisen naisen sisällä, imenyt hänen rintojaan, puristellut hänen peppuaan jne.
Olen vahvasti sitä mieltä, että ihminen rakastelee sen ihmisen kanssa, johon hänen mielensä on täysin keskittynyt ja se fyysinen kumppani on melkein kuin hyväksikäytetty keho ja väline seksuaaliseen nautintoon.
Lopulta mieheni tunnusti, että hän on seksiaddikti ollut jo vuosikausia. Siitä alkoi parisuhteemme vuosien raskas taival ja lukuisat valehtelemiset ja kiinnijäämiset pornosivuilla käynneistä ja fantasioinneista rakastellessamme.
Miehelläni on lukuisia sähköpostiosoitteita. Hän aina poistaa kaikki tekstarit heti. Hänen puhelimensa usein ääntää eri tavoin, mutta hän ei muka tiedä, mistä on kyse, vaikka työkseen hoitelee paljon vaativampia hommia tietsikkaohjelmia tekee ym. Kerran hän raivarini jälkeen suostui poistamaan erään pornofilmin piilotiedostostaan. Luulen edelleen, ettei hän ole pettänyt minua fyysisesti.
Mieheni harrastaa mm. pyöräilyä. Hänestä on kiva ajella lämpimänä päivänä johonkin rantakahvilaan. En jaksa ajella 30 kilometrin matkoja, joten jään kotiin. Mieheni ei ymmärrä yhtään, että minusta tuntuu pahalta se, että hän käy istumassa rannoilla ja katselemassa ihmisiä. Tuntuu pahalta, ettei mieheni ymmärrä, eikä ole edes kiinnostunut lukemaan aiheesta, miten raskasta petetyllä on ja miten hidasta luottamuksen palautuminen on.
Esim. noiden miehen rantakeikkojen jälkeen en voi mitään sille, että rakastellessa tulee mieleen, ketä tai millaista naista hän nyt mielessään rakastelee.
En vain tiedä mitä tehdä. Tämä mieheni henkinen pettäminen tuntuu melkein pahemmalta, kuin exäni fyysinen pettäminen. Eikä tätä edes pidetä pettämisenä.
Kuinka helppoa onkaan siirtyä fyysiseen pettämiseen, kun on jo vuosia harjoitellut vaimo nimisellä seksisimulaattorilla muiden naisten kanssa sekstailua.
Ei kai tämä tarpeellinen ketju tyrehdy tähän. Kertokaahan elämästänne taas edes vähän.
Miten jaksatte, millaisiin ratkaisuihin olette päätyneet?
Kiitos ja mahdollisimman hyvää olo kaikille! 🌻🙂🌻
Minä kuulun niihin, jotka päättivät jatkaa avioliittoa. Miehen erouutisesta, toisesta naisesta ym. tulee syyskuussa kuluneeksi kolme vuotta. Vuorokausi eroilmoituksesta mies tulikin katumapäälle ja haluasi jatkaa avioliittoa. Toinen nainen oli toista mieltä. Alkoi uhkailu, kiristys ym. Itse olin valmis eroamaan. Tuttu tarina - mies itki ja rukoili etten jättäisi häntä.
Mielestäni meillä oli hyvä liitto ja mies sanojensa mukaan sekosi. En ole koskaan uskonut viidenkympin villityksiin, mutta sitä kai se oli. Sekosi täysin eikä voi itsekään ymmärtää tapahtunutta. Haluaisi unohtaa ja on kuulemma unohtanutkin. Itse en vaan siihen kykene. Vaikka meillä menee hyvin, jopa paremmin kuin ennen tapahtumaa, niin silti välillä iskee viha. Miksi minulle tehtiin näin. Eron hyväksyn, mutta en valehtelua. Suhteen kesto on epäselvä. Miehen mukaan pari kuukautta, naisen mukaan vuosia. Itse uskon, että kiihkeä vaihe kesti juuri tuon kaksi kuukautta koska itsekin huomasin merkit. En vaan halunnut uskoa.
Millaista elämä nyt siis on? Hyvää, mutta perusluottamus on mennyt. Aika ajoin mietin, olisiko sittenkin pitänyt erota. Välillä harmittaa, että ei ollut voimia viedä asiaa loppuun. Pääsääntöisesti olen kiitollinen siitä, että jatkoimme. Perhe on tiivis ja meillä on mukavaa. Teemme paljon asioita yhdessä ja keskustelemme enemmän kuin ennen tapahtumaa. Välillä pelottaa ja ahdistaa, mutta yritän siirtää negatiiviset tunteet syrjään ja nauttia hyvistä hetkistä. Yritän ajatella, että kukaan ei ole täydellinen ja "kaikki" tekevät virheitä.
Yritän nauttia tästä hetkestä. Tavoite olisi olla miettimättä menneitä ja murehtimatta tulevia. Huomisesta ei koskaan tiedä. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi kokea samaa ja toivon, että ihmiset ottaisivat toisen huomioon eivätkä tekisi itsekkäistä syistä toiselle pahaa. Jos tunnette ettette ole avioliittoon tyytyväisiä, niin keskustelkaa ja erotkaa ennen kuin lähdette hakemaan lohtua muualta. Te toiset naiset ja miehet. Ajatelkaan lapisa ja perheitä ennen kuin aloitatte suhteita varattujen kanssa. Varattujen puheet huonosta avioliitosta ym. eivät välttämättä pidä paikkansa.
Jaksamista kaikille🙂🌻
Mulla oli jo pidemmän aikaa semmoinen vaihe, etteivät ne suuret loukkaukset olleet kovin aktiivisesti mielessä. Olen koettanut ajatella koko miestä (eli eksää) mahdollisimman vähän. Mutta nyt juttelin viime viikolla yhden ystävän kanssa eroon johtaneista syistä, ja koko ahdistava möykky on taas vellonut sisälläni pari päivää. Viha on tullut uudestaan pintaan. Ja kaikki ne kysymykset, joihin en saanut vastausta... (Yritän kyllä antaa olla!)
Tahdon antaa eksälle anteeksi, ihan itseni takia. Tahdon päästää irti vähitellen kokonaan, todeta ja tuntea, että minulle on varattu jossain ja jollain tapaa jotain parempaa. Että kaikki tämä oli tarpeellista, jotta pääsisin joskus siihen parempaan. Kuinka pitkä prosessi se kaikki sitten oikeasti on, sitä en tiedä. 😮 No sen tiedän, että ansaitsen jotain ihan muuta kuin mitä sain. En siis haikaile enää eksän perään. Mutta milloin haavat ovat suurimmaksi osaksi parantuneet? Milloin voin sisimmässäni tuntea, että uskaltaisin taas luottaa ja rakastaa? Nyt tuntuu vielä siltä, että olen varmaankin loppuelämäni yksin. Vaikka tiedän, ettei sen täydy mikään totuus olla.
Vähitellen eteenpäin, omassa uudessa elämässä. 🙂
Aurinkoa teille kaikille!🙂🌻
Voimia sinulle ASM. On tosi harmi, että miehesi hairahtui, mutta jospa teille vielä koittaa paljon paremmat ajat - toivotaan ja uskotaan niin.
🌻🙂🌻
Tottahan se on, että ihminen voi ihastumisen huumassa seota, se on ihan tieteellisestikin monien tutkittujen ihmisten aivoista todettu.
Ihastunut/rakastunut ihminen on vähän kuin huumetta ottanut, jaksaa touhuta lähes syömättä ja nukkumatta ja on hyvä fiilis ja itsetunto korkealla, ottaa riskejä ym. omituista, mitä ei itsekään jälkeen päin yhtään käsitä, joten ehkäpä miehesi oli seonnut - harkintakyky oli pettänyt. Jotkut humalassa menettävät harkintakykynsä ja pettävät yhden illan jutuissa.
Juttele miehellesi kaikista tunteistasi - hänen velvollisuutensa on jaksaa kuunnella sinua niin kauan, että saat pois mielestäsi kaiken ikävän, minkä hän on aiheuttanut. Jos et niitä mielestäsi mitenkään "tulosta pois", esim. kirjoita tai puhu, niin luulen, ettei olosi täysin helpota. Teidän molempien ja parisuhteenne vuoksi on hyvä käsitellä asia loppuun. Miehelläsi on myös "todistustaakka", eli hänen on jaksettava aina tarvittaessa osoittaa luotettavuutensa. Jotkut voivat olla tästä eri mieltä, mutta en näe muuta lääkettä petetyn toipumiseen kuin täydellinen avoimuus.
Ihminen on välillä heikko, mutta jotenkin uskon, että miehesi varmasti vilpittömästi katuu tyhmiä tekojaan ja sinua rakastaa - vaistoni näin sanoo, toki sinä tiedät paremmin.
Kaikkea hyvää sinulle ja teille kaikkeen! ☺️❤️☺️
🙂🌻 Hei Sappe.
Tosi harmi, ettet saanut exältäsi vastauksia. Olisiko niitä mahdollista enää saada? Oletteko puheväleissä?
Kaikille ei ole tärkeää saada vastauksia, mutta esim. itselleni se on ollut hyvin tärkeää toipumisen tiellä.
Välillä vihan ja raivon tunteet voivat nousta pitkän ajan päästä - se on ymmärrettävää, kun sitä käsittelemätöntä kiukkua ja muuta ikävää siellä sisällä on. Siksi olisikin tärkeää se jotenkin käsitellä pois, vaikka kirjoittamalla, jos ei muuten. Myös taideterapia sopii joillekin - raivopiirustuksia, -maalauksia - niitäkin on tullut tehtyä. Hakkasin myös nyrkkeilysäkkiä - auttoi sekin vähän.
Kokeile sinäkin Sappe eri tapoja ja mikä tärkeintä, älä määrittele itseäsi ollenkaan sen mukaan, miten exäsi on sinua kohdellut, vaan sen mukaan, että olet todellakin rakkauden arvoinen.
Olisi hyvä, että voisi itse rakastaa itseään ihan ehdoitta, vaikka se ei aina ole helppoa, varsinkaan, jos on joutunut petetyksi - itsetunto monilla laskee - minullekin niin kävi, eikä se vieläkään ole entisellään, mutta kovasti teen töitä sen eteen, että itseni täysin hyväksyisin ja löytäisin omat vahvuuteni. Vaikka en mitään tosi hienoja puolia itsestäni löytäisikään, niin silti vain rakastaisin itseäni. He, jotka pystyvät olemaan pahoja ja kylmiä muita kohtaan, eivät rakasta itseään, eivätkä siten kykene rakastamaan muitakaan.
Tässä eräs todella tärkeä luento itsensä rakastamisen tärkeydestä, tervehtymisestä ja siitä, kuinka tosi suuriakin rakkauden ihmeitä voi elämässä sattua. Luennoitsija palasi kuoleman rajalta ja oppi tosi isoja asioita, joista haluaa kertoa, jotta ihmisten elämä olisi monin tavoin parempaa. https://www.youtube.com/watch?v=60VhVlJD7ik
Kaikkea hyvää Sinulle Sappe!
☺️❤️☺️
Kiitos Taikakukka sanoista. Jos ei ole helppoa minulla, niin ei ole miehellänikään. Hän on apsolutisti. Minusta tuntuu, että siksi hän piti itseään muita parempana. Oli kova arvostelemaan muita. Oli korkean moraalin omaava mies. Tai näin ainakin luulin. Hän häpeeää koska on menettänyt kasvonsa. Hän ei olekaan sitä, mitä muut ovat hänestä luulleet.
Kuitenkin hän näennäisesti pystyy elämämään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos minä pysyn hyvällä mielellä, enkä ota asiaa puheeksi, niin meillä menee erinomaisesti. On kaksi eri ihmistä. Se, jonka kanssa menin naimisiin ja kuvittelin hänen olevan. Ja se toinen, joka hän oikeasti on. Vai kumpi on se oikea henkilö. Jokaisessa meissä kai on hyvä ja paha.
En kolme vuotta sitten uskonut, mutta kyllä se niin on, että aika jos ei paranna, niin ainakin helpottaa. Ei mene päivääkään etten muistaisi asiaa, mutta enää se ei aiheuta niin valtavaa ahdistusta kuin aikaisemmin. Yritän siirtää ajatukset muualle. Päivä kerrallaan.
Kiitos viestistä Taikakukka. 🙂
Kyllähän minä vastauksia sainkin eksältäni, en ehkä kaikkeen, mutta moneen. Olen päättänyt, että se on tarpeeksi. (Usein myös pysyn päätöksessäni. 😉 ) Lisäksi olen koettanut ajatella, ettei hän välttämättä ole osannut tai uskaltanut vastata edes itselleen. Karkuun juokseminen on hänen strategiansa. Sekin helpotti kun tajusin, että minä en voi sitä muuttaa. Ainoastaan hän itse. Olemme kyllä puheväleissä, mutta luulen, ettei hän ole kovin kiinnostunut enää minun kanssani mistään vakavammasta keskustelemaan. Eli en oikeastaan halua turhaan nostattaa omaa verenpainettani sitä yrittämällä. Olen kyllä myös sitä tyyppiä, että haluan käydä asiat perusteellisesti lävitse. Onneksi olen voinut käydä päättyneen parisuhteeni tarinaa läpi perheneuvojan kanssa, siitä on ollut suuri apu.
Tuo on ihan totta, ettei pitäisi KOSKAAN tuntea itseään huonoksi sen perusteella, että on tullut petetyksi tai muuten kohdelluksi huonosti. Käytännössä vähän vaikeampi toteuttaa! Tunnen kuitenkin pääsääntöisesti olevani voitolla. Nyt vain on huono vaihe taas menossa.
Olen purkanut vihaa ja ihan suruakin lenkkeilyyn, luonnossa liikkumiseen, itkenyt aina kun itkettää ja ajatellut kaikki kamalatkin ajatukset läpi. Olen myös löytänyt itsestäni niin hienoja puolia, että aika ajoin olen ihmetellyt, miten eksä ylipäätään sai minunkaltaiseni naisen. 😎 Haluan uskoa hyvään, ja jopa siihen, että parisuhderintamallakin minua odottaa vielä onni. (Siihen on vaikea uskoa nyt, mutta haluan uskoa silti!) Halusin uskoa hyvään vähän liian pitkään myös eksäni kohdalla... Ehkä se oli jo suoranaista hölmöyttä? Mutta silti, hyvään uskominen ei ole virhe, vaan ehkä pikemminkin lahja. Sillä mennään. 🙂👍
Hyvää viikonloppua sinulle Taikakukka ja kaikille muille samoin!