Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Hei Kallan tuoksu1,
Minulle lapset ja yhteinen koti ovat suurin syy pysyä yhdessä, mutta ihan ainoa syy se ei ole. Vaikka välillä muuta itselleni väitänkin, minulla on edelleen tunteita miestäni kohtaan, joskin välillä ne ovat olleet kovastikin kadoksissa. Mieheni puolestaan toivoo sanojensa mukaan eniten maailmassa, että minä vielä pystyisin elämään hänen kanssaan aidosti. Vaikeimpina aikoina kumpikaan ei usko mahdollisuuksiimme, ja suuri varjo on koko ajan mukana yhteiselossamme. Olen ollut hyvin varovainen luottamaan mieheni puheisiin vieläkään, ja totuuden paljastumisen jälkeen olen tullut hyvin epäluuloiseksi ja katkeraksi ylipäätään miehiä kohtaan, mutta nyt on mennyt yli kaksi vuotta, kun mieheni on tehnyt tekoja luottamuksen uudelleen saamiseksi, ja yhdenmukaisesti koko ajan osoittanut halunsa elää kanssani. Hän sanoo tehneensä elämänsä pahimman virheen, jonka seurauksia joutuu kantamaan loppuelämänsä joka päivä, ja joinakin läheisempinä hetkinä on kertonut (vaikka sanojensa mukaan ei aikonut sitä koskaan minulle ääneen sanoa), kuinka paljon minua rakastaa. Hän on myös kertonut olevansa minulle ikuisesti kiitollinen siitä, etten käskenyt häntä matkoihinsa pettämisten tultua ilmi, eikä hän näin ollen sännännyt elämään ihastuksensa kanssa, vaan tajusi pikkuhiljaa tämän olevan epäluotettava, ja tuli vähitellen ihastuksen lievennyttyä järkiinsä.
Teoriassa meillä olisi siis kaikki mahdollisuudet yhteiseen elämään, mutta minun on hyvin vaikea kestää menneisyyttä ja muistaa mieheni hullaantuminen toiseen, salaiset viestit ja soitot, joista hänet aina yllätin, ja se kaikki, mikä söi pohjan koko siihenastiselta elämältäni ja uskoni elinikäiseen rakkauteen. Ne ajatukset tulevat mieleeni vielä neljän vuoden jälkeenkin päivittäin, vaikka nyt meneekin jo päiviä niin, että ajatus käy mielessä vain hetken, mutta toisinaan tulee vaikeampia jaksoja, jolloin tapahtuneet vaivaavat minua taukoamatta, ja syöksevät taas syvempään masennukseen. Kaikki se on myös syönyt kovasti itseluottamustani, vaikka nyt olen pikkuhiljaa saanut sitä takaisin, ja jostain syystä olen saanut viime aikoina paljon huomiota osakseni miehiltä, sekä tuntemattomilta, että tutuilta. Se tuntuu mukavalle, vaikka se ei missään nimessä merkitse minulle sen enempää, eikä muuta käyttäytymistäni siitäkään huolimatta, että mieheni on pettänyt minua useamman kerran. Itse en pystyisi elämään itseni kanssa kaiken kokemani jälkeenkään, jos toimisin vastoin periaatteitani. Välillä tosin mietin, onko periaatteillani enää mitään merkitystä, ja miksi olisinkaan uskollinen uskottomalle miehelle. Toisinaan vaikeimpina aikoina myös tuntuu, ettei sydäntäni olisi varmaan vaikea viedä, jos sopiva ihminen tulisi kohdalle. Silti tavallaan toivon, että pystyisin rakastumaan mieheeni uudelleen, ja viime kesänä meillä olikin hetkellinen huuma, joka nyt jälkeenpäin tuntuu käsittämättömälle. Ongelmat ja ristiriidat ovat kuitenkin niin suuria, että hetkelliset huumat eivät valittavasti jatku kovin pitkään, vaan vaikeudet valtaavat mielen aina uudelleen heijastuen kaikkeen elämäämme.
Meillä asioita hankaloittaa myös mieheni alkoholiongelma, joka pysyy välillä kurissa paremmin ja välillä huonommin. Vaikeimpina hetkinä olen ollut lukuisia kertoja valmis toivottamaan miehen matkoihinsa, ja nyt olen tehnyt hänelle selväksi, että jos juominen ei pysy kurissa, hänen on lähdettävä. Tämä jatkuva varuillaan olo lisää epävarmuuttani tulevan suhteen, ja estää minua antautumasta muuten välillä orastaville tunteille sitäkään vähää. Lukuisia lomia ja tärkeitä syntymäpäiviäni tai muita tärkeitä päiviä vuosien varrelta on mennyt pilalle alkoholin vuoksi. Olen niin katkera sillekin... Nyt mieheni on todella yrittänyt, ja tällä hetkellä parempi vaihe on menossa, eikä selkeitä ylityksiä ole tullut viikkoihin. Hänen juomisensa ei vaikuta häneen kuten yleensä alkoholista puhuttaessa voisi olettaa, vaan hän pikemminkin sulkeutuu itseensä ja on hiljainen, mutta minua inhottaa, kun huomaan hänen olemuksestaan vähäisiäkään merkkejä juomisesta; silmistä, liikkumistavasta, puheesta... Silloin en halua olla hänen kanssaan tekemissä sitä vähääkään, mitä muulloin pystyn. Hän kertoo juovansa, kun ei kestä tekojaan ja menneisyyttään, mutta joudunhan minäkin kestämään hänen minulle aiheuttamansa tuskan ilman mitään puudutusta. Toisaalta pelkään myös, että jos eroaisimme, hän ratkeasi juomaan täysin, ja joisi itsensä hengiltä.
Eihän nämä tilanteet ja ratkaisut ole helppoja. On todella vaikea uskaltaa luottaa enää uudelleen, kun on vedetty matto jalkojen alta, ja viety pohja pois kaikelta. Kuten muutkin kirjoitattte, puhelimen viestit riipivät vieläkin helposti selkäpiitä, ja tuovat menneet uudelleen mieleen. Jatkuva epäluulo on mukana, ja vaikka mies on jättänyt lähes kaikki omat menonsa, ja haluaa olla luotettava, ei täyttä luottamusta saa varmaan enää koskaan takaisin. Alussa kaiken paljastuttua halusin uskoa, että kaikki on vielä mahdollista, ja että luottamuksen voi rakentaa uudelleen, mutta nyt myöhemmässä vaiheessa luulen, ettei niin pahasti petetty pysty enää koskaan saamaan täyttä luottamusta toiseen ihmiseen. Rankat kokemukset jättävät jälkensä niin syvälle.
Vaikeita valintoja ja päätöksiä nämä tosiaan ovat. On kuitenkin yhteinen koti, lapset ja menneisyys, vaikka sen pääosin haluaisikin unohtaa. Kuitenkin välillä pystyn jo ajattelemaan joitain asioita yhteisestä menneisyydestä hyvinä, vaikka alussa halusin unohtaa kaiken menneen, kun sen ajatteleminen oli liian tuskallista. Edelleenkin on niin vaikea ymmärtää tapahtuneita, ja kuinka toiselle voi tehdä niin...
Jaksamista teille kaikille
🙂🌻
Joonuska kirjoitti 1.5.2016 11:17
Mieheni puolestaan toivoo sanojensa mukaan eniten maailmassa, että minä vielä pystyisin elämään hänen kanssaan aidosti. Vaikeimpina aikoina kumpikaan ei usko mahdollisuuksiimme, ja suuri varjo on koko ajan mukana yhteiselossamme. Olen ollut hyvin varovainen luottamaan mieheni puheisiin vieläkään, ja totuuden paljastumisen jälkeen olen tullut hyvin epäluuloiseksi ja katkeraksi ylipäätään miehiä kohtaan, mutta nyt on mennyt yli kaksi vuotta, kun mieheni on tehnyt tekoja luottamuksen uudelleen saamiseksi, ja yhdenmukaisesti koko ajan osoittanut halunsa elää kanssani. Hän sanoo tehneensä elämänsä pahimman virheen, jonka seurauksia joutuu kantamaan loppuelämänsä joka päivä, ja joinakin läheisempinä hetkinä on kertonut (vaikka sanojensa mukaan ei aikonut sitä koskaan minulle ääneen sanoa), kuinka paljon minua rakastaa. Hän on myös kertonut olevansa minulle ikuisesti kiitollinen siitä, etten käskenyt häntä matkoihinsa pettämisten tultua ilmi, eikä hän näin ollen sännännyt elämään ihastuksensa kanssa, vaan tajusi pikkuhiljaa tämän olevan epäluotettava, ja tuli vähitellen ihastuksen lievennyttyä järkiinsä.
🙂🌻
Aivan kuin omasta kynästäni. Näin meilläkin. Välillä ihmettelen, miksi hän ei lähtenyt. Itse jouduin/joudun tekemään päätöksen. Jäädä vai lähteä. Toistaiseksi olen jäänyt ja aivan kuin kirjoittaja - pääsääntöisesti menee hyvin enkä ajattele asiaa, mutta välillä on todella vaikeita hetkiä - miten minua onkaan loukattu😭
Hei ASM,
Muistelen aiemmista kirjoituksistamme, että meillä on ollut paljon muutakin yhtäläisyyttä tilanteissamme. Jatkaa yhdessä vai erota, se on ollut suuri kysymys alusta lähtien, ja vaikka meilläkin ratkaisu on ollut ensin mainittu, vaikeina aikoina pohdin edelleen paljon, kumpi ratkaisu olisikaan ollut kokonaisuutena parempi. Olisinko onnellisempi nyt, jos eläisin omillani? Välillä miehen kanssa eläminen ahdistaa, mutta usein olen erittäin tyytyväinen siihen, että perheemme on koossa, eikä lasten tarvitse vuorotella kahden kodin välillä.
Kuinka sitten voisi helpottaa elämää jatkossa, ja päästä jotenkin yli tapahtuneista? Edelleen on niin tuskallista ajatella, kuinka toinen (se oma rakas) saattoi hullaantua toiseen ihmiseen niin perin pohjin, että jopa suunnitteli yhteistä elämää tämän kanssa. Kuinka sellaisen jälkeen voi suhtautua omaan avioliittoonsa? Se ei enää koskaan tule samanlaiseksi kuin ennen tapahtuneita. Kuinka voi suhtautua hääpäiviin? Pitäisikö siitä ajatella muutama vuosi pois, kun ei sitä kaksoiselämää oikein voi lukea avioliiittoon kuuluvaksi? En tiedä... Itse olen aika lailla hukassa juuri näiden asioiden suhteen. Kuinka suhtautua niihin, ja mitä mikäkin on ollut. Kun voisikin jotenkin ymmärtää, että mies on tehnyt elämänsä suurimman virheen, jota ei saa pois, mutta yhteisen elämän pitäisi jatkua nyt jollain tasolla "hyväksyen" tapahtuneet. Sitä olen pohtinut, ja teoriassa näin voisi olla, mutta käytännössä se on niin monin verroin vaikeampaa, valitettavasti...
Moi Joonuska, Sappe ja muut,
Tässä vierähti jokunen tovi kun en käynyt täällä ja sitten en meinannut muistaa enää salasanaani🙂
Olen lukenut täällä monia eri viestiketjuja usean vuoden ajan kuten edellä mainitsin. Oli taas niin hyvä kuulla ajatuksia, joita itse on pyöritellyt päässään, toisten ihmisten sanoittamina. Olen viime kuukausina ajellut välillä autolla, välillä kävellyt päämäärättömästi eri paikoissa ja miettinyt sitä, millaisia kokemuksia ihmiset kantavat mukanaan. Mitä he oikeasti ajattelevat? Mitä he joutuvat kestämään? Kuinka paljon tiedämme toistemme asioista? Kun miettii ympärillään olevia ihmisiä, tuntuu usein että on ajatuksineen täysin yksin. Olen usein lukenut näitä viestejä näillä reissuillani ja kuvitellut miten nämä viestit ovat eläviä jossakin perheessä, jossakin päin Suomea. Toisten ahdistus ja suru eivät tuo hyvää mieltä, mutta sen tunteminen ettei asioineen ole yksin, helpottaa.
En saa nyt mitään pidempiä vastauksia aikaiseksi. Elämä rullaa hetkestä toiseen. Lapset pitävät yhdessä ja talous myös sekä se ettei ulkopuolista apua ole saatavissa mistään. Lapset ovat 10 vuoden aikana olleet kahdesti hoidossa isovanhemmilla.
Sen voisin lisätä, että en siis puhu siitä mitä mieheni teki vaan siitä mitä vaimoni teki🙂 Joskus myös vaimot pettävät, eivät aina vain miehet;)
Hupsista, syyllistyinpä olettamaan kirjoittajan olevan nainen, jos ei nimenomaisesti tuo esille olevansa mies! 😳
Kun lukee uskottomuustarinoita, jotka toistavat, toistavat ja toistavat toisiaan, tuntuu välillä siltä, että usko parisuhteisiin katoaa kokonaan.. Itse välillä ajattelen onnellisen ja "täydellisen" oloisia pareja nähdessäni, että voi, olisipa minullakin tuo onni. Ja heti perään ajattelen, että kukaan ei täysin voi toisten onnesta tai onnettomuudesta tietää. Mutta yksin ei tosiaan ole meistä kukaan omien murheidensa kanssa.
Itsestäni tuntuu aina vain varmemmin siltä, että ero oli oikea ratkaisu. Elämä on välillä hyvää ja välillä kieltämättä yhtä *elvettiä. Luopumisen suru on kova. Ehkä opin nauttimaan itsellisestä elämästäni vielä? Kaipaan ihan kauheasti kyllä jotakuta vierelleni, mutta tässä vaiheessa parisuhteen ajatuskin hirvittää. Miten voin ikinä enää luottaa? No, sitä pitää kai "murehtia" sitten kun sen aika on..
Voimia ja parempaa huomista taas kaikille! 🌻🙂🌻
Miehen kiihkeä rinnakkaissuhteen rakentaminen loppui alle vuosi sitten. Sitä kesti n 2,5 vuotta. Suhteen toinen osapuoli oli työkaveri. Ikäkriisiä, rakastumisen huumaa. Minä en kelvannut enää. Jo mahdollisuus syödä lounas ihastuksen kanssa oli tärkeämpää kuin meidän avioliiton jatkuminen. Minä siedin ja ajattelin että tämä menee ohi. Meillä on hyvä liitto. Olikin ollut siihen saakka.
Suhde päättyi n vuosi sitten. Meidän seksielämä väheni ja lopulta lopahti samoihin aikoihin. Eroa olen pohtinut jo 3 vuotta. Elämä on yhtä vuoristorataa. Välillä tuntuu että tämä sujuu ja liitto saadaan kursittua kokoon. Välillä tuntuu että olen niin yksin. Kukaan ei ole halunnut minua vuoteen.
Ehkä mies on masentunut kun työssä menee huonosti ja kuvittelee menettäneensä elämänsä rakkauden? Ehkä hänellä on testosteronin puute? Jos ei ole kumpaakaan, niin minun on pakko ottaa ero, koska silloin minun on uskottava että mies ei enää rakasta minua naisena, vaan ystävänä.
En kykene elämään kaverisuhteessa. Pelkkä ystävällisyys ja toimiva arki ei riitä. Haluan olla nainen. Haluan että puoliso haluaa minua ja hakeutuu lähelleni. Jo vuosi suunnilleen ilman seksiä ja läheisyyttä. Se on sietämätöntä. Alan masentua. 😭
Voi Lempi, tiedän täsmälleen tilanteesi.
Olen yrittänyt hahmottaa seksielämämme kaarta, ja viimeksi se oli antoisaa ja tyydyttävää, kun viisi vuotta sitten sairastuin rintasyöpään. Rankkojen hoitojen jälkeen arvet paranivat, hiukset kasvoivat ja rakastelu toi iloa ja uskoa elämään. Vähitellen välit pitenivät ja muukin koskettelu väheni vähenemistään. Yritin kysellä, missä vika, mutta sain ärtyneitä kiusaantuneita vastauksia ja nopean yhdynnän, kunnes en enää sitäkään. Ajattelin, että mietin muita asioita ja annan mieheni olla rauhassa. Olin kuitenkin seksuaalisena ihmisenä turhautunut ja nukuinkin eri huoneessa, ettei mieheni tarvinnut joka ilta tehdä omia hohhoiaa-rituaalejaan.
Jälkeenpäin selvisi, että suhde oli muuttunut tuolloin seksuaaliseksi, eikä mies omien sanojensa mukaan pystynyt olemaan kahden naisen kanssa.
Kaksi vuotta sitten kaksi vuotta kestänyt suhde paljastui. Mies halusi jatkaa liittoa ja rakastelimme muutaman kerran surullisesti. Olin varma, että tästä noustaan, mutta niin ei näköjään käy. Minä olen loukattuna ja epävarmana kykenemätön aloitteeseen ja mies ei halua. Hän on hyvä, ystävällinen ja avulias, mutta ei kosketa. Menin viereen puhtaana, tuoksuvana ja halukkaana, mutta ilta toisen jälkeen sain maata tuhisevan selän vieressä. Taas mietin, mikä minussa on vikana, miksen kelpaa: onko sairaus tehnyt minusta vastenmielisen vai eikö mies pääse yli suhteestaan. Mies ei ehdottomasti halua asiasta puhua.
En halua painostaa, mutten halua esittää, ettei tilanne minua haittaa. Jos tästä syytä päädymme eroamaan, haluan, että mieheni on täysin tietoinen, miksi eroamme.
Mitä mietit Lempi? Mitä menettäisimme, jos eroaisimme? Jos puoliso pitää meitä ystävänä, eikö ystävyyssuhde voi jatkua edelleen? Miksi ero sitä muuttaisi? Ehkä jäämme edelleen ilman kosketusta, mutta meillä on ainakin mahdollisuus siihen. Voimme tutustua uusiin ihmisiin ja katsoa miten käy. Elämää ja erotiikkaa.
Tai voimme ottaa seksittömyyden yhtenä elämän kolhuista ja elää sen kanssa. Keskittyä harrastuksiin, ystäviin, lapsiin, kulttuuriin, tyydyttää itse itsemme ja hymyillä sukujuhlissa puolisomme vierellä. Vaikeita päätöksiä, mutta tärkeintä minusta on, että meistä tuntuu, että päätös on omamme.
On niitä, jotka jäävät ja toisia, jotka lähtevät, niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.
(Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu)
Kaikkea hyvää sinulle Lempi ja periksikin on lupa antaa.
Samoja ongelmia meilläkin. Emme ole naimissa, avoliitossa. Mies ihastui vuosia sitten, nuoreen naiseen. Jalat oli irti maasta ja pää pilvissä. En tiedä, oliko heidän välillään, ihan sitä ihteään, mutta kun mainitsin asiasta, minuthan leimattiin ihan hulluksi, mutta myönsi ihastumisen. Se on tälläiselle keski-iän ylittäneelle naiselle, kun jäävettä niskaan. Tiesin sen, että ulkomaaliset naiset, mielellään "rakastuvat", jos siitä on heille hyötyä. Sanoin miehelle kerran, että hän ei itse huomaa, kuinka hymy huulillaan, askeltaa kuin nuori orhi, sen näkee kuka tahtoo.
Se romanssi meni jotenkin ohitse ja jälkeenpäin mies on ollut, ehkä hieman tyytyväinenkin, kun selvisi ns ehjin nahoin. Mutta minäpä en selvinnyt, vaikka vielä yhdessä olemme. Minua on petetty aiemminkin ja sekään ei tuntunut niin "alasajolta" kuin tämä.
Me emme riitele, emme kyllä tee mitään muutakaan, asutaan samassa asunnossa ja kierrellään toisiamme.
Olen ihan todella alkanut miettimään, riittääkö minulle tälläinen...
Kirjoittelin tälle palstalle viimeksi puolisen vuotta sitten järkyttyneenä, kun sain selville, että miehelläni oli ollut yhden illan juttu. Tuo tapaus painui pois mielestä, ja arki solahti taas entisiin uomiinsa, jossa lapset, työ, huushollaus, jatkuvat rahahuolet ym. vievät kaiken energian.
Viime viikolla heräsin eräänä aamuyönä ihmetellen, kun ei miestä näy sängyssä vieressä. Ei sen paremmin tietokoneella tai saunassakaan, missä hän tapaa yömyöhään istuskella kaljoitellen ja joskus votkaakin ryyppien (humalassa oli tuonakin iltana). Sattumalta kuulin, miten automme oli pihalla käynnissä, ja kun menin asiaa kummastelemaan, löysin autosta alastoman mieheni, takapenkiltä kondomipaketin vierestä, etupenkit eteen käännettynä. Voinette kuvitella fiilikset...
Siinä kohtaa en miettinyt, onko sopivaa penkoa miehen viestejä Facebookista, vaan menin ja luin, kuinka hän oli houkutellut tuttua naista panolle; kehui naisen ulkonäköä, omaa kovana olevaa kaluaan ja sitä rataa. En ole saanut tunnustettua miehelleni, että olen nähnyt viestit, mutta kovistelin toki miestä muutoin tilanteesta. Ei muka mitään tapahtunut.
Ja tässä nyt ihmettelen, miten jatkaa elämässä eteenpäin. Meillä on neljä 6-11-vuotiasta lasta, ja rehellisesti sanottuna he ovat ainoa asia, jotka minua tässä suhteessa juuri nyt pitävät. En kestä ajatusta, etten näkisi lapsiani päivittäin, etten nukkuisi heidän kanssaan tai että joku muu nainen saisi pitää heidät luonaan. Samalla kuitenkin mietin, jatkanko suhteessa oman mielenterveyteni ja terveyteni kustannuksella.
Mieheni sanoo päivittäin rakastavansa minua, suukottelee ja halailee. Itse en pysty antamaan samaa takaisin. Yritän sanoa hänelle, ettei sanoilla ole mitään merkitystä jos teoilla osoittaa muuta. Tiedostan kyllä, että hän on tahollaan yksinäinen kuten minäkin, mutta päällimmäisenä ajatuksena on silti hänen petollisuutensa. Kun mies tässä eräänä päivänä viipyi pidempään ostamassa jäätelöä, oli ensimmäinen ajatus että hänellä olisi pikatreffit jonkun kanssa... Tunnen itseni vainoharhaiseksi kyttääjäksi ja inhoan sitä.
XXX3 Ompa kamalaa että miehesi ei pysynyt rinnallasi kun sairastit vaan pakeni sivusuhteeseen.. ja sitten vielä kehtaa sanoa ettei kyennyt olemaan kahden naisen kanssa yhtä aikaa. Sehän nimenomaan oli Hänen valintansa. 😠
Minä en ainakaan kykene hymyilemään kauniisti sukujuhlissa ja "esittämään perhettä". Ns kulissiavioliitto ei kiinnosta, vaikka se takaisi paremman elintason jne. Se ei kuitenkaan tuo kosketusta, lämpöä ja rakkautta.
Mies sanoi että hän rakastaa ja että haluaa jatkaa liittoa. Ehkä hän on masentunut. Katson vielä sen kortin, koska masennus voi aiheuttaa tuollaista sulkeutumista ja välinpitämättömyyttä puolisoa kohtaan, seksin loppumista.
Siihen en kykene että jäisin ilman mainitsemaasi erotiikkaa. Jos liitto jää kaverisuhteeksi niin pidän sen sitten sellaisena ja lähden eteenpäin omille teilleni. Onnea matkaan sinullekin.
Syranja.. kurjaa kun toinen on niin "pihalla" että kuvittelee oikeasti että tulee rakastetuksi kun toinen osapuoli haluaa vain paremman elämän ja toisen tulot. Isäni on tällaisessa suhteessa ulkomaalaisen naisen kanssa. Mennessään naimisiin hän soitti minulle ja kertoi asiasta. Toinen lause oli että heillä on avioehto. Jos he ovat kuolemaan saakka naimisissa, puoliso perii puolet omaisuudesta.
No, tämähän on ko naisen syy olla yhdessä.😉 Jos avioehto olisi sanonut ettei omaisuutta puoliso peri, vaan esim. me lapset, avioliittoa ei olisi koskaan tullutkaan. Niin ihminen haluaa pettää itseään. Tuollainen suhde ei ole mitään muuta kuin kauppasuhde. Kumpikin saa jotain. Toinen nuoren kumppanin, toinen rahaa.
Riittäisikö tuollainen syyksi avioliittoon.. no ei ainakaan minulle. Silkkaa typeryyttä.
Hei, Chérie
kirjoituksesi toi mieleeni oman pitkän liittoni, jossa toinen oli selkeästi seksiriippuvainen ja myös alko- ym. riippuvainen. Koukuttui mihin milloinkin ja oli impulsiivinen ja ajattelematon. Sanoikin kerran, että tästä lähtien ajattelen vain itseäni. Hän ei kyllä ollut ihan noin uskalias, että omalla pihallaan olisi seksiä harrastanut, mutta pornokasetteja, e-kontaktiviestejä ja viitteitä suhteista toisiin oli pitkin matkaa. Kielsi kyllä aina kaiken, oli patologinen valehtelija.
Olet vaikeassa tilanteessa, kärsit toisen käyttäytymisestä. Sinulla on lisäksi neljä lasta huolehdittavana. Puolisosi ei varmaankaan kykene huolehtimaan lasten hyvinvoinnista tuossa tilassa, joten taakka on sinun harteillasi. Hae itsellesi apua, toinen osapuoli ei ehkä haluakkaan apua. Joskus tällainen henkilö kreisillä käyttäytymisellään koukuttaa toisenkin läheisriippuvuuteen, toinen haluaa hoitaa holtittomasti käyttäytyvää (pelastaa, mutta riippuvaisen pitäisi pelastaa itsensä). Aläkä mahdollista tuollaista vastuutonta käytöstä viittaamalla hänen yksinäisyyteensä. Siihenkin on saatavissa apua.
Sanoit ettet halua nähdä lapsiasi toisen naisen hoidossa. Kannatta katsoa asiaa siltä kannalta, että jos sinä mahdollisen eron tapahtuessa pidät lapset ja isä näkee heitä esim. joka toinen viikonloppu, he eivät ole paljoakaan kenenkään naisen hoidossa. Sinä voit sillon tarjota lapsillesi sen turvallisen, alkoholittoman ja seksiriippuvuudesta vapaan kodin. Usein lapset joutuvat kärsimään tämän ´seksin ja viinantäytteisen ' elämän haitoista loppuikänsä. Itse erosin pitkästä liitostä (yli 30 v.) juuri miehen alko-, porno- ja sitoutumattomuusongelmien vuoksi. Enkä ole katunut sekunttiakaan. Ja lapset voivat paremmin kuin milloinkaan ennen.
Pidä huolta itsestäsi ja lapsistasi. Ratkaisut ovat sinun käsissäsi.
20 vuotta yhteistä taivalta joista 13 vuotta avioliitossa. Viimeinen vuosi on ollut selviytymistä päivästä toiseen, monet tietävätkin. Välillä meni jo paremmin. Mutta paljoa ei vaadi että menee taas huonommin.
Ehkä tällä hetkellä eniten loukkaa se etten koe olevani ykkönen. Enhän ollut sitä moneen vuoteen kun toisella oli niin ihqua puhelimessa ja ajoittain livenäkin. Olin vain vastuullinen isä joka hoiti kotona osansa ja jolta sai säännöllisen panon tarvittaessa. Yhtiökumppani. Sitten kun kulissit sortui, niin käytiin pohjalla. Siis todella. Huomispäivällä ei ollut väliä ja jos joku olisi tarjonnut syöpää joka tappaa viikossa, niin olisin ottanut. Ihan sama.
Joku vaan sai jatkamaan. Rakkaus, psykologi, velvollisuudentunto, aito halu olla luovuttamatta? Aivan sama, tässä edelleen ollaan vaikka osituksenkin olin jo laskenut allekirjoitusta vaille valmiiksi. Välillä meni paremmin ja nyt taas olemme samassa kierteessä kuin ennenkin. En ole vieläkään ykkönen. Joku muu saa olla se johon luotetaan, joka saa teraperoida ja olla ymmärtäväinen. Mä vaan olen. Hoidan lapset, huushollin. Olen taloudenhoitaja, jolta saa aisaa kun hieman vihjaa, että sakset aukeaa. Ja jos kyseenalaistan ja vittuunnun, niin syyllistän ja painostan kun toisesta ei saa mitään irti. Ollaan vain, viedään projektia eteenpäin ja yritetään selviytyä huomiseen.
Vituttaa oma saamattomuus. Miten vitussa se meni näin? Onko tosiaan niin, että puolisollani on omat lokeronsa meille miehille: yksi kelpaa isäksi ja taloudenhoitajaksi. Toinen on sitten se, jonka kanssa heitetään paskaa läppää esim. töistä ja avaudutaan työpaineista ja kolmas on sitten se jota ihaillaan etäältä ja pidetään saavuttamattomissa olevana tapauksena. Pick one, ja minulle jäi sitten jälkeläiskortti käteen. Onhan siinäkin sitä jotain.
Nyt varmaan mennään kovaa taas siitä syystä, että tuo onnistui vahingossa vierottamaan itsensä masennuslääkkeistään ja ajatusmaailma menee kovempaa kuin minä pysyn perässä.
Voi Keaton 😑❓ Tylsä homma. Taidat olla itsekin jo asian ytimessä... Hetken meni hyvin, nyt taas jotain muuta.
Vähän niin kuin minun elämäni vajaat kaksi vuotta. Välillä olin ihana vaimo ja todellakin haluttiin vain meidän avioliittoa, mutta eikös prkl se ämmä päässyt sotkemaan kuvioita uudelleen ja uudelleen. Miten se onnistui? No kun ukko sai "Ullan ja pullan". Annoin niin tapahtua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja...
Miksi? Rakkaus? Halu olla luovuttamatta? Yhteinen pitkä historia? Kun ei voinut uskoa, että tällaista tapahtuu MEILLE.
Ja nyt etäisyys. Asumme erillään. Mitään poikamieselämää ei voi elää ja nyt tajuaa, mitä menettäisi. No katsotaan.
Teillä vielä pienet lapset? Meillä jo täysi-ikäisiä ja osaksi omillaan. Aistivatko tunnelman ja teidän välit, sinun ahdistuksesi? Ja luehan tuo oma tekstisi vielä. Mitä sanoisit minulle, jos se olisi vaikka minun elämästäni?
Tsemppiä! Kuitenkin kesä ja kärpäset (tai räntäsade 😳). Paljon ihania hyviä asioita elämässä, eikö niin? ☺️❤️
Meillä minä olin pari viikkoa sitten kypsä eroamaan. Mies sanoi että kyllä hän rakastaa minua ja haluaa jatkaa avioliittoa. Terapeutille oli sanonut että hakee parisuhteesta henkistä yhteyttä.
Olin tosi onnellinen. Mies haluaa kuitenkin jatkaa. On ehkä masennusta tai työstressiä, mutta kuitenkin.
Minä yritin rakentaa yhteyttä, mennä lähelle, jutella. Kaikkiin muihin ihmisiin mies suhtautuu normaalisti, mutta minulle lähinnä ärähtää kun yritän ehdottaa jotain mitä lähentäisi henkisesti tai fyysisesti. Rakastelemaan ei kykene kanssani ollenkaan, muttei muutenkaan pidä hyvänä. Tulee sänkyyn ja kääntää minulle selkänsä. Kotona joutuu kävelemään varpaisillaan. Minua kohtaan mies on joko täysin välinpitämätön, niin kuin en olisi olemassa, tai sitten ikäviä. Jos ehdotan että tule sänkyyn köllimään mun kanssa, niin miehen suhtautuminen on kuin haluaisin hakata hänet. Agressiivinen asenne.. kysymys Miksi hänen pitäisi tulla köllimään minun kanssani. Vihamielisyys.
Minä olen siis suhtautunut niin kuin miehen puhe jatkamisesta ja rakatamisesta olisi totta, mutta se ei ole. Puhuttiin eilen. Hänellä ei ole oikeasti mitään visiota tulevaisuudesta ja kuulunko minä siihen. Minä olen laittanut itseni alttiiksi ja yrittänyt lähestyä. Joka kerta tulee isku vasten kasvoja. Ei miehen käytös ole masennusta. Se on rakkaudettomuutta. Kärsimättömyyttä sen edessä kun minä yritän hakea yhteyttä. On kuin olisi muuri vastassa.
Meidän pitäisi lähteä alle viikon päästä yhteiselle kaupunkilomalle kahdestaan. Varasin sen kun mies valehteli että rakastaa ja haluaa yrittää yhdessä. Nyt tuntuu kuitenkin että tilanne on se, että mies ikäänkuin testaa voisiko mahdollisesti tuntea jotain minua kohtaan ja minun pitäisi sitten olla avoinna ja tulla taas kerran torjutuksi.
Tämä on sellaista henkistä pahoinpitelyä,
ettei ensimäisen mieheni fyysinen pahoinpitely ole yhtään mitään tähän verrattuna.
Ensin 3 vuotta epävarmuutta, miehen salasuhteen rakennusta toiseen naiseen ja siitä toipumista, yritystä toivoa että tulee parempia aikoaja, ja sitten täydellinen kylmyys minua kohtaan.
Voin tosi huonosti. Minusta on tullut itkuinen ja iloton. Miehen psykologi oli sanonut ettei tällaisessa kriisitilanteessa kannata tehdä isoja päätöksiä. Ikäänkuin kaikki päätökset tehtäisiin miehen toimesta. Niin kuin minä olisin täällä mätkittävänä vuodesta toiseen ja mies saisi päättää milloin se loppuu.
Minä en enää päästä miestä lähelleni. Tämä loppuu nyt. Kaikki valheet siitä että rakastaa ja haluaaa jatkaa ja sitten on kuin muuri kun yritän tulla lähelle. 😭
Lempi, miehesi ei tosiaan kannata tehdä suuria päätöksiä nykyisessä mielentilassaan, mutta sinun on pakko huolehtia omasta mielenterveydestäsi.
Yhtenä yönä minun oli pakko nousta kylmän selän takaa ja mennä ulos itkemään ja huutamaan. Mies tuli jonkin ajan jälkeen ja komensi tunteettomaan tapaan tulemaan sisälle. Kun en lähtenyt, meni itse ja jatkoi uniaan. Katselin omaa surkeaa olemustani ulkoapäin ja totesin, että on aika tehdä jotain.
Siirryin muualle nukkumaan ja aloin muutenkin irrotella itseäni. Olen tietoisesti miettimättä suhdettamme ja keskityn uudenlaisiin asioihin. Katson miestänikin ulkopuolisen silmin ja ihmettelen, miksi olen antanut tuolle ihmiselle niin suuren roolin elämässäni: hän ei ole kummoinen näyttelijä, tavallisen näköinen ja tunteeton minua kohtaan. Jos elämämme olisi tv-sarja, se ei olisi kovin kummoinen ja juonikin on jämähtänyt paikoilleen.
Mies on hyljännyt minut kolmesti:
- Lähtiessään rakentamaan salasuhdetta Salaisuudet kerrotaan salarakkaalle ja vaimo tuntuu vastenmieliseltä sekä fyysisesti että henkisesti. Kotona ei puhu eikä koske.
- Suhteen tultua ilmi: Se on rakkautta, eikä sille voi mitään, mutta ei silti erota ja lopeta tuo itkeminen. Mitä sinä oikein haluat: seksiäkö?
- Nyt: Hyvinhän tässä menee. Hohoijaa, kun väsyttää. Pitäisikö koskea: no, mennäänkö panemaan.
Vuosikymmenten yhteinen historia, lapset ja koti pitävät vielä yhdessä. Niillä olen paikkaillut haavojani, mutta lisäksi tarvittaisiin rakkautta ja hellää kosketusta.
Tarkoitus oli lohdutella sinua Lempi, mutta päädyinkin säälittelemään omaa tilannettani, joka on kovasti kaltaisesi. Voimia sinulle ja muista rakastaa itseäsi.