Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Minun tilanteeni poikkeaa teistä muista niin, että en tänäkään päivänä tiedä kenen kanssa mieheni petti minua. Ainoa mitä tiedän on, että se tapahtui työmatkalla ja mies kertoi että henkilö oli tuntematon. En tiedä nimeä, sukupuolta, minkä maalainen, nuori ja kaunis vai vanha ja ruma, oliko maksullinen huora, vain homoseksikokeilu. Vai oliko sittenkin tuttu, vaikkapa työkaveri , ja mies vain valehteli. Kysyin kyllä aikoinaan mieheltä, että oliko kyseessä työkaveri mutta hän kielsi sen.
Asiasta ei saa miehen mukaan enää puhua. En ole ainakaan kahteen vuoteen sivunnut puheissa tuota pettämistapahtumaa. Mutta jostain syystä haluaisin tietää kuka se oli . Vieläkö minulla on oikeus lähes kolmen vuoden jälkeen kysyä ja vaatia sitä tietoa mieheltäni?
En ottaisi yhteyttä tuohon henkilöön. Ainoa asia mikä minua vaivaa on se, että jos kyseessä olikin miehen työkaveri. Se tarkoittaisi sitä että heillä on varmaankin ollut jo entuudestaan, kenties vuosia, työpaikalla sutinaa ja tunteita. Ja nyt sitten edelleen näkisivät toisiaan päivittäin töissä ja mitä kaikkea... Sitä en jaksaisi.
Mutta jos kyseessä oli oikeasti maksullinen huora tai tunnin baarituttavuus, mikä on vastoin sitä miten mieheni olen jo 20 vuotta tuntenut, niin se olisi helpompi kestää. Ihan sen vuoksi että siinä ei ole rakkauden tunteet olleet mukana.
Pitäisikö minun olla vain miettimättä kenen kanssa mieheni petti? Vai vaatia saada tietää kuka se oli vielä näinkin pitkän ajan jälkeen ?
Vielä kun suhteeni on jo päättynyt tunnen ahdistusta. Ahdistus on tullut voimakkaana hänen viestiensä kautta niinä harvoina kertoina, jotain merkityksetöntä. Minulle ei jäänyt epäselväksi lainkaa se pettikö hän tai ei. Kieltämistä oli vuosia ennenkuin tunnustus tuli. Mulla ei vaan ole järkeä eikä tunnettakaan ihmistä kohtaan joka tunkee parisuhteeseen kolmanneksi osapuoleksi tieten tahtoen. Olen kuullut pettäjiltä kuinka he kokevat turvalliseksi seksin varattujen, aviossa olevien kanssa😐, uskomatonta mutta näin...luottamus toiseen osapuoleen on tipotiessään mutta oma itsetunto on kohonnut pikku hiljaa🙂👍
Kallan tuoksu1 kirjoitti 20.3.2016 13:37
Minun tilanteeni poikkeaa teistä muista niin, että en tänäkään päivänä tiedä kenen kanssa mieheni petti minua. Ainoa mitä tiedän on, että se tapahtui työmatkalla ja mies kertoi että henkilö oli tuntematon. En tiedä nimeä, sukupuolta, minkä maalainen, nuori ja kaunis vai vanha ja ruma, oliko maksullinen huora, vain homoseksikokeilu. Vai oliko sittenkin tuttu, vaikkapa työkaveri , ja mies vain valehteli. Kysyin kyllä aikoinaan mieheltä, että oliko kyseessä työkaveri mutta hän kielsi sen.
Asiasta ei saa miehen mukaan enää puhua. En ole ainakaan kahteen vuoteen sivunnut puheissa tuota pettämistapahtumaa. Mutta jostain syystä haluaisin tietää kuka se oli . Vieläkö minulla on oikeus lähes kolmen vuoden jälkeen kysyä ja vaatia sitä tietoa mieheltäni?
En ottaisi yhteyttä tuohon henkilöön. Ainoa asia mikä minua vaivaa on se, että jos kyseessä olikin miehen työkaveri. Se tarkoittaisi sitä että heillä on varmaankin ollut jo entuudestaan, kenties vuosia, työpaikalla sutinaa ja tunteita. Ja nyt sitten edelleen näkisivät toisiaan päivittäin töissä ja mitä kaikkea... Sitä en jaksaisi.
Mutta jos kyseessä oli oikeasti maksullinen huora tai tunnin baarituttavuus, mikä on vastoin sitä miten mieheni olen jo 20 vuotta tuntenut, niin se olisi helpompi kestää. Ihan sen vuoksi että siinä ei ole rakkauden tunteet olleet mukana.
Pitäisikö minun olla vain miettimättä kenen kanssa mieheni petti? Vai vaatia saada tietää kuka se oli vielä näinkin pitkän ajan jälkeen ?
Kinkkinen juttu. Miehesihän kertoi aikanaan, että kyseessä oli tuntematon baariheitukka, känninen sekoilu. Hän kävi useita kertoja sukupuolitautitestissä, mikä voisi tosiaan viitata juurikin tuntemattomaan, jopa maksulliseen seuralaiseen. Epäilet kuitenkin kertomaa ja sinulla on varmasti syysi. Mikä sinut saa epäileväksi? Mielenkiintoinen on myös se, että pidät jopa mahdollisena sitä, että kyseessä oli mies. Miksi sellainen tulee mieleen? Kysymyksiin ei tarvitse vastata, vaan haen niillä sitä, että jokin sinussa saa epäilemään, oletko saanut kiinni siitä mikä?
Miksi miehesi ei halua puhua? Häpeä ehkä? Vaikea sanoa, kertoisin miehesi muuta, kuin annetun selostuksen, vaikka pidettäisi, jos hän on kerran päättänyt vaieta.
Mielestäni näissä asioissa kolme vuotta ei ole pitkä aika. Ymmärrän hyvin, että asia vaivaa edelleen mieltäni. Mutta, toisaalta kannattaa miettiä, onko asian lisäkaivelu sen väärti. Tilanne (mahdollinen ihastuminen) on kuitenkin ohi, vai mitä itse ajattelet?
Meneekö teillä muuten hyvin parisuhteessa? Kestääkö se tällaisen asian hiertämässä? Kestääkö sinä? Jos et ja miehesi haluaa jatkaa liittoa, hänen lienee parasta puhua.
Tietysti asian loputon ruotiminen ei johda mihinkään ja jossain vaiheessa se on lopetettava, mutta voiko toinen tehdä keskustelulle yksipuolisesesti pisteen, jos asian käsittely on jäänyt puolitiehen 🙄
Tuo onkin mielenkiintoinen huomio, jättääkö asia puolitiehen ja painaa ns. Villaisella. Kokemuksesta voin kertoa että pienen vastoinkäymisen tullen asiat nousevat pintaan ja alkaa roihuumaan. Kesken jääneet puimiset eivät selviä mielestäni vaan jättämällä taa. Jollei toinen (useimmiten petetty) saa asiaa ottaa puheeksi, esittää kysymyksiä, ellei saa rehellisiä vastauksia pettäjän hiiltymättä, voi tilanne olla päällä sitten loppuelämän. Petettynä en tiedä parisuhteessa mitään niin inhottavaa kuin epäluottamus. Kohdallani kävi juuri niin, että luottamus rakennettiin uudelleen mutta teko toistui. On aivan selvää ettei parisuhteen tunnepuoli ollut molemminpuolinen. Oli helppo erkaantua ja toivottaa parempaa onnea. Mikä kaduttaa on se että aika huonossa parisuhteessa meni aivan hukkaan.😭
joku toinen kirjoitti 23.3.2016 2:1
Kinkkinen juttu. Miehesihän kertoi aikanaan, että kyseessä oli tuntematon baariheitukka, känninen sekoilu. Hän kävi useita kertoja sukupuolitautitestissä, mikä voisi tosiaan viitata juurikin tuntemattomaan, jopa maksulliseen seuralaiseen. Epäilet kuitenkin kertomaa ja sinulla on varmasti syysi. Mikä sinut saa epäileväksi? Mielenkiintoinen on myös se, että pidät jopa mahdollisena sitä, että kyseessä oli mies. Miksi sellainen tulee mieleen? Kysymyksiin ei tarvitse vastata, vaan haen niillä sitä, että jokin sinussa saa epäilemään, oletko saanut kiinni siitä mikä?
Miksi miehesi ei halua puhua? Häpeä ehkä? Vaikea sanoa, kertoisin miehesi muuta, kuin annetun selostuksen, vaikka pidettäisi, jos hän on kerran päättänyt vaieta.
Mielestäni näissä asioissa kolme vuotta ei ole pitkä aika. Ymmärrän hyvin, että asia vaivaa edelleen mieltäni. Mutta, toisaalta kannattaa miettiä, onko asian lisäkaivelu sen väärti. Tilanne (mahdollinen ihastuminen) on kuitenkin ohi, vai mitä itse ajattelet?
Meneekö teillä muuten hyvin parisuhteessa? Kestääkö se tällaisen asian hiertämässä? Kestääkö sinä? Jos et ja miehesi haluaa jatkaa liittoa, hänen lienee parasta puhua.
Tietysti asian loputon ruotiminen ei johda mihinkään ja jossain vaiheessa se on lopetettava, mutta voiko toinen tehdä keskustelulle yksipuolisesesti pisteen, jos asian käsittely on jäänyt puolitiehen 🙄
Miksikö epäilen miehen kertomaa? Varmaankin siksi, että tuntuu, että kaikki luotto on mennyt. Luotin mieheen aiemmin 100%. Nyt luotan 0%, joten ihan hyvin hän voi valehdella myös pettämistapahtumaan liittyen. Siksi jopa sellaiset vaihtoehdot, kuin miesten välinen seksi, tulevat mieleeni vaikka en ole koskaan oikeasti huomannut että mies olisi miehistä kiinnostunut. Mutta enhän olisi ikinä uskonut, että hän pettäisikään. Joten kaikki on kai mahdollista? Hän on viimeinen ihminen, jonka voisi edes leikkimielellä kuvitella pettävän.
Eli kun en tiedä asioiden todellista laitaa niin mieleeni tulee jopa hulluimmat vaihtoehdot.
Lisäksi on sydäntä raastavaa kulkea esimerkiksi kadulla kotikaupunkimme keskustassa, jos mies pettikin työkaverinsa kanssa. Kun en tiedä kuka pettämiskaveri oli niin vilkuilen ympärilleni ja mietin, että tuleeko se toinen osapuoli minua vastaan ehkä kadulla ja naureskelee minulle selkäni takana. Ja minä vain en tajua, että juuri vastaan tullut ihminen on se, jonka kanssa mieheni petti.
En tiedä miksi mies ei halua keskustella enää asiasta, hän ei perustele sen enempää vaikka olen kysynyt. Hän on sanonut, että asiasta ei tarvitse enää puhua, nyt eletään tätä päivää. Jos joskus olen sivunnut sivulauseessa aihetta niin mies suuttuu ja aloittaa mykkäkoulun tai alkaa itkemään.
Ei siis kovin rakentavaa.
Asiantuntijoiden mielestä valehtelu pettämisen jälkeen ei kannata. Petetyn tulee saada tietää kaikki olennainen mm.se, kuka on ollut petoskumppaniksi. Sitä kauemmin ihminen kipuilee ja juuttuu kriisiinsä, mitä vähemmän hänen annetaan tietää.
Epärehellisyys ei kannata, koska pahin mahdollinen on jo tapahtunut.
Minä antaisin yhden mahdollisuuden: joko kerrot kaiken tai lähdet.
Tieto lisää tuskaa mutta samoin tekee myös epävarmuudessa eläminen.
Ja sen taakse, ettei muista on turha piiloutua: se on vain onneton yritys päästä hankalasta tilanteesta ulos.
Vähänkään kumppaniaan arvostava ihminen tuo julki totuuden. Se on ainoa tapa yritää kasvattaa rikkimennyttä luottamusta uudelleen 😑❓
Hei.
Kirjoitanpa vähän omaa tilannettani minäkin.
Uskottomuuden paljastumisesta on nyt aikaa jo reilusti yli 4 vuotta. Historiasta sen verran, että mieheni uskottomuus oli laadultaan viinaa ja likaisia kännipanoja, prostituoituja ja jopa seksiä minulle läheisen kanssa. (taustalla oli myös pornoriippuvuus ja vaikea masennus) Haki jännitystä ja aina vähän pidemmälle mennen "uutta leveliä" kun ei niitä kiksejä oikeen mistään irronnutkaan, eikä paha olo helpottunut.
"Oikeassa elämässä" mieheni on aina ollut ahkera ja tunnollinen, hyvä kamu kaikille ja kunnon perheen isä. Mutta kun on kotoa päässyt (ei kovin usein) niin on ollut tämä toinen mies, josta minulla ei ollut hajuakaan kotona lasten kans odottaessani. Minä aina välillä oikein touhusin miestä reissuun, kun näytti että masentuu kotona.
Menimme sitten pariterapiaan tilanteessa jossa olin jo eroamassa, koska mies kohteli minua arjessa niin huonosti. Siinä se sitten tuli kaikki tunnustettua, pisara kerrallaan. Aina kun sain vähän henkeä vedettyä ja tunsin että ehkä tästä mennään yli, tiputettiin niskaan jotain uutta ja pahempaa (yli puolivuotta meni ennenkuin kaikki tuli kerrottua).
No minä jäin rinnalle, rakkaudesta. Pari vuotta asiaa puitiin terapiassa (15 vuotta jatkunutta uskottomuutta). Ensimmäinen vuosi meni koomassa. Toinen vuosi meni sitten itseä ja parisuhdetta kasaten. Siitä on sitten pikkuhiljaa hiivitty eteenpäin.
Tilanne nyt. Istun autossa ja katson ikkunasta ohi vilistävää metsää. Kyyneleet polttaa silmäluomia, en itke, en lasten nähden. Kaikki tapahtunut pyörii mielessä, TAAS. kaikki ne likaiset yksityiskohdat, jotka vaadin saada tietää silloin alussa. Mistä ne taas tulvahti mieleen, en osaa sanoa. Viimeiset kuukaudet ollaan pikkuhiljaa palattu jotenkin siihen entiseen (aikaan ennen terapiaa), asiasta ei enää puhuta (ei oikeen enää mistään muistakaan asioista), koska mies ei halua. Käskee vain lakata ajattelemasta niitä. Se möykky joka alun kriisissä puristui pienemmäksi miehen kainalossa, samalla kun mies puhui, minä puhuin, kasvaa nyt kasvamistaan, kun pyöritän sitä yksin sisälläni.
Mies yrittää kyllä ottaa halausotetta iltaisin, mutta olen ärtynyt. Tässäkö tämä nyt oli. Nytkö minun pitäisi vain unohtaa kaikki, vaikka en pysty. Nytkö tämä onkin enää vain minun ongelmani, kaikkien muiden osallisten jatkaessa elämäänsä niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
En halua seksiä mieheni kanssa (nyt viimeisen vajaan vuoden aikana halut ovat kuolleet), haluaako minua vai olenko vain kelvollinen reikä paremman puutteessa. Ennen en kelvannut, piti olla ja näyttää pornotähdeltä. Minä olen vain harmaa hiiri, miksi haluaisi minua nyt, kun ei halunnut ennenkään. En ole kaunis, en ole haluttava. Katsooko arvostelevasti vatsamakkaraani. Tunnunko synnyttäneenä liian löysälle. Rintani roikkuvat. Hiukset ovat lättänät. Kaipaisiko jotain muilta opittuja muuveja. Haisenko tai maistunko huonommalle kuin muut. Reiteni ovat paksut ja hyllyvät. Vertaako mielessään seksikkäisiin ammattilaisiin. Minä en tästä muutu, enkä kaunistu. Enkä oikeastaan edes halua.
En halua olla kaunis, seksikäs ja haluttava. Olen ollut joskus sitäkin. Mieheni tietää menneisyyteni traumat. On aina tiennyt. Tietää miksi välttelen miehiä ja tietää, kuinka paljon helpompi minun on elää huomaamattomana hiirenä. Miksi siis särki minut niinkuin moni muu ennen häntä, vaikka aivan alussa lupasi puolustaa minua kaikelta (ja minä uskoin) miten saattoi tehdä sen. Miten voi olla vailla että nyt pitäisi vain unohtaa ja olla onnellinen.
En uskalla luottaa, en yhtään. Haluan, mutta en voi. Pieni ääni muistuttaa jokainen hetki miten siinä käy. En halua ottaa sitä riskiä, että saan taas pettyä. Onko sitten parempi elää luottamatta, koko ajan epäillen, vailinaisessa parisuhteessa, enpä usko. Muuhun en vain kykene. Lähtö on pyörinyt enemmän mielessä nykyään. Ehkä tämä hiiri voisikin pärjätä omillaan, saisi töitä ja rakentaisi oman paremman elämän, löytäisi uuden onnen, HETKINEN, ei tule tapahtumaan, en koskaan missään tilanteessa uskaltaisi luottaa enää johonkuhun uuteen ihmiseen, elämällä ei ole minulle parempaa tarjolla, kuka minut muka huolisi.
Parempi tyytyä tähän mitä on, se kun ei kuitenkaan ole mitenkään vähän, ihanat lapset, kaunis koti, rakkaat ystävät, rinnalla mies jonka metkut tiedän, osaanpahan ainakin varautua, kun tiedän mihin kykenee. Ehkä se ei satu niin paljon, kun sitä koko ajan pelkää etukäteen ja odottaa milloin pommi iskee.
Näen, että mies rakastaa, niin minäkin. Illalla toivon että kietoo kätensä ympärilleni nukumaan mennessä. Tuttu lämmin käsi tulee ympärilleni joka ilta yhtä varmasti, ja minä pukkaan sen pois, ettei se vaan tuntisi kuinka heikoilla olen sen suhteen, ettei se vaan satuttaisi minua uudelleen. "No mikä nyt taas on?" en voi sanoa, enkä puhua, koska mieheni ei halua siitä enää sanaakaan kuulla.
Jos päädymme eroon joskus, niin vika taitaa löytyä juurikin sieltä minun korvien välistä. En vain uskalla heittää irti katkeruudesta, vihasta ja pelosta.
Ja yhä minä silti rakastan, rakastan niin että sydämmeen sattuu.
😍 hymiöistä puuttuu sydämmillä varustettu surunaama
Hei "Muruina"
Kirjoituksestasi huokuu se, että itsetuntosi meni miehen uskottomuuden myötä. Häpeät itseäsi ja vartaloasi. Se ei ole oikein: häpeän tunteen pitäisi olla miehelläsi.
Ei ole mitään väliä sillä, minkälainen ihminen on ulkoisesti. Minä olen hoikka, joidenkin mielestä kauniskin mutta ei se riittänyt miehelleni, kuten ei loputon ymmärrykseni sille, että hänen ajankäyttönsä määrää tahdin perheessämme. Silti hän oli uskoton. Ehkä tuo masennus on yhdistävä asia. Siitä hän ei puhunut tai ei tiedostanut sitä ennenkuin tuli äkkipysähdys uskottomuuden paljastumisen myötä.
Sinun pitää arvostaa itseäsi sellaisena, kuin olet ☺️❤️
Siitä alkaa myös paraneminen, kun ymmärtää vielä senkin, että toinen on tehnyt väärin, et sinä.
Toivon sinulle voimaantumista upeana, synnyttäneenä naisena 🙂🌻
Hei Muruina ja Mariella...taas! Mariella puhuu niin asiaa ja totta, voit todenteolla uskoa joka sanan. Syy ei ole sinussa etkä saa itseäsi syyllistää etkä kaivaa itsellesi kuoppaa jota et taatusti ansaitse. Olen itse 1,5 vuotta etsinyt itsestäni syytä, makkaroista vyötäröllä, juurikasvusta hiuksista, kaikesta naurettavasta, kunnes paloin loppuun tällä saralla, tulin suorastaan tyhjäksi. Jäiseksi. En tiedä, muumioiduin.
Jätin petturipukki mieheni, olimme erillään jonkun aikaa, jona aikana minulle valkeni, että ei perkele, minähän olen mahtava muija! Olen rypenyt pohjamudissa ja etsinyt jokaista virhettä itsessäni, kunnes näin valon tai minuun osui salama tms. mutta olen kuin uudesti syntynyt. Olen varma itsestäni, olen jopa antanut petturipukille mahdollisuuden vietellä minut uudelleen. En ota häntä niin vakavasti ja ainoana elämäni syynä enää, vaan keskityn itseeni.Ja huomaan, että juma; minuahan katsotaan sillä silmällä ja herätän hyvää mieltä ympärilläni.Nautin niin tilanteestani, johon kyllä tarvittiin piiitkä ja helvetin kivinen tie, mutta nyt kun ajattelen, se oli joka metrin arvoinen.
Olen uusi ihminen.
En todellakaan luota yhteenkään mieheen enää 100%, mutta en myöskään anna heidän enää viedä elämääni. Joko he kulkevat rinnallani; edelleni he eivät enää pääse eivätkä varsinkaan koiran remmiä kaulaani laita.
Voimia kevääseen; se on miehet jotka täällä häviää; näitä juttuja kun lukee, huomaa, että me olemme ne selviytyjät! Jos tästä selviää, selviää mistä vaan!
Zemppiä siskot! Olemme arvokkaita, joka ikinen!!!
Moi,
Olen kolmen vuoden ajan seurannut keskusteluja tässä ryhmässä. Nyt päätin tehdä oman tunnuksen tänne, jotta pääsen kirjoittamaan. Jostakin on aloitettava.
Itselläni on nyt tasan neljä vuotta siitä kun puolisoni uskottomuus paljastui. Kaikkiaan meni yli vuosi enne kuin hänen yli 10 vuotta kestänyt pettäminen selvisi kokonaisuudessaan. Pettämisiä oli useita, osa sellaisten henkilöiden kanssa, jotka tunsin hyvin ennestään ja joiden luona olin jopa käynyt. Yhden asian paljastuminen sattumalta johti siihen, että näitä tapauksia tuli esille useita. Kävin yksilöterapiassa, kävimme perheneuvonnassa ja pyrimme selvittämään asiat. Sen lisäksi, että puolisolla oli useita suhteita tilanteen ajoi vielä pahemmaksi se, että ensimmäisen asian selvittyä hän jatkoi valehtelua sekä siihen, että muihin tapauksiin liittyen.
Tästä on nyt neljä vuotta. Olemme edelleen yhdessä. Lapset pitävät yhdessä. En osaa sanoa miten selvisin vuosista 2012-2013, jos nyt ajattelen tuota aikaa niin en saa kiinni oikein mistään.
Asiat ovat mielessä edelleen päivittäin. Pikku hiljaa ne alkavat helpottaa, mutta edelleen päivittäin on hetkiä kun tuntuu ettei tästä vaan selviä. Pahimpia on ne tapaukset, joissa olen tuntenut pettämiskumppanit entuudestaan. Ne tapaukset, joissa on ollut kyse jostakin yhdenillan jutuista tai suhteista, joissa en tunne toista osa-puolta kuin nimeltä ovat jo oikeastaan hävinneet mielestä. Ne eivät tunnu missään. Ne tapaukset, jotka tulevat lähelle sitä kautta, että tunsin hyvin toisen osa-puolen eivät jätä rauhaan.
Hei anonymousface!
Kurjaa ja hurjaa, kuinka paljon meitä petettyjä on. ☹️ Kerrot, että lapset pitävät yhdessä. Mutta onko muita syitä jatkaa? Onko miehesi tehnyt tosissaan töitä muuttuakseen ja selvittääkseen vanhat asiat? Pystytkö luottamaan hänen sanaansa enää lainkaan?
En osaa muuta sanoa, kuin toivottaa voimia omaan taisteluusi.
Itse halusin jatkaa, tai ainakin selvittää mahdollisuutemme jatkaa, vielä toisenkin pettämisen jälkeen. No, selvisi, etten pysty enää luottamaan ja että mies ei minun näkökulmastani ollut mitenkään sataprosenttisesti mukana avioliitossamme. Ja tunteenikin alkoivat sen ymmärrettyäni laimeta. Niinpä erottiin.
Ja millaista elämä on nyt? Kolmisen vuotta on exäni suhteen paljastumisesta. Se tuntuu ainakin vuosikymmeneltä, tämä on ollut pitkä ja kivinen tie. Eropäätöksestä on nyt noin puoli vuotta, enkä oikein vielä tiedä, miltä tämä "oma uusi elämä" tuntuu. Mutta ainakaan se ei tunnu niin tuskalliselta kuin elämä silloin, kun yritettiin vielä jatkaa yhdessä. Silloin kaikki epävarmuus ja kipu oli vähällä hukuttaa minut kokonaan. Välillä oli hyviä hetkiä ja toivoakin, ja sen jälkeen taas seinä vastassa...
Parempaa huomista kaikille!🙂🌻
Hei Anonymousface,
kirjoituksesi tuntui niin tutulle, että oli pakko vastata, vaikka en ole enää nykyään jaksanut enkä ehtinyt kirjoitella tänne paljoa. Meillä myös uskottomuuden paljastumisesta on kulunut jo neljä vuotta, ja me myös olemme edelleen yhdessä - pääosin lasten vuoksi. Tosin mieheni haluaisi elää nyt kanssani täydesti, ja hän katuu tekojaan raskaasti. Myös hänellä oli useita pettämisiä vajaan kymmenen vuoden ajalta ja pari kertaa aiemmin seurusteluajaltammekin. Kaikki paljastui minulle neljä vuotta sitten, jolloin hän oli ihastunut työkaveriinsa. Ihastus kesti puolitoista vuotta. Varsinaista sukupuolisuhdetta ei tuossa suhteessa mieheni mukaan ollut, mutta monenlaista lähentelyä ja täydellinen henkinen kiintymys, joka mursi minut ihmisenä kuin rutikuivan haavanlehden päälle astuminen. Jälkeen päin ajatellen en itsekään ymmärrä, kuinka selvisin keväästä ja kesästä neljä vuotta sitten, ja jaksoin käydä töissä. Olen pitänyt kaiken salassa lähipiiriltäkin, ja ainoastaan yksi ystäväni tietää asiasta, joten kulissien vetäminen on ollut ajoittain raskasta, mutta olen nähnyt sen välttämättömäksi tilanteemme kokonaisuus huomioiden.
Elämämme ei ole helppoa edelleenkään, vaikka välillä on jo parempia jaksoja. Meillä on lasten ja yhteisen kodin lisäksi osittain yhteinen työ, joka sitoo meitä yhteen, ja on hyvinkin antoisaa. Mutta näiden ulkopuolella meillä ei ole oikein mitään. Välillä pystyn fyysiseen läheisyyteen hyvin, välillä huonommin. Välillä vaikeat ajatukset valtaavat mielen edelleen, ja paha olo vyöryy kuin hyökyaalto ja tuo sen kaiken mustan taas tuhannennen kerran mieleen. En voi vieläkään ymmärtää, kuinka sellaisiin tekoihin pystyy. Itse en pystyisi.
Mieheni ei oikein jaksaisi puhua asioista enää, kun hänen mielestään siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää, mutta itselleni tulee aina välillä voimakkaastikin puhumisen tarvetta. Jos en saa puhuttua, paha olo sisälläni kasvaa ja jossain vaiheessa se purkautuu ulos väkisin. Toivottomuus leimaa elämäämme vahvasti, mutta kumpikaan ei ole halunnut luopua perheestä. Itku tulee herkästi edelleen ja suru siitä, ettemme esimerkiksi pysty viettämään lähestyvää 25-vuotishääpäivää (avioiduimme melko nuorina) aidosti, on vieläkin kova pala. Puhumattakaan kuinka selvittää se muille kertomatta asioiden todellista laitaa... Sellaiset asiat olivat minulle aiemmin kaikki kaikessa, ja uskollisuus oli ehdoton perusta yhteiselle elämälle.
Mekin kävimme perheneuvonnassa yhdessä ja minä myös itsekseni. Lopetin sen viime kesänä, mutta nyt tuntuu taas, että pitäisi päästä jonnekin puhumaan. Helppoja ja hyviä ratkaisuja ei vaan ole, eikä erokaan helpottaisi elämää. Kumpa tietäisi, mitä kannattaisi tehdä, mutta neljän kuluneen vuoden aikanakaan se ei ole minulle vielä selvinnyt.
Voimia teille kaikille petetyille, on tämä hurjan raskas ja pitkä tie
🙂🌻
Joonuska,
Tilanteesi kuulostaa kovin samanlaiselta kuin omani. Minusta tuntuu, että lähes kaikkien yhteen jääneiden parien elämäntilanne on hyvin samanlainen. Tuttavapiirissäni on lapsiperheitä, jossa mies on pettänyt ja anonut anteeksiantoa ja jokaisessa tapauksessa vaimo on suostunut tähän vain lasten ja omaisuuden vuoksi. Yksi tuttavanaiseni jopa on kertonut tämän syyn pettäjämiehelleen ja nykyään vaimo jopa deittailee avoimesti vieraita miehiä. Aviomies on kuin uitettu koira kotonaan, mutta jostain syystä ei lähde, muka rakastaa perhettään. Aika surullista.
Sanot, että olette yhdessä pääosin lasten vuoksi. Onko miehesi myös sinun kanssasi lasten vuoksi vai ovatko lapset vain sinun syysi pysyä suhteessa? Oletteko keskustelleet aiheesta?
Minä voin rehellisesti sanoa itselleni, että olen avioliitossa mieheni kanssa enää lasten ja elintason vuoksi. Mutta en tietenkään ole paljastanut sitä miehelleni. Mies väittää rakastavansa minua, mutta mistä tuota tietää... Ei kukaan petä, jos rakastaa. En siis tiedä miksi mies anoi anteeksiantoa ja halusi avioliiton jatkuva. Ehkä hänkin on tässä lasten ja omaisuuden vuoksi. Eikä minua edes enää kiinnosta. Minusta on kuoriutunut varsin itsekäs ihminen, sellainen joka en koskaan ennen ollut ☹️ Nykyään minulle on tärkeintä vain lapset ja minä itse. Mies asukoon kanssamme ja hoitakoon oman osuutensa ja tuokoon tilinsä meille kuukausittain.
Minunkaan mieheni ei halua puhua uskottomuudesta enää mitään. En saa keskustella hänen kanssaan parisuhteeseen liityvistä asioistakaan, kuten mitä odotamme parisuhteelta ja mitä parisuhteeseen kuuluu. Jos yritän keskustella tämäntyyppisistä asioista niin mies suuttuu ja aloittaa mykkäkoulun.
Miehelle on nykyään todella tärkeää pitää hyvät kulissit muiden ihmisten edessä. Hän haluaisi kuljettaa minua mukanaan juhlissa, yrittää kosketella ja halailla minua muiden nähden, mutta refleksinomaisesti vetäydyn aina pois ☹️ Kylmät väreet menevät silloin vain ihollani. Häpeän miestäni enkä haluaisi kulkea hänen kanssaan kahden sukujuhlissa tai muissakaan massatapahtumissa. Mies syyllistää minua ja lähes haukkuu, jos en halua lähteä hänen kanssaan sukujuhliin. Ruokakauppakäyntiin pystyn juuri ja juuri hänen kanssaan.
Emme kuitenkaan riitele, emme kinastele, meillä ei ole pienintäkään erimielisyyttä mistään. Ei ole ollut koko avioliiton aikana. Olen oikeasti varmaan maailman pitkähermoisin ihminen, minun kanssasi ei saa riitaa aikaiseksi, se on perusluonteeni. En sitten tiedä olenko liian 'helppo'.
Meillä on nykyään seksiä melko usein, mutta se ei ole samaa kuin aiemmin, ainakaan minun osaltani. Se on rajumpaa, konemaisempaa, "rynkytystä". Vaikea kuvailla, mutta siitä puuttuu sellainen hellyys ja pehmeys ja syvä tunne - ainakin minun puoleltani. Eli kun se on sellaista konemaista niin jotenkin tuntuu, että minulle on ihan sama kuka siinä peittoa heiluttaisi kanssani: mieheni, naapurin mies, postin jakaja tai kuka vaan. Se kun on vain vartin suoritus. En oikein edelleenkään tiedä mitä mieheni haki pettämisellään. Siksi olen tarjonnut hänelle erilaistakin seksiä. Olen tarjonnut anaalia, SM jne vain katsoakseni mitä mies haluaa ja hän kieltäytyy kaikesta tuollaisesta. Kuulemma peruhuttu riittää. No sitähän meillä oli jo ennen kuin hän petti?!?! En tajua! Olen myös koittanut puhua 'rumia' vain sen vuoksi, että näkisin onko hän hekenut 'tuhmien puhujaa'. Mies suuttuu jos käytän sanoja 'pillu', 'pane mua' jne. En minä sellaista kieltä normaalisti käytäkään koskaan, mutta kunhan testailin.
Mutta haaveilenko mistään? Kyllä! Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen olen huomannut että minulla on vielä kyky haaveilla 🙂🌻 Haaveilen omasta kodista, uudehkossa kerrostalossa, 4h+keittiö ja iso parveke. Vaaleat pinnat, moderni sisustus. Itselläni oma huone ja kahdessa muussa makuuhuoneessa olisi kummassakin kaksi lasta. Viettäisimme lasten kanssa lautapeli-iltaa, söisimme poppareita. Menisimme kävellen meren rantaan lasten kanssa ja uisimme, meillä olisi eväät mukana ja nauttisimme kiireettömyydestä.Tämä haave ei sisällä miestäni. Se sisältää haaveen siitä, että minun ei tarvitsisi enää koskaan nähdä häntä, ei jakaa hänen kanssaan vuodetta. Saisin tulla omilla avaimilla omaan kotiin eikä kurkkuani kiristäisi kun kuulisin miehen tulevan ovesta sisään. Haluaisin olla vapaa hengittämään, olemaan, pukeutumaan kuten haluan. Olla ihan yksin välillä. Ehkä jonakin päivänä. Mutta koska en voi saada lapsia 100% itselleni erossa niin ainoa vaihtoehto on suostua elämään mieheni kanssa samaa taloutta.
Kyllä täytyy sanoa, että sinussa Kallantuoksu menee hyvä nainen ihan pilalle. Luottamuksesi mies-sukupuoleen on käytännössä olematon ja vaikka olet seksuaalisesti ilmeisen aktiivinen ja näyttävä nainen, niin näet itsesi unelmamaailmassasi täysin itsenäisenä ihmisenä. Niin tarpeeksesi olet kaksilahkeisista saanut.
Ei sillä itsekin olen monen monituista kertaa miettinyt, että lähtisinkö parisuhde säätämiseen mukaan enää nykyisen 20 vuotta kestäneen suhteen jälkeen, jos sellaiseen ratkaisuun sittenkin vielä päätyisin. Tuskinpa. On jotenkin sellainen olo, että parisuhteet on niin nähty juttu. Ne mukamas tarjoavat luottamusta, turvaa, säännöllistä seksiä, mutta viimeisen vuoden aikana olen ollut sellaisessa henkisessä linkousohjelmassa, että olisin mielelläni jättänyt väliin ja ollut mielummin omissa oloissani. Lapset ovat se kiintopiste, johon olen voinut nojautua ja heistä on ihan vilpittömästi iloa ja tarkoitusta elämään. Jopa siitä hankalasta teinistä.
Parisuhteen yksinäisyys. Se on jopa karseampaa kuin yksinään olo.
Niin, yksinäisyys parisuhteessa on kuulemma kovin yleistä ja varmasti merkittävänä tekijänä petettäessä puolisoa. Meidän tilanteessa yksinäisyys parisuhteessa oli molemminpuolista. Meillä molemmilla yhtenä syynä oli, että kummankaan perheessä ei ollut puhuttu suoraan todella tärkeistä asioista. Päällisin puolin keskusteltiin sujuvasti ja monipuolisesti. Olennaista ei ollut niinkään se mistä puhuttiin, vaan se mistä ei puhuttu. Emme osanneet tukeutua puolisoon silloin, kun sille olisi ollut todellista tarvetta.
Jotenkin se vain yllättää kuinka paljon parisuhde vaatii työtä, kun ajan myötä puolisot ja elämäntilanteet muuttuvat. Ei myöskään välttämättä luoteta puolison kykyyn tulla vastaan ja muuttua. Voi helposti tuntua helpommalta kääntyä poispäin hakemaan tukea ja uutta eloa elämäänsä. Ahdistava jumissa olemisen tunne on ilmeisen yleinen. Pitkään parisuhteeseen muodostuneet tottumukset ja tavat alkavat tuntua pakkopaidalta. Niitä ei pystytä tai jakseta muuttaa, eikä usein uskota, että niitä voikaan muuttaa. Ja onhan tottumusten muuttaminen työlästä. Uuden tuttavuuden kanssa on heti väistämättä uudenlaiset kuviot, jotka jo itsessään saavat mielen heräämään uuteen eloon.
Jotenkin pitäisi tajuta ja osata jo parisuhteen alkuvaiheessa luoda sellainen keskusteluyhteys, ettei ajauduta henkiseen yksinäisyyteen. Ainakin meillä lähdettiin vinoon heti alusta mutta sitä ei huomannut, kun rakennettiin tulevaisuutta ja yritettiin selvitä arjesta.
Voimia kaikille toivottaen.