Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Löysinpä tällaisenkin sivuston kun tuska taas yltyy. Noin 2,5 vuotta sitten vaimoni jäi kiinni uskottomuudesta - kertomuksensa mukaan seksittömästä - mutta yhtä kaikki, minulle se oli järkytys. Nyt edelleen löytyy yhteydenpitoa samaan mieheen, tuohon lukioaikaiseen poikaystävään 30 vuoden takaa, jonka kaivoi esiin vajaa 3 vuotta sitten. Ja valehtelu ihan päin naamaa jatkuu. Se satuttaa kaikkein eniten!
Miksei voi sanoa suoraan ja rehellisesti että ´"joo, soiteltiin". Vaan valehdella, eli hetihän miettii mitä kaikkea muuta tapahtuu.
Valitettavasti nyt on niin kitkerää tekstiä mielessä, että en voi koko tarinaa kertoa. Harmittaa etten löytänyt tänne syksyllä 2013. Mutta kerron vielä tarinani, jos vaan voimani kantavat tulevaisuuteen...
Olen pahoillani puolestasi Jatuli!
Kasvukriisi vaimollasi? Näitä tuntuu olevan paitsi omassa pienessä elämässäni (siis miehelläni 😑❓) myös tuttavapiirissä 40-50 vuotiailla. Ollaan oltu pitkään yhdessä, lapset saatu maailmalle, lähdön päälle ainakin, niin sitten iskee kauhu ja kapina. Ai tuon kanssa jatkan? Ei ole jännää, tylsää enempi. Tavallista ja liian tuttua... Aletaan miettiä menneitä ja toivotaan kipinöitä.
Me olemme nyt miehen kanssa ottaneet etäisyyttä. Minua on loukattu jo monta kertaa, mutta lähes kaksi vuotta meni uskoessa ja toivoessa. Että riittäisin siis... Yhteydenpito toiseen naiseen on silti jatkunut ja jatkunut.
Sitten otin ja lähdin.
Mitä vaimosi haluaa? Kaikkea kun ei voi saada... Kerää sinä voimia ja omaa elämää. Elämä jatkuu, vaikka erillään oltaisiin. Itse olen sen huomannut, vaikka luulin, että yhdessä elämällä korjaamme kaiken. Ei se niin mennytkään.
Koska kukaan toinen ihminen ei voi tehdä sinua onnelliseksi, vain sinä itse voit 🙂👍 Katsele ympärillesi, älä ripustaudu.
Ja puhun kahden vuoden kokemuksesta. 😉
Vuosipäivä 🙂🎂
Selviytymisen askelmerkit:
1-24h: En olekaan hullu, olin ollut aivan oikeassa! Ähäkutti!😐
2.-3. pvä: Shokki, eihän tuo voi olla totta!🤔
4.-7 pvä: Järkytys, keskustelua keskustelua miksi miten milloin kuinka pitkään?🤕
1 vko - 4 vko: Musta aukko, itkua, muistamattomuutta, miten tästä voi selvitä?😭
1kk - 2kk: Tulevaisuus? Terapia, mahdollisen eron vieminen konkretian tasolle.😞
3kk-5kk: Katsotaan miten menee, yritetään.😝
5-10kk: Uuden opettelua🙄
10-12kk: Uusi elämä🙂👍
Uusi elämäni on erilainen kuin vuosi sitten. Tulemme toimeen, arki sujuu. Perhe on koossa, lasten kanssa tulee puuhasteltua kaikkea kivaa ja saamme olla läsnä arjessa. Kaikinpuolin win-win -tilanne kaikille. Olen tyytyväinen etten tunnevyöryssä tehnyt mitään peruuttamatonta.
Olen päässyt henkisesti petetyksi tulemisen yli. Mutta huomaan kuitenkin ettei täyttä luottamusta kuitenkaan ole, ehkä sekin tulee ajallaan, mutta nyt vielä itsesuojelen itseäni asenteella "aivan sama". Sillä ei nykytilanteen toimivuuden kannalta ole väliä ja toista ei voi pakottamalla saada omaksi. Aika näyttää.
Jos jotain haluaisin takaisin ajalta ennen pettämisen ilmituloa, niin se olisi keskinäinen seksielämä. Nyt kun sitä ei oikeastaan ole. Osansa sen puutteeseen tulee vaimoni masennuslääkityksestä ja toisaalta joudumme opettelemaan tämän alusta. Toisaalta siihenkin vaadittaisiin kaksi.
Halu ei synny pakottamalla, mutta siitä on aikaa kun on tuntenut itsensä halutuksi. Seksin puutteen takia en kuitenkaan lähde lätkimään, mutta ymmärrän hyvin ihmisiä joille se on liikaa. Se on yllättävän tärkeä osa parisuhdetta. Asia jonka ymmärtää vasta kun sitä ei ole. On turhauttavaa kun se on viimeinen asia illalla mielessä ja ensimmäinen asia aamulla. Näen puolisoni edelleen yhtä haluttavana kuin aikaisemminkin. Ymmärtäisin kuvion jos itse olisin ollut pettäjä ja minulle kostettaisiin "pihtaamalla", mutta näin päin tapahtuneena se on hämmentävää. Valitettavasti halveksimani nettiporno ja itsetyydytys ovat tulleet osaksi "normaliuutta" vaikka mielummin purkaisin paineeni jotenkin toisin. Ehkä seksittömyys onnistuu naisilta helpommin kuin miehiltä. Mene ja tiedä. Loppupelissä kyse on vain päätöksestä olla uskollinen ja omakohtainen kokemus petetyksi tulemisesta on niin rankka etten tekisi sitä edes pahimmalle vihamiehelle, joten mennään sitten näin kohti valoisampaa tulevaisuutta vaikka mitä houkutuksia elämänpolku toisi vastaan ja vaikka kuinka oikeutettua olisi antaa samalla mitalla takaisin.
Samoissa askelissa:
0 1 kk Epätoivo, unettomuus, itku, suru, epäusko, menetys, lamaannus
Unilääke, metsä, juoksu, Tukinet, kirjat, terapia, erohakemus
1 6 kk Suru, luovuttaminen, pohtiminen, suunnittelu
Irtaantuminen, matkustelu, kuntoilu
6 kk 1 v Vaihteleva mieli: uusi elämä - seikkailu vai yksinäisyys
lähteä vai jäädä, lähtö ja paluu
Itku ja ilo, suru ja onni, yksin vai yhdessä
1 2 v Rauhallista yhteiseloa päivä kerrallaan, ei tulevaisuuden suunnitelmia
piinaavat muistot, salainen suru, vieras vieressä
Seksielämä ja muukin fyysinen läheisyys jäivät meiltäkin suhteen aikana ja niitä näyttää olevan vaikea palauttaa. En halua ahdistaa, mutta yritän tehdä lähestymisen helpoksi. Miehellä on usein ikäviä kommentteja, joilla yrittää sammuttaa kiinnostukseni.
Muistan, että kriisin alkuvaiheessa, kun olin valmis tekemään ja antamaan mitä vain, jotta pystyisimme jatkamaan yhdessä, joku palstalla sanoi, että vaikka nyt tuntuu uskomattomalta, niin parasta sinulle olisi, että miehesi lähtisi tuon toisen matkaan. Silloin se tuntui raaalta, väärältä ja epäoikeudenmukaiselta vaihtoehdolta, mutta näin jälkeen päin ajatellen
Kirjoitin aikaisemmin, ettei minusta ole lähtemään, vaikka uskottomuus jatkuisikin. Juuri tällä hetkellä uskon, että halutessani pystyisin siihen. Kyllähän itkujen pitää jossain vaiheessa olla itketty.
Voimia kaikille rikotuille, petetyille, hylätyille, jätetyille, yksinäisille uuden elämän rakentajille ja vanhan korjaajille
🙂👍
Kaatunut kirjoitti 7.8.2015 22:8
Tänne kirjoittaneet ovat jääneet suhteeseen pettämisen jälkeen. Minä erosin. Viimeisin suhde oli liikaa, välissä oli liian monta hyvää vuotta ilman epäilyjä.
Eron jälkeen ahdistuin ja masennuin. Kriisi oli liian iso, ja aiemmat petetyksi tulemisen kokemukset tulivat niin elävinä mieleen. Koko suhde ja aikuisikäni tuntui hukkaanheitetyltä.
Kaksi vuotta olen kamppaillut masennuksen kanssa. Tällä hetkellä se on taas voitolla. Nyt en näe tulevaisuutta valoisana, olen miettinyt paljon miten loppuelämäni vietän.
Tässä näen oman kokemukseni. Minulle kävi samoin eli masennuin. - Ensimmäinen reaktioni oli antaa anteeksi ja jäädä suhteeseen ja masennus jäi lyhyeksi. Jonkin aikaa kaikki näytti muuttuneen mutta se siitä. Pettäminen jatkui sillä seurauksella että sairastuin uudelleen masennukseen. Lopullinen ero paransi masennuksesta. Luottamus ei palannut, mies teki itsestään petetyn. Hän "näki" että minulla oli suhde toiseen (toisiin) ja se loukkasi syvästi mutta teki eron entistäkin helpommaksi. Suhteessani olin hyvin sitoutunut ja uskollinen. Parisuhdeasiat pitivät olla kahdenkeskisiä😑❓
20.9.2013 maailmani romahti. Mies petti, itse siitä ilmoitti ja oli aikeissa erota. Kun hän erouutisen oli pamauttanut, niin tajusi siinä samassa, mitä hän oli tehnyt/tekemässä. Ei sitten erottu hänen pyynnöstään. Hän rukoili - älä jätä! Mitkä ja tuskainen matka on kuljettu. Jälkikääteen ihmettelen, miten jaksoin. Kävin töissä, elin ns. normaalia elämää. Sisällä hirveä tuska.
Ihmeellistä, mutta totta. Elämämme oli kaikesta huolimatta parempaa kuin ennen. Keskinäinen yhteys löytyi uudelleen. Seksiä oli ja on. Yhteistä tekemistä, puhumista.
Vasta nyt voin sanoa, että selvisin. Pettäminen ei aiheuta enää sitä ahdistusta ja pahaa oloa mitä ennen. Luottamus ei varmaan koskaan palaudu. Se on vaan niin, että toisen tekemisiä ei voi vahtia ja jos pettää haluaa, niin siihen löytyy aina tilaisuus. Yritän elää normaalia elämäää. Nauttia lapsista ja ystävistä ja nykyisestä elämän tilanteesta. Koskaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta kokemuksesta - se mikä ei tapa vahvistaa ja kaikesta näköjään selviää. En alussa uskonut, mutta kyllä se niin on, että aika parantaa. Tsemppiä kaikille
🙂
Rankkoja kokemuksia pettäminen aiheuttaa. Mukava kuulla, että ASM tuntee toipuneensa. Olen samaa mieltä, että ajan kanssa sitä selviää kovistakin kokemuksista. Sen sijaan en usko, että mikä ei tapa, aina vahvistaisi. Se voi särkeä psyykettä niin, että jää hauraammaksi. Olen havainnoinut, että ainakaan emme ole entisellään sen jälkeen kun meitä on pahasti loukattu. Se voi tehdä meistä vahvempia, kyynisempiä, herkempiä, pelokkaampia, arempia, tarkkanäköisempiä, sulkeutuneempia jne.
Omalla kohdalla huomaan ainakin muuttuneeni tarkkailevammaksi, havaitsen tunteet voimakkaammin ja mieli on ailahtelevampi.
Minä taas tunnen helpottuneisuutta, onnen tunne hiipii hyvin usein vieraakseni. Se mikä oli ahdistusta ennen on nyt onnentunne. On ihana tulla kotiin jossa on vaan omat tuoksut, omat astiat, vaatteet, oma puhdas sänky, omat eväät jne saa katsoa telkkaria tai löhötä sohvalla ja nauttia hiljaisuudesta. Hoitaa omat talousasiani ja suunnitella menot ihan itse. Kyllä sitä oppii nauttimaan hyvistä hetkistä ihan yksinkin. Ystävän voi pyytää vaikka elokuviin milloin ja kenet tahtoo. Kuitenkin jokainen oikeasti tuskallisen ahdistuksen, pettämisen ja ero kokenut ei toivo kenellekää samoin🌻🙂🌻
hämppis - Vaikka päätinkin jatkaa avioliittoa, niin ymmärrän myös tuon puolen. Mietin pitkään eroa ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että elämä eronneena olisi myös hyvää. Olen aina, avioliitonkin aikana, pitänyt yhteyttä ystäviini (luojan kiitos:🙂 ja olen ollut melko itsenäinen. Mieheni ei ole koskaan rajoittanut minua. Pidän myös yksin olosta joten olit itse kyllä valmis eroamaan ja mietinkin sitä pitään. Olisiko elämä parempaa yksin.
Toisaalta nyt, kun ahdistus on helpottanut ja yhteiselämä on hyvää (mitä se oli mielestäni myös ennen pettämistä), niin olen onnellinen myös siitä, että perhe pysyi yhdessä. Vaikka lapset ovat jo aikuisia ja asuvat muualla, niin yhteys heihin on tiivistä.
Tunnen syvää kunnioitusta ja ihailen pikää avioliittoa. Nykyisin erotaan aivan liian hepposin perustein. Kun on lapsia silloin etenkin kannattaa puhaltaa yhteen hiileen. On hyvä että liitossa ja parisuhteessa antaa tilaa toiselle. Rehellisyys, uskollisuus, ystävyys ja kaveruuskin ovat hyviä asioita.
On hyvä, että täältä foorumilta voi lukea erilaisia kohtaloita ja tilanteita. Itse ainakin olen peilannut omaa tilannettani useisiin kirjoituksiin ja huomaan, että aihe pysyy samana, mutta selviämisen vaiheet ja ratkaisut elävät (omaa elämäänsä, voisi jo sanoa...)
Mutta on hyvä näistä kirjoituksista huomata, että kaikki on mahdollista. Oppia samalla itsestä ja elämästä. On mahdollista jatkaa yhdessä pettämisen jälkeen tyytyväisenä tai vain tyytyen tilanteeseen. Yhtä oikein on tehdä ratkaisu erosta.
Ratkaisun tekeminen ei vain aina ole niin helppoa. Pitkä yhteinen historia, yhteiset hyvätkin ajat, yhteiset lapset ja yhteinen omaisuus, rakkaus kaikesta huolimatta... Ei se aina ole niin helppoa lähteäkään!
Itse olen (tällä hetkellä) ASMn kanssa samoilla ajatuksilla. Olen muuttanut erilleen asumaan, mutta opettelemme uutta elämää, yhdessäoloa ja erikseenkin elämistä (petturi)mieheni kanssa. En halua lopullista eroa eikä hänkään, mutta olen jo todella realisti. Katsotaan pikkuhiljaa päivä kerrallaan, mitä elämä tuo. Tähän mennessä erillään asuminen on avannut silmiä, molempien. Ei tämä sinkkuelämä olisi kovin hienoa kuitenkaan...
Raskasta aikaa meillä (no, siis minulla...) oli lähes kaksi vuotta, mutta nyt mies näyttää palanneen avioliittoomme, kun minä olin lähtemässä siitä pois. Mikään ei kuitenkaan ole niinkuin ennen, joten opettelemme uusia "sääntöjä".
Ja elämä näyttää, miten meidän on tarkoitus tästä jatkaa.
☺️❤️
Näissä pettämisasioissa kun on aina se kolmaskin osapuoli. Näyttäisi siltä että hän on päässyt kuin koira veräjästä. Kaikki sotkuiset tunteet, loukkaantuminen, rikkoontuneisuus, pahamieli, viha ja ties mitä kaikkea pettäminen tuo on yksinomaan nyt kahden välien selvittelyä. Harmittaa että se näin menee. Petetty on se joka on ollut vastuullisin mutta nyt suurimman murheen kantaja. Uskon minä että pettämisestä voi selvitä. Omalla kokemuksellani voin sanoa etten vihaa kolmatta osapuolta. Ajattelen että tunteen vallassa tehty pettäminen, no, minkäs ihminen tunteilleen voi. Vastuunsa tunteva, toiset huomioon ottava ja toisen yksityisyyttä kunnioittava ihminen joka osaa käyttäytyä, ei kadehdi ja riko toisen onnea.
Samoissa ajatuksissa hämppiksen kanssa.
Aluksi ajattelin kolmannesta, että se olisi voinut olla kuka tahansa. Aina löytyy toinen samassa tilanteessa oleva "sielunkumppani", jos aletaan hakemaan.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin pimeinä hetkinä tulee väkisin mieleen ajatus: nainen sai jännitystä ja riemua arkeen, sai tuntea salaisen rakkauden kutkutuksen ja palasi sitten vähin äänin avioliittoonsa miehensä rinnalle. Minä sain ensin ihmetellä pari vuotta, miksi mies tuntuu aina vain loitoontuvan, miksi en kelpaa, koska tuo 50-kriisi helpottaa ja sitten täydellinen romahdus, kaikki palasiksi, minkä jälkeen kaksi vuotta romujen keräilyä. Romuista on sitten rakennettu jotain uutta.
Yhtään ei asiaa helpota mieheni kertoma, että X:nkin mies on ollut vuosia sitten uskoton.
X siis tiesi, minkälaista tuskaa uskottomuus puolisolle tuottaa, mutta ei se yhtään estänyt pitkäaikaista salasuhdetta.
Nyt, kun keskustelussa otettiin mukaan se kolmaskin osapuoli päätin kommentoida. Meillähän tämä toinen nainen on miestä vanhempi, usean lapsen mummo.
Se, että hän tuntee meidät perheenä, tietää vakavan sairastumiseni, tekee hänen teostaan minua kohtaan erittäin loukkaavan.
Kovasti hän pyyteli anteeksi käytöstään ja silti yritti jatkaa hommaa miehelleni viestiä lähettäen.
Suhde oli alkanutkin siitä, että hän oli kuulemma kysellyt vointiani. Ei tällainen sitä parantanut; itse en missään tilanteessa pystyisi samaan, kuin hän: empaattisena hän sai jo heikoilla itsensä kanssa olevan mieheni lainaksi itselleen.
Tunnen häntä kohtaan selkeää vihaa: tämä oli hänen ainakin toinen tiedossa oleva uskottomuutensa. Palkinnoksi hän sai ulkomaan matkan; onhan parisuhdetta toki hoidettava.
Mietin, miten sokea hänen miehensä on. Syynhän hän vieritti mieheni hartioille, vaikka tapaamispaikat ja kahdenkeskiset tapaamiset olivat hänen ehdottamiaan ja kotiseudullaan olevia syrjäisiä paikkoja. Kaikki tapahtui autossa...
En tule ikinä antamaan hänelle anteeksi, eikä minun tarvitsekaan. Riittää, että yritän anteeksiantoa miestäni kohtaan samalla luottamusta pikkuhiljaa kasvattaen.
Viimeksi viikko sitten mieheni sanoi, että hänellä on hyvä vaimo. Siihen vastasin, että valitettavasti se asia pääsi häneltä jossain vaiheessa unohtumaan. Mieheni vastasi, että valitettavasti tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka kuinka niin haluaisi. Ja näin se on: sen asian kanssa on vain opittava elämään ☹️
mariella kirjoitti 19.3.2016 23:14
En tule ikinä antamaan hänelle anteeksi, eikä minun tarvitsekaan. Riittää, että yritän anteeksiantoa miestäni kohtaan samalla luottamusta pikkuhiljaa kasvattaen.
Viimeksi viikko sitten mieheni sanoi, että hänellä on hyvä vaimo. Siihen vastasin, että valitettavasti se asia pääsi häneltä jossain vaiheessa unohtumaan. Mieheni vastasi, että valitettavasti tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka kuinka niin haluaisi. Ja näin se on: sen asian kanssa on vain opittava elämään ☹️
Juurikin näin. Elämässä tapahtuu, ihminen tekee virheitä. Uudelleen ja uudelleen... Tietenkin pitää ymmärtää pysähtyä jossain vaiheessa näkemään, mitä pahaa tekee ympärilleen. Ja itselleen.
Meidän tapauksessa toinen nainen on tahollaan naimisissa edelleen, ja silti pitkään piti yhteyttä mieheeni paljastumisen jälkeenkin. Ollut minunkin suuntaan "asiallinen" ja ohjaava. Minä kun en tuota miestäni ole kuulemma oppinut tuntemaan ja ymmärtämään yhtään näiden 29 vuoden aikana. Hän oli ajatellut heidän olleen tarkoitettu yhteen
🙄 Kaipasinkin juuri parisuhdeneuvoja toiselta naiselta... Vaikka ilmoitin hänelle, etten halua todellakaan olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vielä otti yhteyttä. Ei ihan tervettä? Pistäisi itse oman liittonsa kuntoon. Eipä taida sekään sitten ihan kukoistaa...?
Mutta rakennetaan nyt taas ukon kanssa avioliittoa uusista ja vanhoista palikoista, mitä on käsillä. Katsotaan minkälainen rakennelma siitä syntyy. Toivottavasti hyvä ja entistä tukevampi. Ja yritetään yhdessä kuopata kipeät muistot pihan perälle, puolin ja toisin.
🙂🌻