Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Tervehdys kaikki! Niin se on joulu sitten ovella. Se ihana perhejuhla, jota odotellaan yhdessä ja halutaan hiljentyä nauttimaan yhdessäolosta ja hyvästä ruoasta ja onnellisuudesta. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka kukaan haluaa senkin riskeerata itsekkyydellään. Mutta se onkin ihmettelyn aihe, joka ei lopu. Koskaan. Olen tässä tuuminut, miten on mahdollista, että parisuhteessa voi olla kaksi ääripäätä; toinen joka vähät piittaa toisen tunteista, on itsekäs omien tarpeiden tyydyttäjä, joka himon yllättäessä antautuu sen vietäväksi. Ja sitten on se toinen maan matonen, joka tästä huolimatta kirjoittaa ehkä romaanin verran nettiin tunteistaan, vajoaa syvimpään suohon ja aliarvostaa itsensä madonkin alapuolelle ja kärsii tuskissaan vuoden, kaksi JA SILTI jaksaa olla siinä suhteessa, jossa asema on tarkkaan määrätty??? Ei voi kyllä kuin ihmetellä rakkauden suuruutta... Mutta muistan joskus kuulleeni sananparren: kaiken se kestää...
Toden totta! Niin näyttää kestävän. Ja se yksin on meidän ansiota. Tämä on asia, josta pettävät puolisomme eivät saa millimetriäkään osakseen. Me päätämme nyt ja me päätämme jatkosta.
Minä itse olen päättänyt viettää joulun yhdessä. Leikitään perhettä. Voin itseasiassa oikein hyvin. Olen päässyt ja pysynyt hyvässä ja rauhallisessa välinpitämättömyyden ja oman onnellisuuden tunteessa. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, enkä sitä enää mietikkään. Päivä kerrallaan. Ei mietitä edes huomista. Sillä mennään.
Toivon teille kaikille Onnellista, Vahvaa, Meidän arvoista Joulua! Olette tärkeitä, minulle erittäin tärkeitä 🙂
Black Heart kirjoitti 23.12.2015 8:33
...vajoaa syvimpään suohon ja aliarvostaa itsensä madonkin alapuolelle ja kärsii tuskissaan vuoden, kaksi JA SILTI jaksaa olla siinä suhteessa, jossa asema on tarkkaan määrätty??? Ei voi kyllä kuin ihmetellä rakkauden suuruutta... Mutta muistan joskus kuulleeni sananparren: kaiken se kestää...
Toden totta! Niin näyttää kestävän. Ja se yksin on meidän ansiota. Tämä on asia, josta pettävät puolisomme eivät saa millimetriäkään osakseen. Me päätämme nyt ja me päätämme jatkosta.Minä itse olen päättänyt viettää joulun yhdessä. Leikitään perhettä. Voin itseasiassa oikein hyvin. Olen päässyt ja pysynyt hyvässä ja rauhallisessa välinpitämättömyyden ja oman onnellisuuden tunteessa. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, enkä sitä enää mietikkään. Päivä kerrallaan. Ei mietitä edes huomista. Sillä mennään.
Kaikella ystävyydellä: tuo alkaa kuulostaa marttyyrimaiselta katkeruudelta.
Sinänsä minun on helppo sanoa, kun olen erotuskani käynyt läpi ja asunut jo kuukausia omassa asunnossani. En enää mieti exää tai sitä suhdetta. Joskus ne asiat tulevat uniin, mutta muuten tunnen, että se on käsitelty asia.
Ero miehestä, johon en voinut luottaa, oli yksi elämäni parhaista, jollei paras päätös ja teko.
Mietin, että miksi sinä suostut itseäsi kiusaamaan noin? Teeskentelet, kuoletat itsesi sisältä ja olet välinpitämätön? Onko se suojamuuri?
Hei, Apolloperhonen; kyllä se varmaan juuri sitä on. Rakennan, olen jo rakentanut suojamuurin ympärilleni ja olen katkera ja vihainen ja olen ollut sitä kokoajan. En ikinä anna anteeksi enkä unohda. Koitan ehjäytyä täällä muurin sisällä ja nauttia elämästä muuten. Mulla vaan ei ole voimia erota. Vielä. Senkin aika koittaa joskus, mutta se ei ole vielä. Tästä onkin vasta vuosi ja mennä kituuttelen tässä tilassa niinkauan kun se siltä tuntuu. Ehkä minäki kahden vuoden päästä voin todeta että paras ratkaisu ikinä ja ihmetellä, miksi en tehnyt sitä aiemmin, mutta siihen asti rypeän itsesäälissä, ulkoisesti nokka pystyssä ja ihmettelen maailman menoa ja keskityn tähän välinpitämättömyyden ihanaan tunteeseen...
Olen iloinen puolestasi, että olet päätöksesi jo tehnyt ja olet onnellinen siitä!
Kaikkea hyvää ja lämmintä joulua sinulle 🙂
Ymmärrän tuskan, Black Heart. Mutta mihin hävisi se supernainen? Kaivele se esiin jälleen! Miksi et arvostaisi itseäsi, tekee mies (tai kuka hyvänsä) mitä vain. Ne ovat hänen valintojaan. Sinä olet ja ansaitset kultaa!
Kyllä nämä kriisit ovat isoja kasvun paikkoja niissä kamppaileville. Omassa tuttavapiirissä on paljon pitkiä liittoja kriiseissä. Osa on kasvanut eri suuntiin eikä yhteinen suunta ole enää selvä, osa menee tottumuksen mukaan sinnitellen ja hampaita kiristellen. Taloudellisestikin on helpompaa yhdessä, henkisesti...? Hmm. Joillakin alkoholi on tärkeämpää kuin pitkän parisuhteen hoito. Ja roolit parisuhteessa vinksallaan. Ja jotenkin kammottaa lukea tältäkin foorumilta TOSI rankkoja elämänkohtaloita. Vaikka kukin onkin oman onnensa seppä, ei se muutos ole niin helppoa!!
Mutta jokainen tekee silti itse omat valintansa, eikö niin? Niin vihaksi kuin se laittaakin, ei voi sen puoliskon typeriä ratkaisuja estää. Mutta mitä ratkaisuja niiden myötä itse tekee? Alistuuko alistumaan niin henkeä salpaava kuin muutos voisi ollakin. Ja ne tunteet. Kun ei voi käsittää, miten rakas ihminen on voinut seota ja ehkä uudelleen ja uudelleen sen tekee. Muuttuuko se oikeasti, vaikka lupaa?
On hyvä elää päivä kerrallaan. Millä muullakaan tavalla? Itse olen edelleen epäluuloinen, ja päivittäin "koulutan" itseäni siinä. Ukon kanssa on paljon puhuttu. Sanon hänelle heti, jos mieli on huono ja sama pätee toisin päin. Olen muuttunut paljon, omasta mielestäni rennommaksi, mutta ukko ilmeisesti luuli minun sitten sietävän joitakin huonoja juttuja lähinnä juomiseen liittyen. Puhuimme tätäkin auki, koska odotan myös hänen kasvavan tässä kriisissämme. Ei ollut kuulemma hoksannut tällaista... Hmm sekin.
Voi olla että eroamme joskus. Tällä hetkellä en halua. Eikä mieskään. Mutta elän nyt enemmän omaa elämääni, kun lapset eivät enää tarvitse hoitamista. Elän yhteistä elämäämme ja nautin hyvistä hetkistä. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo.
Rauhallista joulua!☺️❤️
Hei 🙂🌻
Black Heart: älä anna periksi itsesi suhteen; olet todella voimakas, koska jaksat paineissakin elää tätä päivää. Mietin, että hidastiko toipumisprosessiasi jonkinlainen vaisto siitä, ettei kaikki ole kuitenkaan kohdallaan suhteessanne? Usein puhutaan ns. naisen vaistosta...
Meillä Joulu on sujunut rauhallisissa merkeissä; tosin aatonaattona mies nautti huomattavan määrän alkoholia (yleensä ei juurikaan juo) mutta se ei sinällään minua häirinnyt, vaikka sairastumiseni myötä olen muuttunut absolutiksi.
Eilen illalla menimme yhtäaikaa nukkumaan ja mies kehui, että minä olen sittenkin hyvä vaimo 😮
Johtuen ilmeisesti siitä, että jouluvalmistelut osuivat kohdalleen kaikin puolin. Myös aikuiset lapsemme olivat tyytyväisiä.
Jotenkin miehen sanomisessa särähti korvaani sana "sittenkin". Onko hän välillä ajatellut, etten ole hyvä vaimo 😑❓
Samvais: pystyn täysin samaistumaan sinuun sekä työkuvioiden, että sairastumisen osalta.
Meillä ei minun työstäni/paineista siellä voinut koskaan puhua. Mieheni kanta oli, että itse olen työni valinnut. Eikä hän ymmärtänyt töissäni olevaa kiirettä ollenkaan.
Sairaudestani ei puhuttu ääneen. Tulostin miehelle tiivistettynä tietopaketin sairaudestani mutta ei hän sitä koskaan ole lukenut.
Toki hän kyselee vointiani mutta arkipäivässä mm. kotityöt eivät ole osaltani vähentyneet. Teen ne joko yksin, tai tyttären avustamana voinnistani riippuen.
En voi mitään sille, että edelleen koen miehen olevan kanssani enemmälti tottumuksesta ja ympäristön paineista johtuen. Tämän paljasti joku viikko sitten esittämäni kysymys:"rakastatko sinä minua?" Kysymykseeni mies vastasi, että rakkautta on niin monenlaista...
Minun naisen vaistoni sanoo, että kuviossa voi olla joku toinen, joka on intohimoisen rakkauden kohde.
Avoimmuus viestintävälineiden suhteen (uskottomuuden jälkeen sovittu) näyttää pieniä viitteitä siihen suuntaan, että jonkun kanssa ehkä soitellaan. Lokitiedot on helppo poistaa yksittäisten puhelujen kohdalla mutta laskuriinhan kertyy minuutteja koko ajan.
Näistä en ole miehelleni puhunut mitään, koska ei hän myöntäisi kuitenkaan asiaa.
Saisin vain vainoharhaisen hullun leiman otsaani ja raivostumisen siitä, etteikö tästä uskottomuusasiasta päästä koskaan eroon.
Tsemppiä teille kaikille muille omissa kriiseissänne ja toivotaan, että tuleva Uusi Vuosi toisi mukanaan meille jotain parempaa. Sen me olemme kyllä näissä ongelmissamme ansainneet 🙂🌻
Minä olen sulkenut pettämisen. En uskalla ajatella sitä, koska en tiedä miten sen käsittelisin. Se on jossain tuolla kuin avaamaton suljettu kirjekuori. Kun tapasimme, rakastuimme täysillä. Mies oli silti pettänyt minua 2kk tapaamisemme jälkeen. Olin sinisilmäinen ja uskoin kaiken. Hän petti minua myös 2kk ennen häitämme. Sain häiden jälkeen viestin naiselta ja mieheni poisti sen. Nyt 3v häiden jälkeen asia tuli esille. Sain selville. Tuska on kova. En uskalla kohdata sitä. Piiloudun vain syvemmälle peiton alle. En tiedä mitä tehdä. Mies on muuttunut. Ehkä? Tiedä häntä. Ne joille asiasta kerroin ovat sen varmaan jo unohtaneet. Nyt vasta sattuu. Kun kuulin, olin shokissa. Siitä on nyt 3kk. Lapseni vuoksi yritän myös minä. Hän rakastaa isäänsä. Enkä halua yhteishuoltajuutta vaan kasvattaa ainokaiseni itse.
Onhan se jotenkin hullua pysyä suhteessa, jossa voi jonkin verran huonosti. Kuka enemmän, kuka vähemmän. Itsekin voin peiliin katsoa. Joku ystäväni jo sanoikin ihmettelevänsä pitkää pinnaani.
Mutta kun en jaksa juuri nyt erotakaan. Mies tuumaa aiheesta puhuessamme, että mihin hän nyt tästä lähtisi, kotoaan? No niinpä 🙂 En voi tässä liitossa ihan hyvin, koska en luota mieheeni, mutta voisinko paremmin yksin? Millä tavalla paremmin? Pelkästään paremmin? Vai jopa huonommin?
Mutta kyllä tuo luottamuspula on ihan syvältä. En vahdi puhelinta, ajoittain olen pyytänyt näyttämään, mutten ole tarkemmin tutkinut. Mutta kun hän lähtee viihteelle, olen aika pistoksissa kotona. Näihin on liittynyt muutaman kerran tämä ämmä, joka on ollut menneisyyttä vasta muutaman kuukauden.
Vai onko ollut? Tämän riivaavan mietteen kanssa on kyllä raskasta elää näinkin. Mies kyllä on kuullut nyt jo monesti, että laukut saa pakata sitten saman tien, jos ilmi tulee ämmäsekoiluja vielä. Sitten se on vaan pakko jaksaa erota?
Mutta jospa tuleva vuosi näyttäisi jotenkin selkeästi suunnan? Voimia meille 🙂🌻
Mä luovutin. Ihan vain luovutin. En missään vihan vimmassa, enkä uusien epäilysten/sekoiluiden/valehtelun takia, vaan ihan sillä ajatuksella, että jos jään, rikon ja rikon ja rikon ja rikon itseäni. Paljon hyvääkin näen tulevassa ex-miehessäni edelleen, ja varmaankin edelleen rakastan häntä jollain tapaa.
Pariterapia auttoi tässä päätöksessä. Asioista keskusteltiin kotonakin, välillä jopa ihan ns. hyvässä hengessä. Kaiken sen setvimisen jälkeen jäi liikaa asioita, joiden kanssa en voi olla (enkä tarkoita menneisyyden tapahtumia, vaan koko ajan läsnä olevia juttuja). Joita en halua parisuhteeseeni. Pariterapeutti auttoi minua sisuuntumaan ja sanomaan ääneen, että "minulla on oikeus vaatia näitä asioita parisuhteessani". Ja koska mieheni ei vaatimuksiini vastannut haluamallani tavalla, mitä vaihtoehtoja jäi? En voi muuttaa häntä, ja voin tehdä päätöksiä ainoastaan omasta puolestani.
Tein siis sen kipeän päätöksen, etten voi jatkaa. Tietenkin olisin voinut oikeutetusti tehdä sen myös heti siinä vaiheessa, kun mieheni petti minua toisen kerran. Mutta silloin en osannut ajatuksiani jäsennellä, enkä ollut valmis. Nyt olin ehkä niin valmis, kuin voi olla. (Etenkin semmoisessa tilanteessa, jossa ollaan sovussa ja kuitenkin yhdessä asioita selvittämässä.)
Ensimmäisestä pettämisestä (miehen pari kuukautta kestäneestä suhteesta) tulee kohta kolme vuotta. Todella tyhjä olo nyt. Tämä on ollut raskas jakso elämässä. Toivottavasti parempaa on edessä.
Voimia ja hyvää vuodenvaihdetta kaikille! 🙂🌻
Sappe, voisitko yhtään avata asioita, jotka saivat sinut luovuttamaan?
Itse kipuilen tuon ajatuksen kanssa. Terapiassa emme käy (enää), mutta olisi varmaan tarpeen.
Miehellä oli suhde ainakin reilun vuoden, fyysinen osuus tuli ilmi kesällä. Ja nyt on sitten leikitty onnellista perhettä. 😝
🙂👍
1Maisa: Varmaankin suurin asia oli mieheni epävarmuus. Se, ettei tiedä, mitä elämältä haluaa. Hän ei pystynyt valitsemaan ehdottomasti vain minua. Annoin aikaa selvitellä ajatuksia. Kerroin, että tarvitsisin häneltä varmuutta. En halunnut, että hän on minun kanssani samalla mahdollisesti jotain parempaa tai kiinnostavampaa odotellen. Sitä varmuutta en saanut. Se "toinen nainen" pysyi hänelle edelleen varteenotettavana vaihtoehtona, ainakin teoriassa.
Samalla totesin, että käsityksemme sitoutumisesta olivat ilmeisesti aika erilaiset.
Sattuu ihan kauheasti, mutta koetan muistuttaa itseäni, että se EN ollut MINÄ, joka halusi heittää hukkaan kaiken sen, mitä meillä oli. (Koska paljon hyvää meillä ehti olla.) Se en ollut minä, ja minä voin vastata vain itsestäni.
Hei 🌻🙂🌻
Sappe: olitko tietoinen miehen ensimmäisestä pettämisestä, kun toinen pettäminen tapahtui? Ja oliko kyseessä sama nainen?
Tuollaisesta toipuminen on varmasti tosi rankkaa. Antoiko miehesi sinulle kuvan, että voit luottaa häneen?
Täytyy sanoa, että yksi kerta ehkä menisi hölmöilyn piikkiin mutta toinen enää ei.
Miehesi käytös satuttaa sinua, enkä yhtään ihmettele sitä, jos sinä et halua enää jatkaa yhdessä hänen kanssaan.
Luottamuksen palautuminen tuossa tilanteessa lienee tosi pitkä prosessi. Se kysyy voimia jo yhden petoksen tapahduttua. Meillä tuosta viimeisimmästä tulee kolme vuotta ja vieläkin ahdistun herkästi mikäli jotain pettämiseen viittaavaa tulee esille.
Mieheni olisi halunnut meidän hankkivan uudet sormukset, koska alkuperäisistä on vuosien varrella tullut epäsopivat.
Olen keksinyt monenlaisia syitä sille, että lykkäisimme sormusten ostoa, koska olen vielä niin epävarma tämän suhteemme jatkuvuudesta.
Ymmärrän siten sinun tuntemuksiasi täysin.
Paljon voimia sinulle ja myös muille pettämisen aiheuttamien kipujen kanssa taisteleville.
Toivotaan, että kohta alkava Uusi Vuosi toisi meille mukanaan ratkaisuja ja parempaa elämää 🙂🌻
Mariella: Olin kyllä tietoinen siitä ensimmäisestä, koska mieheni halusi jättää minut sen suhteensa takia. Minä olin vahvasti sitä mieltä, ettei pitkää parisuhdetta ja avioliittoa voi niin päättää, ja kun oltiin aikamme keskusteltu, mieskin sitten muutti mieltään. Yhdessä koetettiin jatkaa ja asioita yritettiin selvitellä, mutta lopulta päädyttiin kokeilemaan asumuseroa. Halusimme kuitenkin jatkaa yhdessä sen jälkeen, ja sitten mieheni petti taas...🤕 Ja kyllä vaan, sen saman naisen kanssa! Semmoisella hetkellä, kun piti olla niin, että molemmat olemme punninneet asioita tarkasti ja että yhteenpaluu tuntui niin niin niin oikealta ratkaisulta...
Kaiken surun ja muun keskellä on nyt myös helpotus. Nyt hän ei enää minua satuta!
Parempaa uutta vuotta kaikille!🙂🌻
Pian on vuosi ja 9 kuukautta siitä kun mies ilmoitti ihastuneensa toiseen ja haluavansa eron.
Onko siitä jo "pidempi aika" - en tiedä. Tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Tai tuhat elinikää sitten.
Välillä kaikki oli jo ihan kohtuullisen ok. Nautin asuessani erilläni miehestä, tunsin itseni vahvaksi ja onnelliseksi. Jouduin... syystä ja kolmannesta... muuttamaan takaisin yhteisen katon alle ja siitä lähtien kaikki on mennyt hetki hetkeltä huonompaan suuntaan.
Mies ei - minun nähdäkseni - tee mitään korjatakseen meidän välejämme. Jaksoin jonkin aikaa yrittää puhua (asia, jonka mieskin on todennut pakolliseksi) mutta kun minkäänlaista vastakaikua ei kuulu, ei näy, en enää jaksa. Miksi minun pitäisi yrittää korjata toisen tekemät virheet??!
Asutaan nyt tässä kai siihen asti kuin minun mittani tulee täyteen ja lähden. Taas.
Emme riitele. Mutta emme myöskään ole pari. Me vain... olemme olemassa. Mutta emme toisillemme.
Olen alkanut haaveilla. Elämästä, OIKEASTA elämästä. Joskus, jossain, ilman miestä. Mietin, milloin on oikea hetki siihen. Odotanko kunnes viimeinenkin lapsi on omillaan? Lähdenkö aiemmin? En tiedä.
Olen tyhjä ja turta. Hengitän ja suoriudun päivästä toisensa jälkeen. Mutta en elä.
Haaveilen ajoittain itsemurhasta mutta samalla tiedän, etten kykene siihen. Olen itse joutunut kokemaan kahden läheiseni itsemurhan enkä voi tehdä sitä omille lapsilleni.
En vihaa miestä. En vihaa itseäni.
Olen niin turta, ettei mikään kosketa minua. Päivät virtaavat ohitseni edes hipaisematta minua. Toimin arjessa mutten ole läsnä.
Jossain vaiheessa tämä kaikki loppuu.
Nautin asuessani erilläni miehestä, tunsin itseni vahvaksi ja onnelliseksi.
Kurnau, jäin miettimään, mikä sai sinut muuttamaan takaisin. Itse valitsin jäämisen vaikka edelleen pohdin, olisiko ollut viisainta lähteä. Ilmitulosta on kulunut 2,5 vuotta. Vaikka meillä menee hyvin, niin totuus on, ettei asiaa voi koskaan unohtaa. Ei ehkä tarvitsekaan. Pystyn elämään pitkiä aikoja ns. normaalisti, mutta välillä asia tulee mieleeni erilaisista asiayhteyksistä ja silloin sattuu. Sattuu pahasti. Onneksi palautuminen on nykyään nopeampaa. Mietin, olisiko toisen pitänyt saada rangaistus ja olisiko pitänyt jättää. No, ehkä rangaistus tulee myöhemmin ja jonkun muun taholta. Pitäneekö paikkansa, että paha saa palkkansa?
Vuosi 2013, oli yksi elämäni onnellisimmista. Paljon matkusteleva mies oli jättänyt minut lentoemännän vuoksi. Olin kuulema itse ajanut hänet vieraaseen syliin 10 avioliittovuoden jälkeen. Olin aluksi täysin hajalla, lähinnä alakouluikäisten lasten takia, mutta aika nopeasti aloi näkemään asiassa valoisiakin puolia. Ei tarvitsisi enää koskaan nähdä miehen ärsyttäviä vanhempia, suostua seksiin vaikka itseä ei yhtään hyvita, jne. Aloin elää täysillä, pari lyhyttä suhdetta, uusi kaveripiiri, töissä meni hyvin, itsetuntoni oli taivaissa. Lapset tosin itkivät isäänsä, jota näkivät vain hyvin harvoin (aina työmatkoilla). Loppuvuodesta 2013 mies alkoi olla poikkeuksellisen ystävällinen minua kohtaan ja ehdotti lasten edessä(!!) että palaisimme takaisin yhteen. En saanut sanottua että kuule olen ollut paljon onnellisempi ilman sinua. En saanut sanaa suustani. Lapset hyppivät riemusta ympärillä. Ette arvaa miten raskasta oli hymyillä lapsille siinä tilanteessa.
Yhteen paluustamme on nyt siis reilu 2 vuotta aikaa. Mies tietää että luotto on mennyt, mutta ei tiedä sitä etten koskaan halunnut takaisin suhteeseen. Sitä en saanut sanotuksi edes parisuhdeterapeutille, eli tavallaan kai oma moka jos elän onnettomassa suhteessa en ole ollut rehellinen. Suhteessa olen siis vain ja ainoastaan lasten takia. Mies on kuitenkin ihan kelpo isä ja lapsilleen hyvin rakas. Miehen työkuvioista johtuen lapset näkisivät isäänsä vain HYVIN harvoin jos eroaisimme. En voi tehdä sitä lapsilleni. Elän mielummin kuolleessa suhteessa, soljun päivä kerrallaan eteenpäin, niinkuin joku aikaisemmin sanoi. Aloitan oman elämäni (tok näk yksin) sitten kun nuorempi on täysi-ikäinen. Toisaalta nyt kun ero on kerran ollut edessä ja satuttanut pahasti niin tiedostaa sen että toista kertaa se ei voi satuttaa samalla tavalla. Tuntuu että elän jatkuvassa epävarmuudessa. Kun mies on lähtenyt kerran niin miksei lähtisi toistakin kertaa, saa vaan taas tarpeekseen kaikesta. ITse hän vakuuttelee että ei lähde koskaan enää ja on tyytyväinen nykyiseen suhteeseemme, koska olen kuulema muuttunut parempaan suuntaan.
Luulen että mies haluaa pitää minusta kiinni koska tietää että menettäisi lapsensa käytännössä kokonaan jos me ei oltais yhdessä. Toivoo kai että jonain päivänä luottamuspula korjaantuu, vaikkakin heikolta näyttää.
Luottamus on kuin neitsyys - kun se on kerran mennyt, vaikea saada takaisin.