Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Apolloperhonen kirjoitti 5.12.2015 11:21
Mihin saa valittaa?
Taitaa olla niin, että peiliin saa valittaa 🙂🌻Haa! Taidan tietääkin tuon, mutta olisi niin kiva laittaa joku muu ratkomaan tämän elämän pöllöydet 🙂👍
Kyllä juu. Katsoa tämä korjausvaihe pitää. Ystäväni totesi, että oliko tämän pettämisen vain tavallaan pakko tapahtua, että menemme kunnolla avioliittomme ytimeen? Vähempi ei olisi riittänyt? No, minulle olisi, mutta ehkä mikään ei tosiaan olisi muuttunut. Ja ihminen tekee virheitä, mutta toistuvana on jo tapa toimia? Kai?
No kompastellen, mutta eteenpäin. 🙂👍
Tällä haavaa yhdessä...
Hei 🙂🌻
Luin kirjan "Revitty sydän"; tarinoita uskottomuudesta molempien osapuolten kannalta.
Siinä korostui pettäjän identiteettikriisi, jota ratkaisemaan tämä ulkopuoliseen rakastuminen/suhde oli ns. lääke.
Pettämistä edelsi usein masennus, väsymys omaan elämään ja tunne siitä, että tässäkö kaikki nyt sitten on? Näitä tuntoja ei kuitenkaan aleta käymään läpi puolison kanssa...
Se on minulle ihmetyksen aihe: meilläkin keskustelut sairastumisestani ja lastenkasvatuksesta ( mihin mieheni ei ole juurikaan koskaan edes osallistunut ) käytiin kakkosen kanssa.
Vaikka minä edeltävänä keväänä yritin pariin otteeseen ottaa asioita puheeksi, ihan itkun kanssa, ei mies siihen alkanut. Tuumasi vain, että ihan hyvin meillä menee. Liekö jo tuolloin ollut jotain säätöä meneillään???
Ja nykytilanne: ei mies puhu sen enempää tunteistaan, kuin aikaisemminkaan. Puhelinta ei piilottele mutta vahva epäilys on, että puheluja poistetaan. Usein kertoo samoja asioita toistamiseen tai sitten uutena tulee joku asia, minkä sanoo jo kertoneensa. Herää ajatus siitä, että kenelle muulle hän puhuu näitä juttuja, kun ovat sellaisia kuitenkin, mitä ei miespuolisille mielestäni kertoisi.
Onko epäileväisyyteni siis harhaa vai ns. naisen vaistoa, joka aistii jotain poikkeavaa olevan meneillään?
Lisäksi mies hermostuessaan käyttää samoja ilmaisuja, kuin pettämisen aikana. Mm. käskee laittamaan lääkityksen kohdalleen ( perussairauteni vaatii jatkuvaa lääkitystä ). Tämän koen erityisen loukkaavana itseäni kohtaan. Mutta hänestä ei saa totuutta puristettua ulos: alkaa keinot olla vähissä. En tiedä, olisiko kenelläkään antaa neuvoa, mitä voisin enää tehdä 😑❓
Hei vaan,
Olen tätä keskustelua paljonkin seurannut, sillä onhan tämä täällä aktiivisinkin. Itse olen sieltä toiselta puolen, tosin vielä ilman ilmitulo. Minulla oli pieni muotoinen suhde ja ihastus aikaa sitten, joka on jo kuitenkin nyt menneisyyttä. Avovaimoni ei asiasta tiedä, tai ainakaan ei minuöle ole asiasta mainunnut, enkä ole sellaiseen viittaavaa huomannut koskaan. Se miksi aloin kirjoittaa on se, että itse uskon että syyt näihin ikäviin tapahtumiin hyvin usein vain tulee siitä oman parisuhteen ongelmista, tarpeiden tyydyttymisen puuttumisesta ja oman itsensä muutoksesta.
Ongelmia on hyvin useita erilaisia, puhumattomuus, läheisyyden vähyys ja erilaiset toisen mielyttämisen tarpeet. Samaan syssyys kun pistetään se tosiasia että kumpikin ihmisistä kasvaa suhteen aikana omia polkujaan vaikka kuinka yhdessä ollaan, on isot mahdollisuudet ongelmille. Ne ongelmat kuitenkin nousee yleensä pinnalle siimä 10 vuoden paikkeilla.
Oma parisuhde on ollut vaikea aina välillä hyviä välillä huonoja kausia viimeiset useat vuodet kuitenkin alamäkeä. Toisaalla ketju mun omista asioista. En mimäkään miuta kaipaisi kuin ihmisen rinnalle konka kanssa olisi hyvä olla ja jakaa elämän kolhut ja hetket. En minä ole petturipaskiainen joka jokaisen helman alle yrittää kun toisella silmä välttää, tiedän kyllä että sellaisia ihmisiä on myös.
No tulipahan tämäkin sitten tänne palstalle kerrottua, ei se helppoa ollut. Ja ei tosiaan ollut tarkoitus syyllistää, tai puolustella ketään. Tiedän itsekkin että toinen murtuisi täysin jos tietäisi, enkä minä sitä hänelle aio koskaan itse kertoa, miksi, puhdistaakseni omatuntoa satuttamalla toista?
En minä kuitenkaan voi olla myöntämättä että tämä on antanut minulle paljon pelkästään senkin vuoksi että olen tällä matkalla oppinut paljon
Sisältä sekaisin: olen ihmeissäni - muussa palstassa sain sen kuvan että haet hyväksyntää ja rakkautta ja läheisyyttä ja sanonpa nyt suoraan näin naisen näkövinkkelistä että kyllä nainen vaistoaa en ymmärrä että ihmettelee toisen viileyttä taitaa vaan odottaa tunnustustasi. Olisiko olla aika rehellisyyteen jos sitä toisestakin toivoo ja vaatii. Olen ihmeissäni. 🤨
Ihan aluksi; kiitos teille kaikki rakkaat kanssasisaret; olen lukenut lukemasta päästyäni teidän viestejä, ei vaan ole ollut oikein voimia vastata. Takana ensimmäinen vkl yksin. Nautin joka hetkestä. Juhlimme Itsenäisyyttä ja nautin ystävien seurasta. Olo on omituisen tyhjä. En ole miettinyt päivää pidemmälle mitään, Aika näyttää. Mutta olo on voimaantunut. En välitä. Tai ehkä en uskalla ajatella. En tiedä. Onko odotettavissa romahdus vai onko todella niin, että voima on kasvanut minun huomaamatta ja teidän kaikkien avulla pikkuhiljaa, mulle mitään kertomatta? Emme ole asiaa käsitelleet juurikaan, olen hukkunut viesteihin ja puheluihin, mutta en ole saanut niistä mitään. En sen kummemmin hyvää kuin huonoakaan. Tuntuu kuin olisi tunteet repästy pois. Ei mitään. Ammottaa sisin tyhjyyttään. Ihan hyvä olo muuten 🙂
Matka lähenee. En mieti sitäkään. Olen virran vietävänä ja kellun pinnalla. Olen siis pystyssä mutta vaakatasossa. Ei huono!
Sen verran olen kuullut, en kuunnellut, että tässä ei ollut mitään tarkoitusta, ei näkemistä ei aikomustakaan nähdä. Ihan vain kuulumisten vaihtoa. 100% viatonta. Aha. No hyvä sitten. Jatkakaa samaan malliin.
Kuulemma petturipukki voi pyytää tätä exää olemaan minuun yhteydessä. Ai miks? Ei mua kiinnosta exän mielipide asiasta. He voivat kaikessa rauhassa vaihdella kuulumisiaan.
Tuleeko tässä vielä ikävä? Empä mieti sitäkään. Aika näyttää senkin. Mutta ottipa korvaan muuten cheekin laulun sanat:
Luottamus on kun paperii kun se rypistyy
Se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa
Kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa
Luottamus on kun paperii kun se rypistyy
Se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy
Vaikka särjit mun maailman ei nää tunteet mee pois
Ethän sä nyt jumalauta mulle tee noin, hä!
Miks sä sytytit sillat palaa?
En löydä enää sun luo
Teitkö sä tän tahallaan?
Nyt kaikki palaa.
Empä ole Cheek fani, joten en näihin sanoihin ole koskaan kiinnittänyt huomioita, mutta että nyt ottikin korvaan:-)
Aurinkoista viikkoa kaikille, Show must go on!!!
Black heart, olen pahoillani puolestasi. Niinhän se näyttää olevan, että tiikeri ei pääse raidoistaan. Johan se on tälläkin palstalla nähty.
Ja se mitä pettäjä kertoo ja tunnustaa on itse asiassa vain jäävuoren huippu. Näköjään niin sinun kuin minunkin tapauksessani. Kuinka paljon onkaan vielä erilaisia pettämisiä paljastumatta?
Luuletko oikeasti, että miehesi vain viestitteli hyvänpäivän kuulumisia exänsä kanssa? Mikä tarve siihen olisi? Ei ole tavannut tai aikonut tavata häntä tässä viime aikoina? Eipä luulisi hänellä olevan pienintäkään tarvetta olla yhteydessä eksäänsä sen jälkeen mitä on sinulle tehnyt, jos sattuu pisarankaan vertaa enää sinusta välittämään! Oliko exän kuva, jonka sait puhelimeesi uusi vai vanha? Missä otettu? Jotenkin kai me petetyt haluamme uskoa, että "no ei se taaskaan pahaa tarkoittanut, kunhan nyt hölmöilee" ja jatkamme tätä elämää näiden pettäjien kanssa.
Mutta samaahan se on ollut meillä. Ei riittänyt hänen pettämisensä, jonka itse tunnusti, vaan vielä löysin mieheltä salaa hänen nettitreffi-ilmoituksensa. Olen myös saanut selville, että mieheni on ainakin sähköisessä viestinnässä exänsä kanssa. Siis tämä nainen oli hänen exänsä ja he erosivat ennen kuin me tapasimme, tästä on jo 20 vuotta aikaa. Miksi hän on nyt, vuonna 2015, tämän naisen kanssa yhteydessä sähköisillä viestimillä? Tiedän, että eivät ole olleet yhteydessä kuin ihan nyt viime aikoina. Tuo nainen on muuten perheellinen itsekin. En ole kertonut miehelleni, että tiedän heidän yhteydenpidostaan.
Kuinka paljon hän haluaa loukata minua?! Kuinka vähän hän minusta oikeasti välitääkään?!
Tiedän sen tyhjyyden tunteen mikä sinulla on tämän viimeisimmän kolhun jälkeen. Olenhan itsekin sen kokenut. Ja vielä tämä kolmas kolhu (yhteydenpito nuoruuden eksään). Ei tunnu enää missään! Ei itketä, ei sureta, ei hetkauta, ei kiinnosta, ei haittaa. Ei ole tunteita!
Tilanteesi on sama kuin minulla. Voit joko jäädä asumaan miehesi kanssa tiedostaen, että hän tulee aina pettämään sinua jollain tapaa. Tai voit lähteä. Mutta kyllähän me molemmat tiedämme, että näiden iskujen jälkeen ei luottamusta enää koskaan tule löytymään. Eivätkä miehemme meitä rakasta kuten puolisoa normaalissa, terveessä suhteessa rakastetaan. Kenties he "rakastavat" vain sitä materiaa (asunnot, autot, veneet...), mahdollisuutta olla lasten kanssa päivittäin sekä sitä kuitenkin perusturvallista ja tasaista arkea, joka heidät petoksen tielle vei alkuhuuman kadottua.
En muista minkä ikäisiä teidän lapset ovat, ovatko alaikäisiä?
Ainoa neuvo mitä annan sinulle on, että ala nyt viimeistään suojaamaan selustaasi. Miehesi ei tule ihmeparantumaan pettämistaipumuksestaan. Eli jos nyt jäät ja joku päivä tilanne menee siihen pisteeseen (kuten koetun perusteella tulee todennäköisimmin tapahtumaan) että on lahdettävä niin et jää tyhjin käsin. Olisi liian kova hinta aloitaa elämä tyhjältä pohjalta.
Hei 🙂🌻
Näyttää tosiaan siltä, ettei tiikeri pääse raidoistaan...Miten jotku voivat olla niin sydämettömiä ja julmia, että kerta toisensa jälkeen leikkivät toisen ihmisen tunteilla ja jopa elämällä 😐 Tuo on ihan käsittämätöntä!!!
En usko, että elämällä tuollaisten miesten kanssa yhdessä tulee jatkoa olemaan. Luottamus ei tule ikinä palautumaan. Toinen parantelee haavojaan ja samalla aikaa toinen toimii selän takana niitä syventäen 😞
Toivon mahdottoman paljon voimia teille ja joku aavistus on itsellä, ettei taida mennä kauankaan aikaa, kun olen itse jälleen samassa tilassa ☹️
Taas on muutama päivä vierähtänyt pohtiessa elämää; joulu tulossa, mielen pitäisi olla joulun odotusta ja rauhaa täynnä... Tyhjyys on vallannut mielen. Ei satu eikä koske. Ei mitään. Ei vihaa eikä raivoa. Oikeestaan ihan hyvä olla. Petturipukkini edelleen koittaa parsia paloja yhteen. Olen jopa hiukan lämmennyt ajatukselle, koska ei tunnu miltään. Voin ihan hyvillä mielin, tai siis ei millään mielin, olla sen kanssa samoissa neliöissä. Hätä on toisella puolella, ei minun puolellani. Aika mehukas tilanne 🙂
Noh, en edelleen tee suuria enkä pieniä päätöksiä, virta vie. En mieti huomista enkä varsinkaan ylihuomista. Elämä on tässä ja nyt. Ei huomenna.
Mariella; älä menetä uskoasi ennenkuin on sen aika. Uskon silti että joku on poikkeus, koska poikkeus vahvistaa säännön. Pakko olla tässä maailmassa myös onnistumisia, mä uskon siihen kiven kovaan. Ei voi kaikki laatikon hedelmät olla sisältä mätiä. Ihan pakko sieltä on jokunen helmikin löytyä, toivon että sinä olet sen löytänyt.
Jos jotain tässä taas on oppinut, on se, ettei kannata miettiä murheita, ennenkuin on niiden aika. Ennekuin ne kohtaa. Ennenkuin ne pamahtaa syliin. Sitten kerkiää kyllä märehtiä ihan tarpeeksi.
Mietin sellaistakin, että voi olla niinkin, että kun pettämisestä jäädään kiinni, suhdetta aletaan ajamaan tuhoon ihan alitajuntaisesti. Eli oisko niin, että kaikella on tarkoistus; jos toinen löytää tiensä kiihkeempään, kauniimpaan, nuormepaan, parempaan, ihanampaan kainaloon, on se merkki siitä, että oma ei enää niin kiinnosta. Ja kun näin on, on se merkki siitä. että on aika erota. Ehkä se ratkaisu on vaan niin vaikea tehdä (siis miten niin ehkä..? TODELLAKIN on vaikea ratkaisu tehtäväksi...), että sysää tässäkin vastuun teoille, pois omasta tahdosta niin sanotusti... Ehkä meitä ei vaan ole luotu olemaan yhden ihmisen kanssa niin pitkään, ehkä onkin tarkoitus vaihtaa puolisoa ajoittain...? Meidän lapset ovat siis jo isoja; nuorin 16-v, muut täysikäisiä. Eli ei tässä lasten takia tarvitse kärvistellä. Mutta jotenkin nautin tästä tilanteesta ja annan elämän viedä. Uskon aina ja edelleen siihen että asiat menee niinkuin niiden kuuluu mennä. Jos meidät kaikesta huolimatta on luotu toisellemme, me olemme kaiken tämänkin jälkeen yhdessä tai jos minulle on tarkoitettu joku muu, otan hänet avosylin vastaan, väkisin ei oteta eikä haeta. Nautitaan joka hetkestä ihan rauhassa ja koitetaan luottaa elämän oikeamielisyyteen ja siihen, että elämä tietää, miten on tarkoitettu meneväksi. Ja kun ei enää luottaakaan tarvitse, on yksi vastuu vähemmän kannettavana...
Näillä ajatuksilla joulua kohti, ainakin tänään 😉
Huh!!!
Tänään oli semmonen päivä, etten tosiaan enää tiedä, missä mennään.
Oli terapia ja mies kysyi, että mitäs siellä puhuttiin? No; kerroin hänelle, että terapeuttini mielestä olisi epätodennäköistä se, että mies pettäisi, koska tämä ehdotti n. viikko sitten, että meidän pitäis hommata uudet kihla/vihkisormukset, koska entiset ei sovi.
Tästäpä mies hermostui; hänen mielestään terapeutti ei voi sanoa noin, sillä voi olla kuulemma joku tapapettäjä, joka siitä huolimatta hommaa uudet sormukset vaimon kanssa.
Samassa hän korosti, ettei nyt puhu itsestään, vaan yleisellä tasolla.
Jotenki hämmensi hirveästi mieltä tuo miehen kommentointi ja muutenkin hän oli äreä, vaikka itse tarjoutui viemään minut kaupunkiin samalla omia asioita hoitaen.
Minä en missään vaiheessa syyttänyt miestäni, eikä terapeuttinikaan mielestäni.
Mies veti esille erokortin; huomautettuani häntä siitä, että puhuu minulle alentuvasti ja on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Hän ei pyytänyt anteeksi, vaan sanoi, että ei minun ole pakko olla hänen kanssaan. Voin kuulemma lähteä ihan milloin tahansa.
Terapeutilta lähtiessäni oli hyvä, seesteinen olo. Ei ole enää ☹️
Mariella; ihmeellinen reaktio tosiaan; luulisi että miehesi olisi tarttunut nimenomaan tuohon, eikä tyrmännyt terapeutin mielipidettä..? Ja erokortti? Onkohan todellakin ihan sama. oletko siinä vai et. Epäilen. Minusa tuo haiskahtaa hajoita ja hallitse-taktiikalta, se on 100% varma että sinä olet siinä ja pysyt. Kuten kaikki petturipukkimme luulevat.
Ai että tulee olemaan ihanaa hajottaa tuo pilvilinna; ei me tässä olla maailman tappiin.
Mulle on kehittynyt kauhea tarve pahoittaa petturipukkini mieli. En edes yritä esittää hyvää ja ymmärtävää ihmistä, kun en sitä todellakaan tässä tapauksessa ole. Haluan satuttaa sitä. Kovaa ja korkealta. Ja paras keino on todellakin näyttää sille, mitä se menettää ja viedä se loppuun asti. Ja lähteä suhteesta ylpeänä, varmana, hyvillä mielin ja itsevarmana. Ai sitä anelun määrää... siinä kohti tosin pitää olla jo niin vahva, ettei kompastumisen vaaraa enää ole.
Olen niin monta kertaa tehnyt "päätöksen" lähteä, jättää, lopettaa koko paska. Enää en tee sitä. Teen sen konkreettisesti sitten, kun olen satavarma onnistumisesta. Milloin se lopullisesti tapahtuu; en tiedä. Uskon sen tunteen valtaavan joka solun, kun olen siihen valmis.
Olen kyllä alkanut valmistautumaan siihen. Pieniä asioita sieltä täältä. Huomaamattomia asioita, jotka helpottavat eron kohdalla asioiden järjestelyjä. Jotka auttavat päätöksen loppuun viemistä ja jotka minmoi asioiden pakollisen hoitamisen yhdessä.
Kun lähden, en halua olla sen kanssa missään tekemisissä; pakolliset kuviot toki, mutta en mitään muuta. En halua kuulla kuulumisia, en halua tietää siitä ja sen elämästä mitään. Haluan irrottaa sen kuin laastarin ihosta.
Näissä tunnelmissa se on taas mitä hehkeintä lähteä viikonlopun viettoon. Toivotan teille kaikille mitä ihaninta viikonloppua; onnellisuutta, voimaantumista ja iloa elämään; kynttilän valossa tai baarin sykkeessä 😉
Onpas näitä nyt ankea lukea? 😑❓ Mikä tässä ajassa on? Vai onko vain niin tietenkin, että me tukea kaipaavat täällä pälisemme... Pitäisikö hetken pitää taukoa täältä...?
Jäin miettimään tuota, että kun suhteessa on pettämistä, olisiko merkki vaihtamisen tarpeesta. Onko aina niinkään? Uskon, että pitkässä suhteessa tylsyys voi iskeä eri vaiheissa oman kasvun myötä ja konstit sen tylsyyden korjaamiseksi eivät ole niin rakentavia kaikilla... Ja sitten ehkä joillakin "rakkaus loppuu". Sitä en vain ole vielä käsittänyt, miten se silleen "loppuu". Eihän rakkaus omiin lapsiin tai vanhempiinkaan "lopu"? Mutta teemme virheitä. Pieniä ja tosi isoja. Oleellista kai onkin, mitä niistä opitaan. Yksilönä ja pariskuntana näissä pettämistapauksissa.
Meillä tämä pettämiskuvio ei ratkennut tai paljastunut kerralla. Minä sain tietää viesteistä vajaat kaksi vuotta sitten ja olin kohtuullisen hölmö, kun en IKINÄ IKINÄ IKINÄ olisi voinut uskoa sen pahempaa. Noin vuosi sitten paljastui yhdessä vietettyjä bileiltoja baareissa, kun lähdettiin "jätkien kanssa". Luvattiin lopettaa suhteilu, hetkeksi varmaan aina loppuikin. Ukon olen pari kertaa häätänyt "ulkoruokintaan", mutta aina ottanut takaisin... Keväällä teimme kyllä jo osituspaperit (tai minä tein ja ukko laittoi nimen alle) ja lopulta tämän fyysisen puolen paljastuttua tein kesällä erohakemuksen. Vireillä on siis. Mutta mitään valmista tästä ei tule. Toki vasta erohakemus ja kämpän katseleminen herätti vissiin tuon keski-ikäisen herran todellisuuteen? Tai tiedä häntä...
Että jos meitä kohtaloaan parkuvia ja petturipukin kanssa edelleen takkuavia täältä löytyy, ei se eroaminenkaan ole kaikille niin helppoa!! Minulla oli ja on edelleen tunteita tuota miestä kohtaan. Hän on yhteisten ihanien, jo lähes aikuisten lastemme hyvä isä, meillä on takana paljon hyviä aikoja. Toki jos se ämmä tuon vielä saa pauloihinsa, pakkohan se on jo tajuta ja tappionsa myöntää. Mutta NYT alan vasta olla siihen valmis.
Mennään nyt päivä kerrallaan. Olen aloittanut uusia omia harrastuksia ja pitänyt huolta omista ystävyyssuhteistani. Tällä hetkellä ihan ok olo. Enhän minä tuohon mieheeni luota juuri lainkaan, mutta eläköön sen kanssa.
Rakentavaa ja edes jonkinlaisen onnellista viikonloppua meille ☺️❤️
Mä alan kai olla kohta jo aika valmis lähtemään. Mies on kyllä nyt ollut kaikin puolin mukava ja varmaan yrittänyt tosissaan, mutta kun nämä ongelmat eivät näy selvittelemällä selviävän. Itse oireilen jo fyysisestikin. Olisi pitänyt olla tomerampi ja päättää, että jos pettäminen toistuu, niin sitten en enää yritä. Itseni tässä vain rikon.
Valoa ja voimaa teille kaikille!🙂🌻
Meillä tilanne vaihtelee taas; mies pyysi anteeksi ja lupasi olla rähisemättä, koska hänhän sen virheen on tehny ja samalla sanoi, että senverran koville tää on ottanu meillä, ettei tuo virhe tule toistumaan 🙂👍
Nyt toivon, että pitäisi sanansa ja myös sitä, että pääsisin pikkuhiljaa irti epäilyistäni.
Mikään ei ole kiveen kirjoitettu ja luottamuksen palautuminen on kipeä prosessi.
Toivon teille kaikille kanssakulkijoille rauhallista joulun odotusta ☺️❤️
Mariella, olen niin pahoillani puolestasi, ja kaikkien teidän puolesta tässä foorumissa. Oli ihan pakko taas kirjoittaa tänne vaikka välillä tuntuu että kun tänne kirjoitan pääasiassa siitä että minulla menee joten kuten hyvin, tai oikeastaan tänään voin sanoa että minulla menee hyvin.
Tänään on kulunut tasan kaksi vuotta siitä kun mieheni jäi kiinni. Hänellä oli ollut toinen nainen 15 vuotta, ehkä enemmänkin. Olivat kuulemma tavanneet noin 5 kertaa vuodessa, ehkä enemmänkin. Mutta tänä aamuna kun heräsin, muistin heti että mikä vuosipäivä tämä on, yritin etsiä tuskaa sisältäni mutta enpä löytänytkään????
Olen koko ajan ajatellut että kaksi vuotta siihen kuluu ennen kuin pystyy sulattamaan tämän asian, mutta lukiessani teidän kirjoituksianne, välillä meinaa usko mennä.
Mutta Mariella, haluan kertoa, että vuosi sitten, kun meillä oli 44 v hääpäivä ja paljastumisesta oli kulunut vuosi, mieheni toi meille molemmille uudet vihkisormukset. Hän oli keränyt vanhat sormuksemme plus muita kultakoruja ja käynyt teettämässä niistä meille molemmille uudet sormukset. Uudet ovat tuplasti leveämmät ja mieheni pitää sormusta koko ajan. Hän otti aikoinaan sormuksen pois "työn takia" jo ensimmäisen vuoden jälkeen eikä koskaan pitänyt sitä, tämä kuulostaa ihan hurjalta mutta näin se vaan oli. Minäkään en pitänyt sormusta viimeiseen kymmeneen vuoteen, sillä olin laittanut sen sormeeni 16 vuotiaana ja sormeni olivat niin muuttuneet että sormus ei mennyt enää sormeeni. No, nyt se on siinä, samoin miehelläni. Mariella, en ole ihan varma että kannattaako sinun jatkaa, miehesi tuntuu olevan hyvin epävarma suhteestanne, ehkä hän yrittää mutta ei kyllä tunnu onnistuvan, mutta mikä minä olen sanomaan. En myöskään osaa sanoa mistä löytäisit voimia lähtemiseen. Olen kärsinyt jumalattomasti ja olen päättänyt voittaa. Minusta on tullut vahvempi vaikka itsetunnon sirpaleita vielä keräilenkin. Ei enää montaa sirpaletta puutu.
Tänään on se päivä kun minulla alkaa uusi elämä jossa vanha jää taakse.
Toivottavasti en tule tänne enää kirjoittamaan huonoja uutisia. Hyvää ja rauhallista JOulua tgeille kaikille.
Lämminverinen, on kuitenkin mukava täällä kuulla, että jollain menee hyvinkin, koska varmaan me kipuilevat ja hapuilevat täällä enimmäkseen kirjoittelenme?
Meilläkin menee enimmäkseen ihan ok, mutta vielä en todellakaan pysty olankohautuksella asiaa ohittamaan. Mistä se kaksi vuotta lasketaan? 😋 Lähinnä kai suljen mielestäni koko asian? Ja sitten se putkahtelee kuitenkin pienestä ärsykkeestä pintaan...
Välillä mietin edelleen, mitä oikeasti tuo mieheni tekee meidän suhteemme uudistamiseksi/korjaamiseksi/parantamiseksi, jos se oli niin epätyydyttävä, että seikkailua oli haettava muualta? Minusta on alkanut tuntua, että minä olen "löysännyt nutturaa" monien asioiden kohdalla, mutta hänelle se on vain ollut merkki, että sitten nämä asiat ovat minulle muka ok? Hän kertoo ihan pieniä valkoisia valheita edelleen, ettei minulle tulisi "paha mieli".
Olen alkanut tajuta, miten epätasainen suhde meillä onkaan. Ja mies osaa edelleen saada minulle syyllisen olon monista jutuista, vaikka tiedän olevani "syytön"...
Olenko vähän hölmö? (olen) Ja hän lienee törppö? (tiedän)
Välillä myös mietin, että olisipa voimia lähteä. Edes kokeeksi. Edes hetkeksi. Toisaalta saattaisin jopa tykästyä asumaan itsekseni. Miksi ajatus erillään asumisesta silti tavallaan pelottaa tai aiheuttaa ahdistusta? Enkä saa tarpeeksi raivaannuttua tehdäkseni asialle mitään.
Mutta mikäs kiire tässä?
Mekin olemme olleet yhdessä 30 vuotta ja kyllähän siinä ajassa on opittu rutiinit ja tavat toimia ja kohdella toista (väärinkin). Kaikenlaista on mahtunut näihin vuosiin, mutta ei toki mitään näin hajottavaa.
Mutta ukko meinasi, ettei jaksa nyt takuta, kun on joulukin tulossa.
No jee jee.
Rauhallista joulunaikaa meille kaikille kaikesta huolimatta.☺️❤️
"Vain minä voin tehdä itseni onnelliseksi..."