Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Tessie2. Tuo olisi voinut olla minun kirjoitukseni, meillä kävi aivan samalla tavalla. Minullakin on uusi mies, saman näköinen mutta parempi kuin entinen. Mieheni on muuttunut niin paljon että välillä täytyy ihan hieraista silmiä ja tarkistaa että olen hereillä enkä näe unta. Se suurin muutos taitaa olla se että tunne on astunut voimakkaaksi osaksi mieheni elämässä, hän näyttää tunteensa ja puhuu niistä. Sanon vieläkin että onneksi en lähtenyt, sillä en olisi koskaan saanut oppia tuntemaan tätä miestäni.
Sinulla on kulunut vuosi vähemmän kuin minulla, anna ajan auttaa, se kuulostaa fraasilta mutta voin sanoa vahvalla kokemuksella, että aika on kummallinen lääke, se parantaa.
En olisi uskonut vielä vuosi sitten.
Sinä olet saanut tavata sen toisen naisen ja se on hyvä. Minä pyysin tältä toiselta naiselta että tapasimme tai edes puhuisimme puhelimessa mutta hän ei suostunut missään tapauksessa. Hän ei vastannut viesteihini tai puheluihini tai edes sähköpostiin vaan ilmoitti aina miehelleni että minä häiritsen häntä. Minulla oli niin valtava tarve kohdata hänet joten kun 13 kuukautta oli kulunut, järjestin tilanteen jossa pääsin hänen eteensä seisomaan ja kysymään muutamat asiat. Se oli kuin jostain elokuvasta kun juoksin hänen peräänsä ja pysäytin hänet, mutta onneksi tein sen sillä sen jälkeen alkoi hidas parantumiseni.
Toivon sinulle ja miehellesi vielä vaan jaksamista, uskon että teille käy hyvin.
1Maisa ja Tessie2. Olen iloinen kun löysin teidät täältä. Olemme kaikki jossain määrin samanlaisessa tilanteessa nyt. Olen ollut äärimmäisen vihainen itselleni koska olen mielestäni ollut NIIN TYHMÄ.
Nyt kun jäin tähän mieheni vierelle jatkamaan avioliittoamme, olen miettinyt välillä itseni ihan sekaisin, että olenko minä taas tyhmä kun jään tähän. Tekin olette päätyneet samaan ratkaisuun kun minä, joten uskallan ajatella että emme ole tässä tyhmyyttämme vaan siksi että haluamme antaa meille (meille ja miehillemme) uuden mahdollisuuden.
Ihanaa elämää toivon teille!
Ompa ihana lukea onnistumisista, melko harvinaista herkkua 😉 Koitan päästä tuohon samaan lopputulokseen, vaikka tällä hetkellä tuntuu siltä, että se on mahdotonta. Mutta olen todella iloinen teidän puolesta Lämminverinen ja Tessie, olette todella kaiken onnen ja ilon ansainneet! Olemme toki kaikki, mutta kaikille vaan ei käy niin hyvin.
Oma luottamukseni tuntuu niin tyhjältä, sitä ei ole. En löydä siipastani mitään arvostamisen arvoista, vaikka hänkin huomioi ja koittaa tehdä useinkin oloani paremmaksi. Silti en saa otetta tästä suhteesta enkä oikeastaan tiedä haluankokaan enää.
Jotenkin tuntuu että rämpiminen alkaa olla loppusuoralla ja päädyn ehkäpä toisenlaiseen ratkasuun. Jotenki en vaan jaksa enää odottaa hyvää oloa, vaikka kuinka koitan keskittyä omaan onnellisuuteen.
Mutta päivä kerrallaan, koskaan en sano en koskaan ja asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella.
Mutta nauttikaa hyvästä olosta ja ottakaa kaikki siitä irti! Kuten olemme huomanneet, mikän ei ole itsestään selvyys. Ei mikään...
Hienoa, että koette onnistumista ja asiat tuntuvat menevän oikeaan suuntaan.
Minä koin tuota samaa, kun noin vuosi oli kulunut pettämisestä. Olimme käyneet pariterapiassa ja tehneet asioita suhteen eteen. Kaikki tuntui menevän hyvin. Kunnes tuli se huono kausi ja toinen. Sitten taas meni hyvin ja taas tuli huono kausi ja lopulta en enää jaksanut.
En yksinkertaisesti enää luottanut enkä arvostanut. Kunnioitukseni miestä kohtaan oli poissa ja luottamus samoin. Kolme vuotta kesti se ymmärtää. Nyt ihmettelen, että miksi niin pitkään, mutta toisaalta, ehkä aika ei vain ollut aikaisemmin kypsä erolle. Minä en ollut riittävän vahva tekemään päätöstä.
Apolloperhonen; jotenkin musta tuntuu siltä, että minäkin koitan pyristellä pystymättä päästämään irti. Sanoit, että itse et pystynyt ratkaisua tekemään; eli ratkaisun teki miehesi; oliko syynä tämä?
Siippani jaksaa minullekkin muistuttaa ettei jaksa enää, jos asia putkahtaa esiin, milloin missäkin. Sekin on aivan uskomatonta miten pieni asia voi johtaa siihen, että padot murtuu. Noh, meillä oli suurin padon murtaja tämä yhteen törmäys, sen jälkeen ei ole tämän majavan pato kasassa pysynyt. Eikä taida pysyä.
Koitan kerätä voimia lähteä. Mutta mistä sen voiman saa kasattua, kun voimia ei vaan ole. On toisaalta ihana sama-fiilis ja toisaalta haista paska-fiilis. Sellanen tästä selvitään- fiilis on kadonnut. Ei se vaan unohdu, eikä anteeksi pysty antamaan, jokohan se olisi aika myöntää tosiasiat ja antaa olla. Tässähän menee oma elämä ihan hukkaan.
Nooh, päivä kerrallaan.
"Black Heart 02.12.2015 klo 10.05
Lainaa viestiä vastaukseesi Ilmoita asiattomasta viestistä
Apolloperhonen; jotenkin musta tuntuu siltä, että minäkin koitan pyristellä pystymättä päästämään irti. Sanoit, että itse et pystynyt ratkaisua tekemään; eli ratkaisun teki miehesi; oliko syynä tämä?"
--
Ei. Kirjoitin näköjään vähän huonosti. Minä tein sen ratkaisun, että erosimme. Minä sanoin sen ääneen ja vein ratkaisuun asti. Mies ei olisi halunnut erota. Syytti minua, että eroan hänen mielestään aivan heppoisin perustein yms.
Tarkoitin, että en ollut aikaisemmin riittävän vahva tekemään sitä päätöstä. Kestin pettämisen jälkeen vielä pitkään, koska en uskaltanut erota. Oli siinä hetkittäin hyviäkin jaksoja, mutta en päässyt koskaan yli asiasta ja kun lopulta sanoin ääneen: "avioero", oli se helpotus ja todellinen helpotus tuli, kun olin ensimmäisen yön omassa kodissani.
Hei 🙂🌻
Jotenkin näitä juttuja lukiessa tulee mieleen, että pettäjän on tosi vaikea hyväksyä se, että petetyn toipuminen vie aikaa.
Sitten ovat vielä erikseen ne, jotka vannomisistaan huolimatta aloittavat uuden salasuhteen. Itsestä tuntuu siltä, että kun on kertaalleen nähnyt toisen romahduksen uskottomuuden paljastuttua, miten pystyy tekemään saman toistamiseen?
Myös se, että toipumisaika on monelle todella rankkaa; on epäilyjä, unettomuutta, laihtumista jne. on järkyttävää.
Itse koen, ettei luottamusta voi saada täydellisesti takaisin. Siinä tavallaan suojaa itseään ja psyykettään. Minä ainakin pelkään päästää toista aidosti lähelle sydäntäni ja suojamuuri on rakentunut juurikin kaiken tapahtuneen seurauksena.
Minä en ollut edes totuuden arvoinen siinä vaiheessa, kun pettäminen paljastui. Vieläkään en sitä ole, koska kokonaisvaltaista kuvaa ei tapahtumista tai suhteen kestosta ei ole minulle kerrottu. Voihan olla, että n. neljä kuukautta onkin jopa kaksi vuotta. Sairastumiseni vei kaikki voimavarani, enkä ole ollut täysin kartalla ympäristöni tapahtumista.
Ja näitä asioitahan tapahtui jo kertaalleen vuosia sitten lasten ollessa ihan pieniä.
Onko ihme, että minun on vaikea enää luottaa???
Noniin. En usko enää koskaan yhteenkään raidattomaan tiikeriin. Tapahtui seuraavaa; (älä lue jos haluat uskoa puolisosi muuttuneen...)
Eilen ilta, olimme eri kaupungeissa.Soittelua, txt-viestejä. Yhtäkkiä ihmeellinen kiukku, suuttumus petturipukin puolelta. Haistoin heti palaneen käryä. Mutta koska olen päättänyt keskittyä omaan onnellisuuteeni, en antanut sen haitata iltaani, jota vietin kotona. Menin nukkumaan herätäkseni puolen yön aikaan viestiin, jonka petturipukkini lähetti. Ainoa vaan, että tuo viesti ei ollut tarkoitettu minulle. Hän lähetti minulle ex-tyttöystävnsä kuvan VAHINGOSSA, jonka kanssa hän ei siis ole ollut tekemisissä vuosiin. Heillä oli pitkä suhde aikanaan ja he palasivat aina kerta toisensa jälkeen yhteen. Myös minun luotani palasi hänen luokse suhteemme alkuaikoina. Eli tämä exä on piikkinä meidän lihassa. Happi loppui. Järkytyin. Noh, siinä oli petturin vaikea selittää mitään, hämpä oli ottanut siihen yhteyttä yön hiljaisina tunteina... He eivät (ehkä) olleet nähneet. Mistä minä tiedän, mutta puheluiden perusteella oli yksin. Kysyin miksi. Kaiken tämän jälkeen. Ei selitystä. Tuumaa vaan, että ei hän mitään ole lähettänyt. Voi luoja. No, valvoin koko yän ja lähdin aamulla töihin. Jo kuuden jälkeen alkoi tulla anteeksi pyyntöjä. Kertokaa mulle, mitä niillä on merkitystä??? Miten voi kukaan kohdella toista näin? Onneksi, siis ONNEKSI tämä kaikki tuli nyt. Ei sitten kun ehkä olisin alkanut luottamaan edes hiekan murun verran... Nyt on kuitenkin pudotus matalampi... Mutta jotta asiat eivät menisi liian helpoksi, meillä on varattuna unelmien matka tammikulle; osittain kahden kesken, soittain ystävä pariskunnan kanssa ja osittain lastemme kanssa. Saan syyllisen viitan harteilleni kun jätän sen. Lapset pettyy niin, ystäviä ei meillä tämän jälkeen ole. Tarkoitan tällä siis meillä, pariskuntana. Omat ystävämme varmasti säilyvät. Nimittäin vuosi sitten kun tämä pukki jäi kiinni, meillä peruuntui vkl matka tämän saman pariskunnan kanssa, jonka kanssa nyt olisi tämä etelän matka.
Herranjumala kuinka voi ihmistä loukata...
Onneksi on työpaikka. Onnekseni täällä on niin paljon muuta, ettei kerkiä tätä nyt miettiä. Koko päivä on tullut anteeksi pyyntöjä, kuinka olikaan virhe jnejn... kyllä te tiiätte. Samat paskat kuin aikaisemminkin. Sydäntä kyllä sattuu niin.
Tänään joudun turvautumaan unilääkeeseen, unta on saatava. Muuten en jaksa. En voi kuin toivottaa teille muille onnea ja en todella toivo tätä kenellekkään. Tai no, niille toisille osapuolille kyllä. Lohdutonta. Mutta perkele mua ei enää nuijita maan rakoon.
Tämä on sen menetys. Ei minun!!!
Otan osaa Black Heart, vilpittömästi. Ihmettelen, onko miehelläsi omaatuntoa lainkaan. Virheitä voi ihminen tehdä ja tekeekin, mutta niistä tulisi oppia.
Matkasta. Olisiko mahdollista, että sinä ja lapset lähdette matkalle ja ukko jää kotiin? Voisi tehdä sinulle ja lapsille hyvää. Unohda vaikka ystäväpariskuntakin, jos se tuntuu liian raskaalta. Sinä ja lapset vain. Miestäsihän ei tarvitse enää vahtia, hän tekee näköjään mitä lystää kuitenkin.
Ota ihan rauhassa unilääke ja lepää. Jos jotain hyvää tästä hakee, niin nyt ainakin tiedät mikä sinulla on miehessäsi vastassa, kortit ovat pöydällä.
VOI EI!!! Black Heart, olen aivan äärettömän pahoillani puolestasi!! Teidän puolestanne 😞 Ja toisaalta, tämäkö on ollut tulossa? Etkös tässä kirjoittanut, että suo oli alkanut upottaa? Nyt tuli sitten lopuksi miehesi luonto esiin? Luin juttusi loppuun, vaikka niin haluaisin uskoa onnellisiin loppuihin 😭 Epäilen välillä tätä omaakin satua, mutta annetaan nyt ajan kulua. Minä toki avoimesti ja ääneen epäilen kaikkea alkaen mökkireissuista harrastusporukan saunailtaan. Näihin kun on edellisessä elämässä liittynyt joku ylimääräinen 🙄 jääköönpä kiinni... Olen todennut, että pärjäisin kyllä. Mutta katsotaan.
Sinulle Black Heart tsemppihalit! Sinä ansaitset kultaa 🙂🌻
Hei 🙂🌻
Black Heart: olen niin pahoillani puolestasi. Mutta: oliko nyt niin, että jotenkin vaistosit asian, kun kirjoittelit tänne? Positiivista sävyä ei suhteessanne ollut, joten tämä oli sen takana!
Miten miehesi voi olla noin julma!!!!
Voimia sinulle, sillä niitä sinä todella tarvitset ☺️❤️
Aivan ensimmäiseksi pahoitteluni Blackheartille tapahtuneesta. Eittämättä kova koulu.
Pahoittelen myös hieman viestiäni, koska tilanne nyt on tämä... Mutta kun tämä on ketju siitä, mitä meille kuuluu, kun pettämisestä on pidempi aika. Ja omalla kohdallani siitä on.
Kirjoittelin silloin kauan sitten tänne jotain ja moneen muuhunkin paikkaan, mutta akuuteimmasta vaiheesta on jo viisi vuotta eli viestit ovat kadonneet ajan virtaan, luulen. Ihan vain tiivistettynä, meillä tilanne oli sekava. Ensin petti mies. Emme saaneet homma kunnolla kasaan, minä ihastuin ulkopuoliseen ja suhteen huonon tolan vuoksi en halunnut enää jatkaa vaan riuhdoin irti. Mies ei halunnut eroa. Meillä oli sitten tauko. Tauon aikana päätin, etten minäkään halua. Mies palasi takaisin kämppään hurviteltuaan parin naisen kanssa (mistä en koskaan syyttänyt, koska oli tauko ja minullakin omat seikkailuni). Mies oli epävarma ja puolestaan ihastunut toiseen näistä naisista, mistä minä taas olin aika hajalla ja hyvin loukkaantunut, että homma jatkui vielä miehen palattua (ei fyysisesti, mutta keskustelivat ja olivat yhteydessä paljon).
No. Lopputulos on se, että me olemme yhä yhdessä. Saimme hommat paikattua. Itse asiassa niin hyvin, että olemme tällä hetkellä erinomaisen onnellisia yhdessä. Ja luotamme toisiimme. Luotanko siihen, ettei mies enää peuhaisi vieraassa sängyssä? No, en oikeastaan, mutta sillä ei enää ole väliä. Meillä oli itse asiassa ennen koko tuota soppaa puolivapaa suhde eikä ongelma koskaan ollut seksi muiden kanssa vaan sopimuksen rikkominen. Viimeisin kehitys on se, että ilmoitin miehelleni, että jos hän haluaa, hän on aivan vapaa harjoittamaan intiimitanssia muiden naisten (tai miesten) kanssa.
Eikä kyse olisi siitä, ettenkö välittäisi miehestäni tai siitä, mitä hän tekee. Tietenkin välitän, rakastan häntä. En vain näe pointtia omistaa häntä tässä mielessä - enää. Jotenkin ajatusmallini on liukunut enemmän ja enemmän tähän. Sitä näkee, miten ihmiset pettävät koko ajan enkä enää usko yksiavioisuuteen juuri ollenkaan - enkä itse asiassa näe siinä edes kauheasti mieltä. Olen itsekin kokenut ne kivat fiilikset, kun on ihastunut, kun saa vastakaikua jne. enkä itse asiassa halua niitä mieheltäni kieltää. Haluan, että hän saa kaiken mahdollisen hyvän maailmassa - myös eroottisella areenalla. En koe enää, että se olisi minulta pois. Luotan siihen, että mies rakastaa minua ja haluaa pysyä minun kanssani. Se on se, mitä haluan häneltä itselleni.
Ja jos hän jonain päivänä ei halua, ei sitä muuta se, että olisimme yksiavioisia. Yksiavioiset paritkin eroavat koko ajan.
Että meillä asiat ovat menneet aika eri suuntaan kuin oikeastaan kai kellään tässä ketjussa. Minulla on nyt miellyttävä olo tämän suhteen ja rauha. Olen tietoinen riskeistä, ymmärrän, että mies voi ihastua ja muuta, mutta kuten todettua, paitsi että se riski on muutenkin olemassa niin ylipäätään mietin asiaa sitten. Tämä tilanne miellyttää minua.
Jos joku miettii, mikä on oma asemani niin tällä haavaa minulla ei ole aivan yhtä laajoja "oikeuksia", niin sanotusti. Mies on hieman epävarmempi suhteeni, koska minä olin se, joka aikoinaan käynnisti eroprosessin (itse seksin kannalta voisin kyllä hänen puolestaan peuhata muidenkin lakanoissa). En vain viitsinyt pidätellä häntä ja asettaa omaa vapauttani hänen vapautensa ehdoksi.
Mutta joka tapauksessa, tiedän nyt kokemuksesta, että en ole yksiavioinen (eikä ole miehenikään). Olen ollut mieheni kanssa niin kauan, että sopimusten muuttaminen toki edellyttää neuvotteluja, mutta jos alkaisin uuden kumppanin kanssa yhteen nyt, tekisin heti kättelyssä selväksi, että minulla on vapauteni enkä niistä luovu.
En mä tässä ketään kehota tai ylipuhu elämään, kuten itse teen. Mutta kun oli pettämistä ja siitä on aikaa niin avauduin nyt siitä, mitä kuuluu. Toivon kyllä, että saatte muut elämänne järjestykseen juuri niillä tavoilla, jotka tyydyttävät teitä.
Theofano kirjoitti 4.12.2015 14:9
Toivon kyllä, että saatte muut elämänne järjestykseen juuri niillä tavoilla, jotka tyydyttävät teitä.
Juurikin näin. Kukin tavallaan.
Itse haluaisin eroon epäilystä ja epävarmuudesta. Haluaisin luottaa siihen, että olen ainoa nainen mieheni elämässä. En pystyisi avoimeen suhteeseen.
Tällä hetkellä meillä tilanne ihan hyvä. Miksi silti välillä mietin, olisiko henkisesti helpompaa yksin? Toiseen vaakakuppiin laitan kaikki kivat hetket. Tarvitsen miestäni? Mahdollinen tuleva isovanhemmuus? Poimin silti miehen puheesta kaikki vähänkään väärin ymmärrettävän ja ymmärrän sen joskus ihan tahallaan väärin.
Miksi elämä muuttui tällaiseksi? En tilannut tällaista? Mihin saa valittaa?🙄
Black Heart, en sano, että olisin pahoillani vaan sanon että oikeastaan tuossa kävi hyvin. Sinun ei tarvitse enää elää epävarmuudessa ja turvattomuudessa.
Melkein voisin onnitella siitä, että se jakso elämässäsi on nyt jäämässä taakse.
Sinun ei tarvitse enää yrittää luottaa ihmiseen, joka on luottamuksesi vienyt.
Tunnistan hyvin ne tunteet, joita käyt läpi. Nyt on taas kiskaistu matto jalkojen, mutta eiköhän se ole niin, Black Heart, että sinä et tällä kertaa kaadu maton mukana vaan pysyt pystyssä ja lisäksi valitset jalkojesi alle paremman alustan. Toisin sanoen: sinä pystyt, kykenet, voit ja osaat olla ja nauttia elämästäsi ilman miestäsi.
Voi olla, että menen asioiden edelle, koska olen itse sen ankeimman vaiheen yli päässyt, eli eroamisen sanominen ääneen, lapsille kertominen ja muut käytännön asiat. Niistä selviämiseen suosittelen terapiassa käyntiä. Kun saa käydä vaikka kerran viikossa kertomassa tuntemuksiaan ja purkamassa pahaa oloa, se tukee irtautumista.
Pitkästä avioliitosta lähteminen tuntui henkisesti todella raskaalta. Monen vuoden ajalta oli tuttuja turvallisia rutiineja, sukulaiset ym. Aluksi pelkäsin kovasti menettää ne asiat. Niin paljon pelkäsin lähtemistä, että voin fyysisesti pahoin ja laihduin kun ruoka ei maistunut.
Mutta jälkeenpäin ajatellen, pelkäsin aivan turhaan. Kukaan ei tuominnut, kukaan ystävä tai sukulainen ei saanut mitään traumoja erosta (eivät edes lapset, jotka tosin ovat jo täysi-ikäisiä kaikki).
Erään ystäväni kanssa juttelin pari viikkoa sitten tulevasta joulusta. Kerroin, että minä saan nyt rakentaa uudet rutiinit jouluun, uuteenvuoteen, juhannukseen jne. Eikä se ole lainkaan pelottavaa vaan odotan innolla. Jouluna luultavasti käyn kotipuolessa tapaamassa lapsia ja sukulaisia. En exää 😉 Uuden vuoden aatoksi olen jo sopinut meneväni toiseen kaupunkiin tapaamaan kaveria, jota en ole aikoihin nähnyt. Tulevaisuus tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä.
Nykyisin kuljen työmatkalla aamuisin exän työpaikan ohi. Sen rakennuksen, jossa tiedän hänen meidän liittomme aikana leperllelleen työkaverilleen, käyneen tämän ihastuksensa kanssa kaksin lounailla yms. puhumattakaan niistä kaipaavista viesteistä, kun eivät olleet yhdessä. Vielä vuosi sitten tunsin oksentavani, kun näin koko rakennuksen. Nykyisin en joko ajattele asiaa tai käytännössä minua naurattaa se, että olen päässyt koko hommasta eroon!
Minä olen päässyt uskottomuudesta yli, mutta vasta sen jälkeen, kun lähdin liitosta jossa en enää luottanut.
1Maisa kirjoitti 5.12.2015 1:10
Miksi elämä muuttui tällaiseksi? En tilannut tällaista? Mihin saa valittaa?🙄
Mihin saa valittaa?
Taitaa olla niin, että peiliin saa valittaa 🙂🌻
Kukaan muu ei voi asiaa puolestasi ratkaista. Mutta ei kai päätöstä tarvitse tehdä heti, jos on epävarma. Voihan olla, että teillä on asiat paremmin vaikka vuoden kuluttua etkä sinä enää epäile ja pystyt luottamaan tulevaisuuteenne. Katsele ja kuuntele mitä eteen tulee.