Miksi lyötyä aina lyödään uudestaan?
Olen selvinnyt nuoressa elämässäni jo monista vaikeuksista, alkoholisti-isästä, koulukiusauksesta, syömishäiriöstä, masentuneisuudesta ja ahdistuneisuudesta…Hetken kaikki on hyvin, ja ehtii jo kuvitella, että se oli se elämäni kriisi, nyt se on käyty läpi, nyt se on ohi. Mutta sitten taas tapahtui jotain. Missä vaiheessa tulee se sadun kohta jossa lukee vain, että sitten he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti?
Miksi kaikki vaikeudet tuntuvat aina sattuvan niiden ihmisten kohdalle, jotka ovat jo joutuneet kärsimään liikaa elämänsä aikana? Olenko vain liian heikko ottamaan sen kaiken vastaan?
Välillä tuntuu, että on vain syntynyt huonojen tähtien alla. Ei ole mitään syytä yrittää eteenpäin, kun kohtalo vie kuitenkin vain alamäestä toiseen. Jotain vikaa täytyy olla itsessä tai ympäröivässä maailmassa, jos ei pysty elämään siinä ilman lääkkeitä, jotka pitävät mielialan ”terveellä tasolla”. En tiedä olenko sitten vain jotenkin herkempi reagoimaan ympäristööni.
Samalla ahdistaa että kokoajan vanhenee. Pian minun pitäisi kai sitoutua ja perustaa perhe. Mutta miten voi pystyä vakavaan suhteeseen, jos kokoajan pelkää, että sitten kun tulee ero, joudun kärsimään niin ja niin paljon, elämäni on sekaisin taas seuraavan vuoden tai pidempäänkin. Jokainen sana, jonka päästän suustani on tarkkan harkittu siltä varalta että sitä voidaan myöhemmin käyttää minua vastaan. Mielummin olen sitten yksin. Enkä minä halua lahjoittaa näitä geenejäni eteenpäin kenenkään kärsittäväksi.
En halua olla masentunut ja ahdistunut, mutta miten sen saa pois? Masennuksen ja ahdistuksen kanssa pystyisi vielä jotenkin elämään, mutta psykosomaattiset oireet ja paniikkikohtaukset rajoittavat elämääni. En voi tehdä asioita mitä haluaisin, sillä pelkään että joudun jäämään kotiin loppujen lopuksi. Haluaiaisn edes kunnon lääkkeet. Sellaiset jotka poistaisivat tämän kaiken, nykyisillä lääkkeillä olen piretämpi, mutta ei se paniikkikohtauksia poista, eikä psykosomaattisia oireita.
Minulla on hyvin paljon samanlaisia ajatuksia, tuntuu, että elämäni on vaikeuksista toiseen selviytynistä: äidin alkoholismi ja väkivaltaisuus, koulukiusaaminen, avioton lapsi, yksinhuoltajuus, masennusta masennuksien perään. Nyt tällä hetkellä painin mieheni sairauden kanssa, mieheni sairastaa sosiaalista fobiaa, äidin jättämiä haavoja parantelen koko varmaan koko ikäni, veljeni kanssa on ihan välit poikki jne. Mutt kuitenkin, voin sanoa, että olen vahva ihminen kaikesta huolimatta tai juuri näiden vaikeusien takia. Ne ovat kasvattaneet minusta itsenäisen ja jossain määrin vahvan ihmisen, vaikka heikkojakin kausia on jatkuvasti, mutta tunnen kuitenkin että vaikeuteni elämässäni ovat olleet vahvuuteni. Sillä hetkellä ei tietenkään tunnu siltä mutta ajan kanssa saa etäisyyttä asioihin ja oppii taas jotain elämästä.
Mieheni painiskelee hyvin samojen asioiden kanssa kuin sinä, mikään pilleri ei poista sitä jännitystä, joka liittyy sosiaalisiin tilanteisiin. Ja hän myös todella pelkää, että jää neljän seinän sisälle ja jää elämä elämättä. Sanoisin rohkaisuksi, että pikku askelin sitä edetään, opi iloitsemaan pienistäkin askelista, ja myös hyväksymään sen, mitä et pysty tekemään. Jää kuitenkin niin paljon asioita, joita pystyy tekemään ja iloitsemaan niistä!
Elämänrohkeutta Sinulle, ystäväni!🙂
Samaa on ollut täällä! Olen kuitenkin selvinnyt. Tässä vähän tarinaani koska kirjoitan ensimmäistä kertaa. Minulla on paniikkihäiriö ja masennus. Kohtaukset saivat minut otteeseensa ja elämä muuttui pieneksi. Kun sitten kävi niin, että kasvoista meni toinen puoli tunnottomaksi ja huimasi niin, etten pystyssä pysynyt- pääsin magneettikuvaukseen. Olin varma, että minulla on kasvain päässä. Ei ollut mitään. Kohtaukset jatkuivat ja pahenivat. Menin psykiatrille ihan siksi, koska äitini sanoi että se voisi auttaa. Menin ja sanoin siellä, että edelleenkin uskon minulla olevan jokin fyysinen vaiva. Kerroin oireistani, paniikkihäiriö! Sain lääkettä ja kohtaukset jäivät kokonaan pois seuraavan puolen vuoden aikana. Käytin lääkettä ja kaikki hyvin siihen asti kun tulin raskaaksi. Lääkkeet täytyi lopettaa. Nyt kun poikani on 2v. olen taas tasapainossa. Lopetin imetyksenkin n.1kk päästä synnytyksestä kun olo olo niin kauhea. Kolmet lääkeet jotka eivät sopineet, usko oli jo mennä. Kun sain neljännet ne sopivat (näin luulin) söin niitä vuoden, raahauduin taas psykelle kun vain nukun ja nukun! Väärät lääkkeet! Taas hakua, nyt VASTA näin monen kokeilun jälkeen oikeat. Olen hereillä ja jaksan touhuta, paniikkikohtaukset poissa. Haluan kannustaa etsimään oikeaa lääkitystä, kun se kolahtaa niin voi elää normaalia elämää! 🙂
Valoatunnelinpäässä, mitä lääkkeitä käytät nyt? Käytän itse zoloftia, nukuin käytännössä kuukauden putkeen kun aloitin ne, en jaksanut käydä suihkussa tai edes syödä mitään. Väsymys ja vetämättömyys meni ohi ja lääkkeet ovatkin vaikuttaneet mielialaan...mutta ei niihin paniikkikohtauksiin.
Kyllähän sitä itsekin aina välillä ajattelee, että on niin paljon vahvempi ihminen, kun on käynyt läpi kaikenlaista tyyliin: se mikä ei tapa vahvistaa. Mutta sitten joku onnistuu iskemään juuri siihen viimeiseen heikkoon kohtaan. Ja taas saa keräillä murskaantuneen itsetunnon palasia ympäriltään seuraavat vuodet.
Sitten välillä tulee taas niitä kausia, että katselee ihmisiä ympärillään ja on vaan niin suunnattoman kateellinen heidän elämän helppoudesta. Ei ole masennuksia, syömishäiriöitä, alkoholismia, paniikkikohtauksia, mielialalääkkeitä. Miksi minä en voi saada sellaista elämää? En toivoisi mitään erityistä, haluaisin vaan olla normaali terve onnellinen ihminen.