Tunteiden takia ero sattuu. jos niitä ei olisi ei voisi olla haavoittuva.

Keski-ikäinen mieheni aloitti kaksi vuotta kestäneen suhteen koska kotona oli TYLSÄÄ.
Tätä hän puolusteli suhdettaan miltei aikuiselle tyttärelleni, joka sanoi" itse olet tylsä, tylsyys on sinun korvien välissä, et voi odottaa ,että joku tekee sinun elämästäsi onnelaa ja mielenkiintoista. Sen voit tehdä vain sinä itse"!!! Tosi kypsästi sanottu nuorelta naiselta. Meni kyllä mieheni sanattomaksi, jotain änkytti mutta tyttäreni vastasi, ethän sää ole enää mikään pikkulapsi.

Pettämisen taustalla oli myös minun sairastelu. Enhän silloin ollut kiva , jaksava jne. vaan tukeatarvitseva. Tukea ei tullut.
Aavistelin mieheni pettämisen melkein vuoden ( en ihan suoraan vaan niin ettei kaikki ollut ok ja mieheni oli tyly joskus suorastaan julma.

Siitä paljastumisesta alkaa olla pari vuotta mutta kipu on kova ja loukkaukset tuntuvat syvältä. Varsinkin minun tuntuu olevan vaikea pääastä eroon siitä miten silloin aikoinaan mieheni vertasi ja haukkui minua suhteessa siihen naiseen. Seksi on teatteria minun puoleltani vain läheisyys lämmittää(mutta ei aina kun tulee mieleen...)

Olen panostanut paljon itseeni vaatteet, harrastukset, kosmetologi jne.

Kwetokaa selviytymiskeinoistanne, tunnoistanne , kokemuksistanne. Minulla ei ole ainottakaan ystävää, jonka mies on pettänyt niin nämä muut eivät ymmärrättävästi jaksa kuunnella loputtomasti jauhamistani. Toivoisin saavani vaikka nettiystävän asioita pohtimaan ja tuntoja vaihtamaan.

Mieheni ei halua eroa ja olemme lastenkin takia päättäneet jatkaa avioliittoa. Mieheni etenee tässä prosessissa tuskallisen hitaasti, vaikka on myös osoittanut hyvityksen elkeitä. Huomaan kyllä kasvua niin hänessäkin kuin itsessänikin. Mutta niin kuin moni teistä totesi se on vain käytävä läpi, kuinka kioeää se tekeekin ja kuinka hitaasti se eteneekin. Haluan olla selviytyjä ja olen mielestäni aika päättäväinen.

Tsemppiä kaikille tämän asian kanssa rimpuileville!!

ps. Kirjoitelkaa(please) , minua se ainakin auttaa kovasti lukea teidän kirjoituksia ja purkaa omia tuntija. Kiitos

Tervehdys kaikille!

Mietin pidemmän aikaa tänne kirjoittamista. Näitä juttuja lukiessani on monta kyyneltä valunut poskiani pitkin. Tiedän sen miten pahalta ero rakkaasta ihmisestä sattuu. Haluan jakaa oman tarinani teidän kanssa. Reilu viisi vuotta yhdessä olemista ja siitä ajasta kolme ja puoli vuotta saman katon alla asumista. Muutin yli 200 km päähän kotoani hänen vuokseen. Kotipaikkakunnalle jäi vanhemmat, sisko ja kaverit, mutta ei se haitannut kun sain olla hänen lähellään. Sain opiskelupaikan ja odotin häntä armeijasta vuoden. Siitä alkoi se elämä saman katon alla.

Mielestäni meillä oli hyvä suhde. Välillä vaikeaa, mutta välillä myös helppoa. Suhteellisen tasainen, ei minun mielestäni mitään mullistavia riitoja. Tottakai niitä tavallisia pikkuriitoja, joita syntyy pakostikin kun asuu toisen ihmisen kanssa. Sitten hän välillä mietti mitä elämältään haluaa, haluaako olla mun kanssa vai ei. Alkuun ajattelin että kyllähän sitä itsekkin joskus miettii noita asioita ja se kuuluu suhteeseen, jotta voi sitten päättää sitoutumisesta. Minä hölmö haaveilin häistä jo monta vuotta. ☹️ Puhuin kihloihin menemisestä ja sitoutumisesta. Mutta hän ei ollut vielä valmis. Ajattelin että hän tarvitsee vaan aikaa. Empä olisi uskonut että lopulta hän tuleekin siihen tulokseen että haluaa katsoa millaista se elämä on itsekseen. 😭

No, meidän yhteinen asunto on vuokra-asunto ja siinä oon asunu yksin nyt kuukauden. Hän muutti toistaiseksi kotiin vanhempiensa luo. Nyt huomenna hän muuttaa ihanaan rivitalokaksioon, joka me ostettiin yhdessä. Kaikki laatat, tapetit, lattiat, kaapit ja keittiökaapit on yhdessä valittu sinne. Syksyllä otimme asuntolainaa, jotta voisimme ostaa sen asunnon ja nyt sitten kuukausi ennen muuttoa hän päätti haluta muuttaa yksin. 😭 Minä hölmö luulin että asunnon ostaminen yhdessä tarkoittaa sitoutumista. Mutta ei sittenkään. Ei auttanut sekään että kysyin häneltä että onko hän varma tästä asunnon ostamisesta, ennen kun kirjoitettiin kauppakirjat. Sanoin että minun mielestäni se on iso merkki sitoutumisesta. Hän myötäili vähän, mutta sanoi että voihan sen asunnon sitten myydä, jos tapahtuu jotain. Siitä minun olisi pitänyt hoksata ettei hän ole varma mitä haluaa.

Myin oman osani asunnosta hänelle. Laina-asiat on hoidettu. Minulla ei ole lainaa, ei asuntoa, eikä miestä. Oon tosi väsynyt, turta ja sekaisin. Itken paljon. Ruoka ei maistu, nukun huonosti. Suren menetystäni ihan äärettömän paljon. Tämä kaikki siksi että rakastan häntä ja jos hän nyt sanoisikin että haluaakin olla kanssani niin suostuisin.

Voihan se tosiaan olla niinkin että kun hän saa vähän aikaa asua yksin, niin hän huomaa mitä hän on menettäny.. Hän on myöntäny että niin voi käydä. Hän ei missän vaiheessa oo asunu yksin ja nähtävästi hän pakolla haluaa kokea sen. Mutta en kai voi jäädä elämään tuon varaan? Entä jos niin ei käykään? Mun on vaan pakko opetella elämään yksin.. Se vaan tuntuu niin kauhean pahalta ja ahdistavalta. Olen ollut aiemmin masentunut, mutta toivuin siitä. Nyt pelkään että se tulee uudestaan. Toivon että joku vastaisi myös tähän viestiin.

Hei Angel ja kaikki muutkin!

Minulla itselläni meni kahden ja puolen vuoden seurustelusuhde tyttöystäväni kanssa poikki pari viikkoa sitten. Nyt on ollut hirmu vaikeita aikoja, koska rakastin häntä ja rakastan edelleenkin todella paljon ja annoin suhteelle kaikkeni. Tuntuu erittäin pahalta ajatella hänet jonkun toisen viereen.
☹️

Enhän ole itse vasta kuin 19-vuotias ja kaikki sitä sanookin että "sinulla on elämä edessä ja löydät vielä jonkun ihanan tytön", mutta nyt ei vaan tunnu yhtään siltä. En ole pystynyt edes ajattelemaan muita tyttöjä.

Erohan itsessään johtui kai siitä, että jouduin muuttamaan 450 kilometrin päähän hänestä opiskelun takia ja että hän kyllästyi minuun. Tuntuu pahalta juuri sen takia kun antaa suhteelleen kaikkensa ja sekään ei sitten riitä. 😞 Itsetunto kärsii kamalan paljon siitä.

Kirjoitelkaa lisää viestejä, koska teihin on hyvä samaistua. Paljon jaksamista kaikille kohtalontovereille!