Hei,

On varmasti ihan normaalia, vaikkakin vaikeaa, että nuo kaikki tunteet tulevat vuorollaan. Se nyt vaan on niin ettei niitten yli voi hypätä, ja hyvä niin, muuten ne jäisivät kummittelemaan ja ilmestyisivät kuitenkin joskus. Anna niitten tulla, anna itsellesi lupa tuntea ne! Jonain päivänä tunne on toinen ja jonain päivänä tulet huomaamaan että voit olla niistä rauhassa. Sitten saattaa jopa tuntua että onko oikein olla enää tuntematta niitä.
Tuo on kovaa työtä, olen läpikäynyt jotain vastaavaa. Valitettavasti se työ sinun on tehtävä. Päivä kerrallaan. Aivan varmasti aurinkoa näkyy välillä, myöhemmin enemmän.

Itselläni helpotti kun pääsin suremisen asteelle, jossa kokee jonkun lopullisesti kadonneen elämästä, antaa anteeksi toiselle ja itselle, hyväksyy nykytilanteen. Sitten voi olla ystävänä exän kanssa.

Ylä- ja alamäkeä tämä on, onneksi ei mitääsanomatonta tyhjää, vai mitä? Vaikka niitä alamäkiä ei kukaan haluakaan.
🙂👍

Kirjastoista löytyy, jos olet lukutyyppiä, apua ymmärtämään näitä juttuja. Ja hyvä kun kirjoitit tänne!

Centaurea kirjoitti

On varmasti ihan normaalia, vaikkakin vaikeaa, että nuo kaikki tunteet tulevat vuorollaan. Se nyt vaan on niin ettei niitten yli voi hypätä, ja hyvä niin, muuten ne jäisivät kummittelemaan ja ilmestyisivät kuitenkin joskus. Anna niitten tulla, anna itsellesi lupa tuntea ne! Jonain päivänä tunne on toinen ja jonain päivänä tulet huomaamaan että voit olla niistä rauhassa. Sitten saattaa jopa tuntua että onko oikein olla enää tuntematta niitä.

Tuo on kovaa työtä, olen läpikäynyt jotain vastaavaa. Valitettavasti se työ sinun on tehtävä. Päivä kerrallaan. Aivan varmasti aurinkoa näkyy välillä, myöhemmin enemmän.

Itselläni helpotti kun pääsin suremisen asteelle, jossa kokee jonkun lopullisesti kadonneen elämästä, antaa anteeksi toiselle ja itselle, hyväksyy nykytilanteen. Sitten voi olla ystävänä exän kanssa.

Suututtaa että kaikki syöttävät tuota samaa. Mitä jos tuosta vihasta yli pääseminen vain jatkuu ja jatkuu, pidempään kuin suhde koskaan kestikään. Pahimpia on ne hetket kun kuvittelee jo unohtaneensa koko jutun ja jokin taas yhtäkkiä palauttaa kaiken mieleen ja huomaa ettei ole unohtanut yhtään mitään, elää siinä samassa paskassa edelleen.

Ja miten sitä ikinä voisi antaa anteeksi ihmiselle, joka on luokannut ja nöyryyttänyt sinua enemmän kuin kukaan tai mikään koskaan. Eihän sitä voi selittää ja oikeuttaa millään tavalla. On lupa tuntea kaikenlaisia tunteita, mutta jossain välissä ystävien ilmeet alkavat näyttää kyllästyneiltä, "vieläkö mietit noita juttuja?". Jossain vaiheessa alkaa tuntumaan, ettei ole normaalia ettei vaan pääse siitä yli.

Nimim. Tunnetta peliin, kaikki sympatiani sinulle. Koeta jaksaa, yritä tehdä välillä jotain missä saat ajatuksesi nollattua, sillä se ei usein tapahdu tahdon voimalla ja on todella rankkaa miettiä kokoajan asioita mihin ei saa vastauksia. Itse käytin välillä nukahtamislääkkeitä, sillä vielä rankempaa noita juttuja on miettiä jos ei ole nukkunut kunnolla aikoihin. Yksikin hyvin nukuttu yö antaa uskomattoman paljon voimia jaksaa eteenpäin.

Kukin toimikoon tavallaan. Aika rankkaa kuulla syöttävänsä "tuota samaa". Toivottavasti sinusta, Tunnetta peliin, ei tuntunut siltä. "tuo sama" oli joka tapauksessa minun ainutkertaisen oman elämäni varrella koettua, vihasta ja katkeruudesta lopulta helpotuksen tunteeseen, SITTEN kun annoin periksi kaikille niille tunteille! Rankkaa se on, mitä sitä kaunistelemaan.
Mutta tunteiden kieltäminen, itsensä tuomitseminen siitä että taas se tunne tulee, on taatusti rankempaa.

Jos suinkin osaan edes kuunnella, niin vilpittömästi, haluan vuorostani auttaa. Itse sain koskaan korvaamattoman avun toiselta haavoittuneelta.

Kaikkea hyvää sinulle, Tunnetta peliin.

Olen miettinyt samaa asiaa, miksi ero satuttaa niin paljon. Tulin siihen tulokseen, että tunteita on vielä niin paljon. Niin paljon, että tuntuu pahalta ajatella, miten se oma ihminen nyt tekee kaiken sen yhteisen, sen uuden kanssa.
Olen katkera, kyllä. Voin myöntää sen, että tämä ei onnistunut. Olen surullinen asioista. vaikka yritin ei toiminut.
Vihaan sitä uutta ihmistä, kyllä.
Kaikki tunteet ovat pinnassa, mutta aion ottaa vinkistä vaarin ja käsitellä nuo tunteeni. Aion päästä tästä läpi ja 'ehjätä' sydämeni taas.
Haluan elää ja tuntea, kiitos neuvoista.
En tiedä miten onnistun, onnistuivatko muut?

Heippa kaikille!
Minä olen myös yksi eron kokenut ja kaikki kyseiset tunteet läpi käynyt. Ensin olimme mitä parhaimmat ystävät kun ero oli tuore. Sovimme että lapsen takia pidämme hyvät välit, ettei tyttäremme juhlissa kenenkään tarvitse tuntea itseään vaivautuneeksi meidän takia.

Sitten minulle alkoi tulla viha häntä kohtaan ja hän syytti minua siitä. Sanoi että se on epänormaalia. Yritin siis päästää vihasta irti ja loputa tunsin taas lämpöisiä tunteita tätä miestä kohtaan. Hän puhui minulle pehmosia ja antoi ymmärtää yhteen palaamisen mahdollisuudesta. Seuraavana päivänä hän oli kuin jäätä ja aivan eri ihminen. En ollut edes koskaan tiennyt että hänessä on sellainen puoli. Niin ruma se keskustelu oli ja syy miksi en kelvannut oli niin ällöttävä ettei sitä viitsi edes kirjoittaa julki.

Monesta olen selvinnyt, mutta sinä iltana maailma romahti. Onneksi soitin kriisikeskukseen ja sain siitä paljon voimia sille illalle ja oloa helpotti tieto siitä että apua saa myös jatkossa.

Näin on tullut koettua yhdessä erossa ikäänkuin kaksi hyljätyksitulemista. Juuri kun yhtä kriisiä oli käymässä lävite,nii toinen tuli aaltona päälle ja hukutti kurkusta kuristamalla.

Tuskan ideana on kai se ettei enää halua sotkeutua siihen ihmiseen, joka on itselleen epäkelpo. Jos kipua ei ole tarpeeksi ja vaiheita ei tule käytyä sydän ja naama verellä lävite, niin silloin ei kait pääse suhteesta irtikään niinkuin pitäisi. Näin olen asian mieltänyt, mutta en tiedä miten voi enää luottaa keneenkään? Ja onko siinä mitään järkeä?
Toivon voimia kaikille niille joiden ero on siinä vaiheessa, kun toista on niin kamalan kova ikävä ja ajatus hänestä toisen kanssa tuntuu tappavalta. Kyllä siitä päivä kerrallaan selviää, vaikkei sitä uskokaan juuri sillä hetkellä! Jokainen on syntynyt ilman sitä toista ja elon hetkiä on ollut ennen sitä toista, niin kyllä elämää on eron jälkeenkin. Itse en ole saanut vielä sisältöä elämään, vaan tämä on lähinnä elossa olemista. Mikään ei kuitenkaan estä minua saamasta sellaista elämää kun haluaisin. Pakkohan minullekin on jossain olla se joku? Minuakin voi rakastaa.

Hei, mieheni muutti pois kotoa kuukausi sitten. Halusi lähteä miettimään elämäänsä. Taustalla uskottomuus neljä vuotta sitten. Tuolloin päätimme jatkaa yhdessä. Marraskuussa selvisi, että uskottomuutta oli kuitenkin jatkunut kaikki nämä vuodet. Miehen sanoman mukaan, se ei ollut "sitä mitä minä luulen". Mitä muuta se on kuin uskottomuutta, jos kaikki tapahtuu selän takana ja salaa ?
Jäin asumaan kolmen (16, 18, 20) lapsen kanssa kotiimme. Tunteet ovat olleet erittäin ristiriitaiset ja tuska valtava. Tällä hetkellä välit miehen kanssa on täysin jäässä, puhumisesta ei tule mitään. Olen sanonut, että haluan eron. Eropapereita ei ole vielä jätetty. En tiedä auttaako aika ja parantaako haavoja. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että liian paljon on mennyt rikki. Voiko tunteet vielä muuttua antamalla ajan kulua...
Ruoka ei maistu, uni on katkonaista, mieli maassa. Onneksi on lapset ja koti (ainakin vielä).
Välillä toivon, että saisin edes hetken olla ajattelematta näitä asioita. Töissä olen pystynyt käymään ja se toisaalta on myös hyvä henkireikä.
Toivottavasti tästä vielä selviän ja voin todeta, että elämä vielä hymyilee.

No tottakai se sattuu, koska me ei olla koneita, vaan tuntevia olentoja! Olen onnellinen, ettet Sinäkään ole tunnekylmä jääkaappi, vaan pystyt tuntemaan. Ajatteles sitä, että se, että pystyt nyt tuntemaan kovaa kipua, tarkoittaa, että pystyt tulevaisuudessa tuntemaan myös suurta onnea. Älä tukahduta tunteitasi, elä ne läpi, itke, voihki - silloin tunnet, että elät.

Tuttua tuo giovannan tekstissä oleva puolison kommentti 'Ei se ollut sitä mitä luulet' Hah, ette arvaa miten monesti olen kuullut sen vuoden aikana. Ja se ' Jos et itse olisi alkanut vaatia asioita, ei koskaan olisi tapahtunut mitään' Niin varmaan. Minähän se meillä juoksin vieraissa ja jono suorastaan oli ovella, jotka odotti sänkyyn pääsyä. En tajua miten joku voi olla puolisolleen niin hävytön. No mies tietysti voi!

En tiedä laimentaako aika asioita ja onko viisasta jatkaa jos kaikki tuntuu pahalta. Minä olen aivan väärä ihminen puhumaan siitä. Vuosi meni, enkä tiedä vieläkään mitä tekisin. Yhtenä päivänä voisin ampua ukon ja toisena olen varma siitä, että me ei erota koskaan.
Asiat satuttaa vielä tosi paljon. Mutta on ollut ihanaa huomata, miten voi mennä päiviä etten ajattele pettämistä ollenkaan, päivät on täynnä muuta tekemistä. Oli aika juristillekkin, enkä muistellut sitä ollenkaan. Maha oli vellinä vasta kun piti lähteä.

Voi kun miehet voisi ampua kuuhun. Voisi kaukoputkella katsoa jos sattuis huvittamaan. Kyllä tulis Kuu-Ukko hulluksi 😉

Niin ja muutama tunti siitä kun kirjoitin tuon edellisen sain tiedon siitä miten olemmekin eronneet.
Itkin päivän ja itken edelleen.
Ja kysyn kysymyksen, miksi ero sattuu niin saatanasti?

Viikko sitten allekirjoitimme eropaperit eli nyt on harkinta-aika meneillään. Jollain tavalla helpotti, enää ei tarvitse miettiä. Nyt keskustellaan talostamme, jonka olemme yhdessä rakentaneet. Luopuminen on molemmille todella vaikeaa. Mies, joka siis itse halusi muuttaa pois sanoi minulle viime viikolla, että voisin miettiä sitä vaihtoehtoa, että hän ostaisi talon itselleen ja muuttaisi "naisen, jonka kanssa on minua pettänyt" taloomme asumaan. Ei ole moraalilla eikä millään muullakaan enää mitään väliä. Otin yhteyttä lakimieheen ja selvitin asiaa.... kerroin miehelleni, että en missään tapauksessa hyväksy hänen ehdotustaan. Mutta toisaalta en voi myöskään estää. Tämä lisää tuskaa vielä lisää. Kaiken surun keskellä, on tuskaa nähdä lasten suru, on yritettävä selvitä itse, mietittävä asuminen, riittääkö rahat elämiseen ja kaiken lisäksi rakennettava elämä alusta asti uudelleen. Elettävä tätä "helvettiä" päivä kerrallaan ja toivottava, että voin vielä jonain päivän kohdata elämää pää pystyssä luottaen ihmisiin. Tämä on todella raskasta, jos voisin edes hetken olla ajattelematta...

Hei giovanna!

Et sä ole yksin, olen aivan samassa tilanteessa, en tiedä missä tulen lasten kanssa asumaan. Kai me jossain, kai meistä pitää joku 'korkeampi voima' huolta. en kanssa jaksa enää.
Mutta kyllä sä pärjäät ja selviät, sulla ei ole muuta vaihtoehtoa, sun on pakko, sulla on lapset. Jos isä on kusipää, ei äidillä ole varaa sellaiseksi muuttua.
Häntä pystyyn!
Iso voimahalaus sulle lämmöllä lähetän!

Ero sattuu minuunkin, mutta vähän eri syistä kuin muilla kirjoittajilla. Vaikuttaa vahvasti siltä, että olen itse aiheuttanut eron, vaikken sitä todellakaan halunnut. Kuinka erosta silloin selviää?? Olin reilun vuoden kihloissa poikaystäväni kanssa ja sinä aikana ostin meille isomman asunnon, jossa kerkesimme asua nelisen kuukautta, kun hänen mittansa niin sanotusti täyttyi. Rakkaus kuulemma loppui ainaisiin riitoihin (jotka aiheutuivat aina minun epävarmuudesta ja heikoista itseluottamuksesta, tiedän). Asuimme vielä yhdessä pari kuukautta ja sitten hän muutti pois. Nyt olen haahuillut tyhjässä asunnossa 3 kuukautta ja päättänyt myydä sen. Poikaystäväni haluaa kovasti olla kanssani ystävä ja tulemmekin ihan hyvin juttuun. Tai tulisimme, jos en olisi niin rikki, että tapaamisemme johtavat vain itkuuni. En voi antaa itselleni anteeksi enkä hyväksyä tilannetta. Luovun unelmakodistani, kun en kestä olla siellä ilman ensimmäistä omaa perhettäni. Tiedän, että riitoihin tarvitaan aina kaksi, mutta tosi asia on se, ettei poikaystäväni aloittanut yhtäkään riidoistamme eikä koskaan ollut suuttunut minuun ensin.
Nyt en tiedä mitä tehdä. Kaipaan elämäämme ja myös ystävyyttämme kovasti, mutta ex-kihlatun tapaaminen ei tunnu auttavan, koska en saa tilannetta kuitenkaan korjattua.

heips!

terri hei,tilanne ei ole kyllä aina noin.Kyllä naisetkin osaa!Olen pistänyt kaiken rakkauteni ja tarmoni tähän naiseen ja nostanut hänet jaloilleen,katkaissut siteitäni ystäviini ja jopa osittain tyttäreeni joka asuu
äitinsä kanssa muualla.nyt kiitokseksi siitä olen saanut tietää että hänellä on vipinää toisen miehen kanssa.Masennuin tästä syvästi ja nyt keräilen itseni palasia tässä samassa liitossa tosin.asiat on puhuttu halki ja meidän suhde jatkuu(en halua toista naista).tosin nyt olen huomannut että puloisoni on alkanut työntää minua pois kuvioista(ehkäpä odottaa että kyllästyn ja lähden) ja tietynlainen nöyryytys kuuluu myös kuvaan.noh ajattelette tietysti että voi vee mikä nörtti?ehkäpä olenkin...noh ei kuitenkaan.
olen pitkä ja komea nuori mies joka huolehtii rakkaistaan.missä ne kaikki kunnolliset naiset on olleet minun elämässäni(kai ne on siellä kuussa niiden hulttiomiesten seurassa?🙂 kiittämättömyys on maailman palkka, sanotaan ja se pitää kyllä hyvin kutinsa.
voimia kuitenkin sulle,tietän jotakin asiasta mitä läpi käyt.🙂🌻

Omalta osaltani voisin sanoa, että jos meille nyt ero tulee (näyttää aika todennäköiseltä). Ero satuttaa mua ensinnäkin siksi, että rakastan miestäni enemmän kuin mitään muuta, huoli itsestä ja meidän rakkaasta vauvasta. Mihin minä ja vauva menemme. Mitä meille tapahtuu. Auttaako meitä kukaan. Kuinka selviän yksin. Pelko siitä, että joudun loppuelämäni olemaan yksin lapsemme kanssa (ilman parisuhdetta). Tässä tilanteessa ihan kaikki pelottaa 😭 Olen niin sekaisin etten osaa muuta nyt sanoa 😯🗯️ Voimia kaikille!

Kun vaimo monien vuosien jälkeen ilmoitti kasvaneensa eroon minusta, niin se sattui todella paljon. Vaimo ei minua enää tarvinnut, kun lapset muuttivat kotoa pois. Olin hänelle vaan siitosori. Minä olin haaveillut yhteisestä vanhuudesta, takkailloista ja punaviinistä. Vaimo kasvoi erilleen minun haaveistani.