Yritän kirjoittaa lyhyesti olennaiset. Kohta 12v yhdessä, heti alussa 2 lasta, myöhemmin keskenmeno, ei toivottua (tai minun toivomaani) kolmatta, ei juuri tukiverkostoa (vain ilkeä anoppi), avoliitossa, yhteinen talo ja laina (liian iso meidän tuloihin nähden). Vuosia mennyt huonosti. Jo alussa tajusin, että pidämme eri asioista, ei paljoa yhteistä, erilaiset tavat elää tätä elämää, erilaiset metodit lasten kasvatuksessa, ei minkäänlaista puheyhteyttä. Etenkin viimeisin todella pahalla tolalla. Mies pitää puhumista kanssani piinaamisena. Olen yrittänyt monin keinoin puhumista. En todellakaan aloita sitä riidellen tms. Emme puhu mistään, vain lasten kuskaamisesta harrastuksiin. Syksyllä sovittiin kuskaaminen edellisenä päivänä, nyt noin tuntia ennen harjoituksia. Mies ei todellakaan puhu. Istuu sohvalla tv auki ja puhelin kourassa selaa jotain. Työkseen on tekemisissä ihmisten kanssa, siellä joutuu kyllä puhumaan ja olemaan korottamatta ääntään. Sen hän ninittäin tekee kotona: huutaa ja karjuu tekemättömistä siivoustöistä. Lapset saattaa käskeä sängystä ylös jos ovat jo nukkumassa, jos huomaa esim. Lasin jääneen pöydälle eikä ole laittanut tiskikoneeseen. Ei koskaan tee mitään lasten puolesta esim laita aamupalaa valmiiks. Ruuan nyt sentään joskus tekee. Minulle huutaa jos en harrasta (vain tietynlainen liikunta on oikeaa), mutta huutaa myös jos en ole kotona siivoamassa vaan olen harrastamassa. Koskaan ei ole tyytyväinen minuun tai lapsiin. Läheisyyttä ei todellakaan ole ollut vuosiin. Asun eri huoneessa. Rahat menevät taloon ja bensaan kun tämä on kaukana sieltä missä lasten ja omat harrastukset. Olen monesti pytänyt että myydään talo ja muutetaan lähemmäs palveluita mitä tarvitaan, halvempaan samalla. Ei puhuta. Anoppi haukkuu vain minua lapsille, ei juuri vietä aikaa niiden kanssa, ei ota koskaan oma-aloitteisesti luokseen. Minun vanhemmat kuolleet eikä niistä apua ollut aiemminkaan kun joivat. Vuosia sitten otettiin joskus harvoin lastenhoitaja, että saadaan viettää miehen kanssa yhteistä aikaa. Mies vaan katsoi tv:tä. Ei se minun kanssa ollut. Joskus yritetään lomareissuja perheen kesken: ihan kamalaa riitaa.

No tuossa lyhykäisyydessään. Olen kolmesti hakenut omaa asuntoa ja kahdesti perunut. Se yksi kerta on nyt ja minulle on tarjottu asuntoa. Miksi vielä mietin pohdin pähkäilen?? Miehen kanssa en voi puhua asiasta, hän valvottaa nytkin alakouluikäistä lasta katsomalla tv:tä sen kanssa. Antaa valvoa lasten myöhään etten vaan yritä ottaa asioita puheeksi. Viime kesänä yhden tunnin ajan saimme keskusteltua, julkisessa paikassa vähän syrjässä, hän ei alkanut huutamaan. Sovimme, että eroamme, myymme talon. Puhuimme jopa lasten asumisesta ja lemmikkien asumisesta. Kotiin mentyä mies ei puhunut asiasta ja viikon kuluttua kysyin milloin talo laitetaan myyntiin. Ei vastausta. Joku aika siten sanoi ettei ollut tosisaan. Olin kuulemma painostanut häntä suostumaan!!

Nyt jos ja toivottavasti kun muutan, tulee varmasti kamala sota lapsista ja talon myynnistä. Yritän ajatella että se on vaihe, se menee joskus ohi. Enkä ymmärrä miten minulla riittää rahat takuuvuokraan, tämän korkoihin ja laskuihin. Laina on nyt koroilla opiskeluni vuoksi (tai mies kuvittelee minun olevan sisäkkövapaalla), sitä ei tarvitse hetkeen maksaa.

Olen myös pyytänyt apua perheneuvolasta. Lupasivat auttaa, mutta soittoa ei ole kuulunut. Mies sanoi ettei aio lähteä jos siellä puhutaan erosta.

Mitä ihmettä minä teen??!?! Valvon kaiket yöt, en minä tällaista parisuhdetta ja elämää halunnut! Miksi en saa lähdettyä?! Toki varmaan lapsuus ja vanhempien ainaiset riidat tehneet minusta läheisriippuvaisen tms, mutta kun järjellä ajateltuna ymmärrän, että jo lasten takia on lähdettävä enkä minäkään koko elämää jaksa kuunnella haukkumista ja halventamista.