miksi ei millään kelpaa seurusteluun?
Moi!
Olen 28-vuotias kauniiksi kehuttu, hoikka ja ystävällinen lämmin nainen. Ongelmani on, että miehet yksi toisensa jälkeen käyttävät hyväkseen ja näkevät mut pelkästään petikumppanina. Mulla on ollut elämäni aikana vain kaksi miestä, jotka on mua kutsunut tyttöystäväksi ja he olivat ulkomaalaisia, jotka oli mun kanssa vain sen takia että sai nyhdettyä musta rahaa nyyhkytarinoillaan. Sen jälkeen on ollut suomalaisia miehiä, joita oon tapaillut suht lyhyitä aikoja. 5kk ollut pisin ja se oli nyt viimeisin. En ole kenellekään miehistä merkinnyt mitään muuta kun ollut vakituinen tarpeiden täyttäjä. Kukaan ei ole sanonut mulle koskaan, että välittää musta. Oon nyt alkanut ”pihtailla”, etten anna seksiä, että huomaisin etsiikö mies vaan sitä. Mut oon huomannut että miehiä ei kiinnosta edes tavata mua jos haluan että treffataan julkisella paikalla, eikä siis ole tarjolla seksiä. Ystäväni löytävät miehiä, jotka haluaa parisuhteen, mutta itse löydän vaan ”pelimiehiä”.
Yhden kerran mulla oli mies, joka osti mulle ruusun, piti kädestä kiinni julkisesti, esitteli vanhemmilleen ja ystävilleen… mutta 3:n kuukauden jälkeen muuttui kylmäksi ja jos halusin nähdä sitä niin jouduin kolmella bussilla matkustaan hänen luokseen ja matka kesti 2 tuntia (mulla ei oo autoa), kun HÄN olis voinut tulla autollaan mun luokse ja matka olis kestänyt 30 minuuttia ☹️ Sain tietää, että hän oli palannut exänsä kanssa yhteen ja siitä johtui kylmyys. Ei uskaltanut ees kertoa suoraan vaan jouduin itse kysymään suoraan et onko exänsä kanssa taas. Eli tässä tapauksessa olin vain laastari. Oon kaikille ollut joko rahan lähde, laastari tai seksilelu.
Tällä hetkellä tosin olen niin masentunut, että en jaksa muuta kuin nukkua ja uuden miehen tapaaminen tuntuu toivottomalta ja aiheuttaisi kuitenkin taas sydänsurua ja hyväksikäytetyn olon. Tuntuu, että kaunis ulkonäkö on vaan kirous, petiin kelpaa mutta tyttöystäväksi ei. Ihmettelen sitä kovasti, koska en ole pinnallinen tai itsekäs (olin koulukiusattu koko kouluiän ja olo oli todella arvoton. Sairastin masennusta myös sillon 17-vuotiaasta 25-vuotiaaksi, joten pinnalliseksi ja itserakkaaksi mua ei todellakaan voi kutsua, vaikka tässä nyt sanonkin olevani nätti… monen vuoden itsetunto-ongelmien jälkeen pystyn vihdoin niin sanomaan). Saan kyllä miehiltä huomiota, mutta tiedän että kukaan ei ole kiinnostunut MUSTA ihmisenä vaan pelkästään mun ulkonäöstä/kropasta. Haluisin, että oppisin pärjäämään yksin, etten kaipaisi niin kovasti jo ihmistä vierelleni, joka voisi musta välittää, mutta en jaksa kerätä jälleen murtunutta sydäntäni kasaan :'( en ymmärrä miten miehet voi kohdella niin pahasti ihmistä! Miksi ei voi sitä seksiä hakea esim baarista (tms, varmasti niitäkin naisia on joille pelkkä seksi riittää), miksi pitää huijata sellasta tyttöä joka haluaisi enemmänkin!?
Ystävänikin ihmettelevät miten mulla voi jatkuvasti olla niin huono tuuri. En myöskään miehille ole edes masennusaikoinani kertonut ongelmistani, koska en halua olla kenellekään taakka. Sekin yksi syy miksi tänne liityin, en halua olla taakkana ystävilleni tai perheelleni. Miesten kanssa oon aina ollut hyvin epäitsekäs ja jopa pirtsakka ja hauska. Nyt sain ajan lääkärille ja aloitan luultavasti taas lääkkeet ja terapian, tuntuu jotenkin että annan periksi ja luovutan. Mutta en pysty juuri nyt toimimaan, jos en jotain tee asialle. Oon nelisen vuotta ollut nyt ilman lääkkeitä. Nyt pelottaa, että jos on muutenkin vaikeuksia löytää miestä vaikka oon ollut terve, nätti ja hyväluonteinen, niin kuinka vaikeaa se sitten on kun mies saa tietää että syön mielialalääkkeitä ja juoksen terapiassa? ☹️
Olet varmaan selvinnyt paremmin mainitsemistasi elämänkriiseistä kuin minä. Ja pystyt aloittamaan suhteita. Osa ei pystyhalua.
Joka tapauksessa sympaattinen kirjoitus.
Koska sitten tulee kunnon mies joka on vakavissaan, en tiedä. Olet nuori ja on aikaa perheenkin perustamiseen, jos niin haluaa.
Pidä vain rima korkealla miesten suhteen.
Kyllä kaikki järjestyy!
Kuulosti osin tutulta, tämä tarina.
Olen 30+ nainen, eikä minulla ole takanani yhtään seurustelusuhdetta. En pidä itseäni poikkeuksellisen rumana, en tavattoman kauniina: olen ihan turvallisen tavallinen. 30 ylitettyäni olen havainnut saavani vastaanottaa enemmän lähestymisyrityksiä miehiltä: pääosin varatuilta tai sellaisilta, jotka etsivät jotakin "eksoottista" välipalaa. Ehkä tässä vaikuttavat klisheet ja stereotypiat: tämän ikäinen nainen vailla partneria varmaan maalautuu monelle jonkinlaiseksi villiksi ja vapaaksi sinkuksi, jolle kertaseksi on luonteva ja oma juttu tai sitten sellaiseksi surulliseksi vanhaksipiiaksi, jonka luulisi olevan kiitollinen pienemmästäkin huomiosta. En minä näille myöntävästi ole vastannut, kaikesta huolimatta. Sen verran kuitenkin itsekunnioitusta yhä jäljellä, kaikesta huolimatta.
Minulla on ruma tausta. Olen kokenut paljon väkivaltaa, eri muodoissa. Myös seksuaalista. Minua on käytetty hyväksi myös taloudellisesti. En ole koskaan seurustellut, mutta vielä joitakin vuosia sitten yritin muutamaa epäonnista kompromissia. Asutin ja elätin luonani mm. yhtä tällaista netissäkin julkisuutta saaneista "auervaaroista". Rahaa en hänelle antanut, mutta sellaista yritin, että sai asua ja syödä ilmaiseksi ym., jos toisinaan teeskentelisi puhuvansa minulle kauniita: kyllä minä nopeasti hänen oikean karvansa huomasin, ja osin sen vuoksi päätinkin tähän järjestelyyn suostua. Ajattelin, että minun kokemani mukaan niistä jokainen kuitenkin huijaa, varastaa ja pahoinpitelee tavallaan, joten olisiko se niin paha, jos sen kerrankin tietäisi etukäteen? Rehellinen epärehellisyyskin on selän takana toimimista parempaa, ajattelin.
En ole ihastunut usein. Kun olen, en ole oikein osannut lähestyä näitä harvoja ihmisiä. Osin eteen tulee ehkä matala itsetuntokin: on vaikea kuvitella, mitä normaali, terve mies näkisi tavallisen näköisessä, mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeellä olevassa, seksuaalisesti estyneessä ja ehkä kyvyttömässäkin traumasäkissä, kun maailma on pullollaan sieviä, terveitä ja kaikin puolin normaalejakin naisia. En syytä tai kummastele yhtäkään heistä harvoista, joita lähestyin ja jotka kieltäytyivät: en minäkään, heidän kengissään, olisi varmaan uskaltanut tällaiseen leikkiin ryhtyä.
Sen nuo auervaarat osaavat: haistaa heikot ja lupaavat kohteet. Riittävän yksinäinen voi sulkea silmänsä monelta asialta.
Koetan olla realisti. Näen ihan hyviä syitä sille, miksei minusta tullut kenenkään kumppania. Nuorempana minulla vielä oli sellaisia vähän lapsellisiakin ajatuksia näistä asioista. Ajattelin, että tällä vähällänikin voisin ehkä antaa jollekulle jotakin sellaista, jota itsekin toivoisi. Että voisi vain olemalla antaa toisen päiviin jotakin hyvää ja lämmintä, hyvää oloa ja hymyjä. Eihän se niin mene, tietenkään, kuin hollywoodin elokuvissa.
Mutta enköhän minä kestä.
Toisinaan olen ajatellut maksullisia seuralaisia. En mitään seksiä tai rattopoikia, mutta sellaista... escortia. Olisiko se ehkä minulle jotakin? Ainakin turvallista: raha on yksiselitteinen ja puhdas motiivi, ja jos on sovittu siitä mitä maksua vastaan tapahtuu ei tarvitsisi pelätä, että mies yrittäisikin enemmän ja tapahtuisi taas jotakin sellaista, mitä en osaa pysäyttää. Voisin hyvin maksaa siitä, että joku kävisi kanssani kävelyllä ja antaisi silittää hiuksiaan, sen kummempia kyselemättä.