No niin. Olen lukenut näitä keskusteluja ahkerasti ja nyt itsekin päätin rohkaista mieleni ja uskaltaa tänne kirjoittaa. Olen kolmekymppinen nainen ja kolmen lapsen äiti. Kaksi vanhempaa lasta ovat aiemmasta liitosta ja nyt tässä liitossa on lapsettomuushoitojen avulla syntynyt reilun vuoden ikäinen tyttö.
Edellinen liittosi päättyi nyt kahdeksan vuotiaan poikani ollessa vuoden. Pari vuotta elin yksin ennen uutta suhdetta. Edellinen suhteen päättyi lasteninisän useisiin rinnakkaissuhteisiin ja rajuun henkiseen väkivaltaan, joka mahdollisuuden salliessa jatkuu vieläkin. Suhteen lapseni isään oli mallia salamarakkaus, romahdus ja ero. Eron jälkeen olin erittäin tyytyväinen elämääni lasten kanssa. Minulla oli hyvä työpaikka ja muutenkin asiat ihan mukavasti.
Tapasin nykyisen mieheni sitten eräänä viikonloppuna ja se oli menoa samantien. Olin päättänyt että helpolla en enää uuteen suhteeseen lähtisi.. no muutaman kuukauden kuluttua asumme jo yhdessä ja menimme kihloihin. Vuoden kuluttua olimme jo naimisissa. 😟

Alku oli ihanaa. Liikuimme paljon yhdessä, harrastimme paljon erilaisia asioita ja keskustelimme ihan kaikesta. Minuun teki vaikutuksen mieheni huolenpito ja haluaisin suojella minua. Olen lähtöisin ero- ja alkoholi ongelmaisesta perheestä, jossa oli myös väkivaltaa ja psyykkinen ongelmia, joten juuri tämä huolenpito teki minuun suuren vaikutuksen. Minulta ei toki jäänyt huomaamatta mieheni kiivas luonne ja me usein asiasta myös keskustelimme. Mieheni kuitenkin kertoi olevansa vain tottunut edellisissä suhteissa tällaisen kommunikointi tavan ja tekisi töitä asian korjaamiseksi. Jonkin verran on kyllä onnistunutta, pahimmat haukkumanimet ovat jääneet pois. Isoin ongelma on että kaikki muukin on jäänyt pois. Me nujumme vierekkäin aniharvoin, mieheni on aina väsynyt ja haluton mihinkään, vaikka minä olen se joka siivoaa, käy töissä ja valvoo lasten kanssa. Mieheni kun irtisanottiin töistä yt-neuvotteluissa (jotka järjestettiin siksi että mieheni haluttiin pois eikä hän toki itse rtisanoutunut vaikka vaihtoehtoa korvausta vastaan tarjottiin. Olin aluksi hyvin pahoillani ja vihainen mieheni puolesta ja olen edelleen hyvin pahoillani. Pikkuhiljaa olen vain alkanut ymmärtää myös ongelmien syyt töissä, vaikka silloin kuvittelin mieheni olevan ainoastaan työpaikka kiusaamisen kohde. Toki en ole koskaan miehelleni kertonut ettenköhänen kannalta asiaa näkisi. Mieheni ei nimittäin saa aikaiseksi oikein mitään. Ei kotonakin. Päivät hän istuu puhelimella pelatun ja illat/yöt katsoo tv:tä. Eläimet suututtaa kovasti koska niistä on lisä vaivaa ja usein saamme kuulla hänen ajatuksia niiden ampumisesta tai kaulan katoamisesta. Lapset ovat myös raskaita jos toimi kuin ajatus. Väittelyn jälkeen tulee huokaus ja komento minulle, että tuu sanomaan ku noi ei usko taas mitään. Seksi oli ennen upeaa, nyt sitä ei ole ollenkaan. Mieheni on lihonut yli kymmenen kiloa, eikä kotiruokaa tahdo syödä. Olutta menee iltaisin tölkki tolkulla.
Minulla ei ole omaa aikaa ollenkaan, vain se, mitä jaksan olla hereillä kun nuorin nukahtaa. Senkin ajan vietän nykyään makuuhuoneessa.
Jos minä teen yhdenkään virheen ja varsinkin kun myönnän sen ja pyydän anteeksi, kuulen siitä vuosia jotta varmasti muistan miten olen häntä loukannut.
olen yrittänyt keskustella ja keskustella, jokainen keskustelu päättyy siihen että huomaan istuvan syytetynpenkillä ja puolustelevani itseäni. Olennkirjoittanut kirjeitäkin, opyytänyt tilaa saada ajatella mutta usein nämä pahentaa asiaa. Vaikean kauden jälkeen on aina jonkun päivän kestävä parempi aika, jolloin alan itsekin pohtia miksi näin ongelmia joka paikassa kunnes tämä toinen persoona muistuttaa olemassa olosraan. Olen ihan loppu. Mieheni eeisuostu myöskään keskustelemaan erosta ja se olisikin vaikea kun asumme hänen omistamassa talossa, jonka hän joutuisi eron tullen myymään. Minä joutuisin lähtemään lasteni kanssa ja etsimään uuden kodin lisäksi hoitopaikan nuorimmalle lapselle. Pahimmassa tapauksessa vaihtaisi myös lasten koulu.
Olen ihan loppu. Oksentelen usein, monen väsynyt ja olo on jo fyysisestikin huono ja heikko. Miehelläni on nyt vaiheessa, että kaikki on hyvin ja hänellä on vahva luotto meihin ja sanoo haluavansa tehdä minut onnelliseksi. Erotilanteessa tekisi varmaan kaikkensa, että haluaisin ja pelkään että myös lapsemme huoltajuudesta kävisimmme melkoisen taistelun. En kertakaikkiaan tiedä mitä tehdä. Olen niin loppu etten tiedä löydätkö edes voimia erota.

Kokemuksia, apua ja neuvoja kaipaisin.