Mikä on riittävä syy erota?
Siinä se otsikossa lukee. Mikä on riittävän painava peruste erota?
Lapset ovat onnellisia ja tyytyväisiä. Emme riitele, emme juo. Meillä on kaunis koti, teemme asioita yhdessä. Meillä on hauskaa, kunnioitamme toisiamme, teemme yhdessä suunnitelmia tulevaisuudesta, taloudellisesti meillä ei ole huolia. Ulkoapäin meillä on kaikki nyt hyvin.
Paitsi että yhdessä asiassa.
Meillä ei ole seksielämää millään tavalla. Minä sitä haluan, puoliso ei.
1,5 vuotta on nyt menty ilman. Siinä ajassa kumppani on ollut uskoton, olemme asiaa käsitelleet ja päässeet siitä paljon jo yli. Mutta seksielämä ei ole palannut. Tiedän että molemmat meistä hoitaa itsenäisesti omaa tyydytystään oman käden kautta, mutta mitään haluja hänellä ei minua kohtaan ole.
Olen yrittänyt puhua hänelle asiasta; tuloksetta. Mitään keskustelua emme saa aikaan, hän vain toteaa ettei haluta.
Olen ehdottanut seksuaaliterapiaa; tuloksetta. Ei halua mennä.
Olen kehunut häntä, hänen vartaloa ja ulkonäköä; tuloksetta.
Olen tehnyt suoria ehdotuksia; tuloksetta.
Olen yrittänyt parhaani mukaan osallistua kotitöihin, antaa hänelle omaa aikaa, luoda puitteet jossa hänellä olisi mahdollisuus levätä, kerätä voimia, tuntea olonsa arvostetuksi; tuloksetta.
Olen tullut jo niin monta kertaa torjutuksia että on vaikea enää nousta jaloilleen ja yrittää uudelleen.
Minä kaipaan seksiä. Haluan sitä. Haluan puolisoani päivittäin, mutta en saa mitään vastakaikua.
Onko tämä riittävä syy erota, vai ajattelenko liian itsekkäästi? Pitäisikö vain kestää? Minä olen onneton, mutta ei sekään ole oikein että teen kolme muuta ihmistä onnettomaksi vain jotta minä voisin löytää suhteen jossa saan seksiä.
Se, että olet onneton, on mielestäni eropohdinnan aihe.
Ja ihan relevantti sellainen, koska tulevaisuuden näkymä onnettomana ei ole kenellekään hyvä vaihtoehto.
Mutta jos "ainoa" syy onnettomuuteen on seksin puuttuminen, tuntuu mahdottomalta, etteikö se perimmäinen syy olisi ratkottavissa?
Omassakin parisuhteessa on ollut pitkiä ajanjaksoja, jolloin seksiä on ollut todella vähän. Pisimmillään juuri tuon 1,5 vuoden ajan. Silloin, kun sitä on ollut, se on aina ollut hyvää. Ja olen silloin usein miettinyt, miksi sitä harrastetaan niin harvoin. Meidän parisuhteessa sen puuttuminen johtui luullakseni pääosin minusta. Koin käytännön mahdottomuutena "antautua seksiin", koska koin tunnetason yhteyden niin puutteelliseksi. Minulle perimmäinen järjestys tuntui päässäni olevan, että ensin pitäisi asiat olla hyvin ja seesteisesti henkisen yhteyden tasolla, jotta tuntuisi luontaiselta olla lähellä myös fyysisesti.
Ajan kuluessa tämä johti siihen, että puolisoni koki tulevansa jatkuvasti torjutuksi, joka luonnollisesti aiheutti hänelle henkistä pahoinvointia. Tilanteen ollessa pahimmillaan, ei itsellenikään olisi tullut mieleenkään nostaa kissaa pöydälle ja keskustella siitä. Kieltäydyin yhtä lailla ehdotuksista pariterapiaan.
Mutta miten olisin suhtautunut, jos puolisoni olisi osannut kertoa minulle suoraan ja rehellisesti, minkälaisia tuntemuksia seksin puuttuminen hänelle aiheuttaa?
Mietin myös puolisosi mahdollisesti edelleen kokemaa syyllisyyttä uskottomuudestaan ja sen vaikutuksesta tilanteeseen? Voisiko hän esimerkiksi kokea epävarmuutta siitä, että sinä kokisit hänet jollain lailla "saastuneena" tms., ja siksi kokee turvallisimmaksi kieltäytyä kokonaan.
Ihmismieli on niin kovin mutkikas ja syyllistymme usein luulemaan ja olettamaan asioita toistemme puolesta. En osaa neuvoa muutoin, kuin rohkaisemalla keskustelemaan seksin merkityksestä parisuhteenne hyvinvointiin.