Minä ainakin ajattelen sitä aika usein, että miksi joku muu jaksaisi mua kun en taho itekkään jaksaa...
Ja tunnen siitä häpeää että olen muille ihmisille taakkana.

Ja tunnen siitä häpeää, että sukulaiset joutuu elämään sen kanssa että olen itsaria koittanut. Kun ajattelen että he joutuvat häpeämään mua.

Mutta sitä en häpeä pätkääkään että epäonnistuin itsari yrityksessä. Kun heräsin sairaalasta niin en tuntenut häpeää. Olin vain jumalattoman vihainen aivan kaikille kun ne oli pilannut mun suunnitelman! Ja haukuin kuulemma aivan kaikki ihan pystyyn. Ite en kyllä muista.
Siis ihan ensiks kun heräsin olin yllättynyt kun näin tuttuja kasvoja ympärillä ja halailin heitä. Sitten tajusin, että hetkinen, jos noikin on täällä niin en olekkaan kuollut. Ja sitten tuli tuutin täydeltä. Osansa sai hoitajat ja lääkärikin.
Olin vaan jumalattoman vihanen ja surullinen kun ne ei antanu mun kuolla pois.
Seuraavana päivänä mut siirrettiin tavallisesta sairaalasta mielisairaalaan. Melkein sain huijattua päivystävää psykiatria päästämään mut kotiin. Olisin heti hoitanut valmiiksi sen mikä jäi kesken! Lopulta hän tajusi tilanteen ja kysyi, että menenkö vapaehtoisesti vai viedäänkö. Kysyin että mikä siinä on erona. Hän kertoi että jos menen vapaehtoisesti niin pääsen avo-osastolle jos viedään niin menen suljetulle.
Niin vietin elämästäni seuraavat 7kk siellä. Hoitajat "piti" mut siellä avo-osastolla. Olin todella itsetuhoinen, mutta suostuin hoitajien ehtoihin koska en mistään hinnasta halunut suljetulle. Niin joka ilta luovutin kaikki "vaaralliset esineet" hoitsuille ja nukuin yöt ovi auki että he pystyivät pitämään mua silmällä. Lupasin myös aina mennä heti kertomaan jos tulee sellainen olo että teen itelleni siellä jotain. Ja minä pidän aina lupaukseni, jos se vaan on mahdollista.
On todella kiitollinen hoitsuille että he panostivat munhun näin paljon vaikka heidän ei olisi tarvinnut. Olisivat ite päässeet helpommalla kun olisi laittanut suljetulle.
Jos olisin sinne joutunut olisi se ollut niin kova kolaus mulle että en olisi näin pian päässyt aloittamaan toipumista.

maanvaiva kirjoitti 31.08.2005 klo 21:16:
Häpeän, kun minuun tuhlataan niin paljon rahaa ja ihmisten aikaa. Minun ympärilläni pyörii hirveä joukko ihmisiä, että selvisin vaikka yhdestä koulupäivästä.

Eikö muilla ole oikeutta tehdä sitä mielestäsi? Eikö nuo ympärillä pyörivät ihmiset tee omia valintojaan. Osa heistä on jopa kutsumusammatissa ja saavat tehdä juuri sitä mistä he pitävät.
Kieltäisitkö läheisiäsi auttamasta sinua. Ottaisit heiltä pois oikeudet pitää huolta ihmisestä, jota he rakastavat?
Hinnoitteletko sinä antamasi ajan ja avun, jos näet jokun apuasi tarvitsevan. Eikö tämä maailma jo ole sairastunut tuohon elämän arvojen vääristymään. Ihminen tarvitsee ihmistä, kaikkea ei voi mitata rahassa. Auttaja ilman autettavaa? Autettava ilman auttajaa? Yksilö ilman yhteisöä? Eikö yhteisön vahvuus näy juuri siitä, kuinka hyvin se huolehtii jäsenistään? Pitäisikö meidän kieltää se yhteisöltämme, perheeltämme ja siten tehdä muista avuttomia, arvottomia ja yksinäisiä susia.

Minulle ostetaan kaikkein parhaimmat lääkäripalvelut mitä Suomessa on saatavilla. Mie kiitokseksi yritän itseni tappaa, se hävettää? Vois olla, että ei niin paljon hävettäisi, jos kävisin vaan jossain yhteiskunnan tarjoamassa terapiassa vaikka joka toinen viikko. En ole varma, koska en ole niin koskaan ollut.

Unohda raha, sinä maksat omalla olemassaolollasi joka sentin takaisin. Aikansa kutakin, joskus sinä laitat tuon kaiken saamasi hyvän kiertoon. Tai niinhän sinä jo nytkin teet😀
😞Minua auttaa tuohon itsetuhoisuuteen se, että koitan ajatella sitä oireena tästä sairaudesta. Ikävä kyllä siitä pitää saada myös puhua jollekin, muuten siitä syntyy kehä ja silloin ollaan heikoilla.
🤔Mitä luulet, voisitko sopia jonkun kanssa siitä, että jos itsetuhoisuus vaivaa, voisit puhua siitä hänen kanssaan. Ajattelen tässä lähinnä, että se voisi olla Jörö. Hän siksi, että hän on tuttu ja vähän samaa ikäluokkaa kuin sinä. Kertoisit puhumisen motiiviksi tuon kehän murtamisen. Puhuminen kun ei ole sama kuin teot.

Hyvä vinkki rapu, voisi se ollakin mun adoptioveli. Sehän itse oikein haastattelussa on sanonut, että haluaa mut omaan sukuunsa. Tiesi että en ole normaali ja silti sanoi että haluu mut pikkusiskoksi. Mie voisinkin oikeestaan vakavasti harkita sille puhumista. ja kun sekään ei ole vielä niin aikuinen, että säikähtäisi niin hirveesti mun itsaripuheista niin sille voisi uskaltaakin puhua ilman että tarvisi pelätä että joutuu heti hoitoon.

Voi olla että olenkin jo seuraavat asiat kirjottanut että tämä on vanhan toistoa. Aikani kuluksi itsekseni asioita mietin.
Mie taisin olla 14v kun eka yritin itsaria. Sitä häpesin, koska äitini sanoi, että aina sua saa hävetä, kun haki mut sairaalasta. Sitten mulla alkoi terapia. Se vähän aikaa kyseli kaikkia ja sitten sanoi, että et sie tainnut haluta kuolla, halusit vaan herättää huomiota. Onko se sitten väärin, jos lasta ei muuten huomata. Pitää yrittää itsensä tappaa, että huomataan, mun olemassaolo. Eikö sitä todellakin olisi oikeus että huomataan ihan muuten vaan? tämä lause ei koske nykyistä elämääni.

Mihinkähän sairauteen on oireena itsetuhoisuus? On mulla sairauksia mutta ei ainakaan lääkärikirjassa sanota, että niihin kuuluisi itsetuhoisuus. Äidillä oli kaksisuuntainen härö, siihen kuuluu itsetuhoisuus. Onko äitini itsemurha sitten hyväksyttävämpää kuin olisi mun itsari? Mielenterveyssairausko on hyvä tekosyy itsensä tappaa ja omaisten pitää se hyväksyä?

Ei sen puoleen kyllä mie olen hävennyt äitini itsaria, kun monet nuoret ovat sanoneet, että äitisi oli hullu koska itsensä tappoi. Ennen kuolemaa äiti oli monen nuoren tukihenkilö.
minua sanotaan jo nyt elämäni aikana hulluksi. Voisi olla, että moni aattelisi, jos itsarini onnistuisi, että kylläpä se maanvaiva oli viisas kun tajusi itsensä tappaa.

Minulla on eno jolle myös voisin kertoa. Mutta se käy töissä, sillä on oma perhe, ja se on töissä nuorten psyk. osastolla missä miekin olen ollut. Se on oikein lain määräämä mun uskottu mies. Sille voisiin tietenkin puhua. Mutta sitten taas tulee se itsekkyys asia esiin. Milloin mun hätä on niin suuri, että voin itsekkäästi vaatia, että mun pitää saada enolle puhua?

Tätä mietin siksi, kun mun viiminen itsariyritys oli sellainen, että yritin enolle soittaa sen työpaikalle, sillä oli kokous. Mie soitin keskukseen ja sanoi, että mun pitäsi äkkiä enolle puhhuu, että on aika paska olo. Niin se viisas keskusneiti sanoi, että juo iso lasi vettä ja rauhotu, eno soittaa kun kerkiää. Mie join vettä litra tolkulla, kun en enää sitä pystynyt nielee, niin aloin tekheen itsaria samaan tapaan mitä äitikin oli tehnyt. Sitten eno mulle yritti soittaa ja ku en vastannut, niin arvasi että joku on pielessä. Eikä siitäkään yrityksestä tullut onnistunutta. eikä se ollut huomiohakua, vaan tosiaan oli niin paha olo, että ei pystynyt olla.

Niin, että milloin sitä voi olla niin itsekäs, että voi sanoa läheisilleen, että lopeta kaikki muut työt ja auta mua just nyt. Vai onkohan tämä maailma kokonaan niinku on nettuki. Tääkin on kriisikeskus, silti lukee nettuessa, että tukihenkilö pyrkii vastamaan 5 päivän kuluessa. Pitäisiköhän siellä lukea, että et ole maailman tärkein ihminen sulle vastataan, kun muilta töiltä ehitään. (ei ole tarkoitettu mun tukihenkilölle tämä lause, mua vaan on koko tukinetin ajan ottanut päähän tuo pyrkiminen).

Vaan pääpointti onkin taas kysymys, että milloin voi olla niin itsekäs ja vaatia, että onkin eka tärkein ihminen.

Sanon heti aluksi, että tämä on itsekkään ihmisen kirjoitus. Älkää pahastuko, puran vain tunteitani ja löysin siihen sopivan otsikon. Älkää, myöskään te jotka kirjoitatte itsemurha-ajatuksistanne, ottako tätä itseenne. Teidän kirjoituksenne hieman jopa auttavat ymmärtämään miestäni.

Eli aasinsillan kautta pääsen mieheni itsemurhaan, siitä on vasta 2kk aikaa. Mieheni sairastui noin vuosi sitten vakavasti ja tiesimme, että hän ei kauaa eläisi, vuosi oli arvioitu aika. Möimme pois karjamme ja aloimme viettää viimeisiä yhteisiä hetkiä. Lapsemme ovat jo aikuisia ja on meillä jo lapsenlapsiakin. Mieheni joutui käymään sairaalassa pari kertaa viikossa, kivut pysyivät hyvin poissa lääkityksen avulla. Vietimme kaiket ajat yhdessä, muistelimme menneitä, myös kuolemasta puhuimme mutta emme koskaan itsemurhasta, ei sellaista vanhoilla ihmisillä ole tapana puhua eikä tehdä, niin luulin.

Eräänä aamuna kuulin pyssyn pamauksen ja löysin mieheni ja aloin vihaan rakkainta ihmistä mitä minulla on koskaan ollut. Nyt muistan miehestäni vaan silvotun ruumiin, en mitään muuta.

Pitkän jaarituksen jälkeen pääsen itse otsikkoon. Kumpi meistä sitten on itsekkäin? Miehenikö joka ei jaksanut elää sairautensa kanssa vaan teki itsemurhan. Vai olenko se ehkä minä joka vaadin, että mieheni olisi pitänyt jaksaa kanssani elää vielä muutama kuukausi.
Olenkohan minä itse maailman itsekkäin ihminen. Siltä on alkanut tuntua, kun kuuntelen ihmisten puheita. Jo hautajaisissa kuiskittiin, että olisihan mieheni kohta kuitenkin kuollut, oli hänellä varmaan kovat kivut jne. Minua katsotaan kuin ”halpaa makkaraa”, kun kerron, että olisin halunnut hyvästellä mieheni. Olihan meillä kuulemma monta kuukautta aikaa tehdä hyvästijättö, mutta emme sitä tehneet. Mieheni jätti kirjeen, missä pyysi anteeksi. en voi sitä hänelle antaa. Itsemurha käy mielessäni harva se hetki. Tunnen, että olen rasituksena lapsilleni, kun minulla ei ole mitään elämisen halua. Elän silti, en uskalla itseäni tappaa.

Naapurissani on itsemurhan tehneen läheinen, hänellä tapauksesta on jo vuosia, silti hän ei ole toipunut. Itse häpeän mieheni tekoa niin paljon, että en käy juuri missään, kaupasta tilailen ruuatkin. Onneksi nyt tältä naapuriltani saan tietokonetta lainaan, ehkä tämän kautta pystynkin jotain ”puhumaan”. Olen päättänyt joka päivä kävellä naapuriini, onhan se tietenkin jotain. Kun luen kirjoituksiani, niin, yllättäen huomaan, että minusta on tullut ilkeä ihminen, varsinkin miehille kirjoittelen mahdollisimman ilkeästi.
Tunnen itseni hylkiöksi, en osaa mitään tehdä, olen aina ollut maatilan emäntä isännän kanssa yhdessä. Ei ole maatilaa, ei isäntää, on vaan hylkiö-emäntä.

maanvaiva kirjoitti 05.09.2005 klo 05:10:

Milloin mun hätä on niin suuri, että voin itsekkäästi vaatia, että mun pitää saada enolle puhua?

Mun mielestä AINA kun vaan siltä tuntuu!!
Jos sulla on kamala olo ja tuntuu siltä että et yksin jaksa kantaa sitä oloa niin sillon sulla on oikeus pyytää apua. Ja se ei ole itsekästä! Se on luonnollista.
Ajatteleppa vaikka sitä niin et sulla olis joku painava tavara joka tarttee siirtää etkä jaksa ite siirtää sitä kun ei voimat riitä. Mitä teet? Ehkä pyydät joltain apua sen siirtämiseen? Eikä kukaan varmasti ajattele sillon, että onpa toi maanvaiva itsekäs kun pyytää apua. Vai mitä?
Aattele maanvaiva sitä pahaa oloa samanlaisena "taakkana". Jos sitä ei jaksa yksin kantaa niin tarvii pyytää jonkun apua sen kantamiseen.
Eikä missään sanota et jokasen tarvis jaksaa kantaa kaikki taakat yksin...

Itelleni olen tehnyt luotettavista ihmisistä itelleni verkon.
Se on vähän niinku turvaverkko jonka varaan voi heittäytyä kun ite ei enää jaksa.
Siihen kuuluu 4 ihmistä.
Näistä ihmisistä 3 on luvannut mulle, että jos mulla on ihan paska olo ja on sellanen olo et meinaan itelleni tehä jottain, niin tulevat puhelinsoitosta tai tekstarista HETI paikalle jos vaan se mitenkään järjellisesti on vähänkin mahdollista. Eikä mun tartte sanoo mitään muuta kun et mä tarvin sua NYT.
Ja se neljäs näistä ihmisistä on mun terapeutti jolle saan aina soittaa kännykkään jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Mitä jos säkin maanvaiva koittaisit saada jonkinlaisen verkon itelles kasaan?
Sitä kun asuu yksin ja jos on ihan toivoton olo, niin on pakko tehä tällasia varotoimenpiteitä.

Nyt itsetuhoisuus on vähän helpottanut. Olen meinaan tehnyt itteni kans sellasen määrän hommia vuoden verran että en uskalla ottaa sitä riskiä, että teen itelleni jottai ja epäonnistun ja taas on samat hommat edessä. Ehei!
En todellakaan halua nähdä ja kokea samoja asioita uudestaan mitä olen viimisen vuoden aikana joutunut tekee.
Ja minä oon päättäny, että kyllä tästä vielä noustaan sisulla ylös!!
Teen MITÄ TAHANSA että joskus vielä olen "terveiden papereilla" jatkamassa elämääni. Se on vissi!

Minusta apua kannattaa pyytää aina, kun siltä tuntuu. Jos et pyytäisi ja sitten tekisit itsemurhan, niin läheisesi varmasti syyttelisivät itseään siitä, ettet uskaltanut tulla kertomaan heille.

maanvaiva kirjoitti 30.08.2005 klo 17:44:
Aika itsekkäältä tuntuisi, jos ensin sanoisi omaisille, etä nyt teen itsemurhan, mutta pankaa turpanne kiinni, olette vaan mun kaa pari päivää ja vartioitte mua. Sitten vielä sen jälkeen vaatisin, että nyt puhutaan itsemurhasta.

Kuulostaa se ehkä itsekkäältä, kun ilmaiset sen noin jyrkästi ("pankaa turpanne kiinni"). Sillä on väliä, että miten ihmisiltä asioita pyytää. Ihmiset saattavat pitää itsekkäänä käskyttäjää, joka sanoo asiat rumasti komentaen. Kyllähän siitäkin pitäisi huomata, että apua tarvitaan, mutta käskeminen voi herättää myös jonkinlaista torjuntaa. Mieluummin sitä auttaa sellaista ihmistä, joka ei ole ilkeä auttajalleen. No, enhän tiedä miten todellisuudessa toimit. Mielestäni voit ihan hyvin kertoa läheisellesi, että nyt tarvitset apua, ettet kestä olla yksin. Voit myös pyytää, että läheisesi vain on seuranasi eikä puhu mitään, sanot vaikka että et juuri sillä hetkellä jaksa puhua, mutta ehkä myöhemmin. Siinä ei ole mitään itsekästä.

Yritän kai sanoa, että huonosti voiva ihminen voi vaikuttaa itsekkäältä, jos hän on jatkuvasti vihainen ja inhottava läheisilleen. Vihaisuus on kaikille huono lähtökohta asioiden parantamiseen. Vaikka voikin huonosti, niin pitäisi ainakin yrittää jaksaa olla kiltti ja ymmärtäväinen läheisiä kohtaan. Tilanne ei ole heillekään helppo, ja heiltä saa varmasti parhaan avun, kun on itse parhaansa mukaan heille hyvä. Tietysti jos on paha olla, ei välttämättä jaksaisi miettiä tällaista ja on pinna kireällä. Kyllä minäkin masentuneena sanoin puolisolleni monta kertaa pahasti, vaikkei hänessä ollut vikaa. Läheiset ymmärtävät ja kestävät yleensä hyvin paljon, ehkä joskus liikaakin, mutta he tahtovat tehdä niin kuten rapu tuossa kirjoittikin.

Jos haluaa tulla kuntoon, niin silloin on itse tehtävä sen eteen eniten töitä. Muut voivat vain auttaa. Ei voi olla itsekästä tahtoa pysyä hengissä ja saada elämänsä kuntoon (ainakin todella toivon, että sinä haluat tätä), vaikka siihen tarvisisikin muiden apua.

Minä otan kantaa Lahtisen kirjoitukseen. Et mielestäni vaikuta itsekkäältä ihmiseltä. Ehkä itsekkäintä mitä ihminen voi tehdä, on tappaa itsensä ja antaa läheisensä löytää ruumis. Minä ja isäni löysimme tätini hirttoköydestä. Sellaisena minä hänet nyt muistan.
Miksi jättää niin paljon kysymyksiä auki, miksi en tietänyt oliko tätini vakavasti sairas. Olisiko hän ilman itsemurhaa kuitenkin kohta kuollut? Miksi ihminen ei jätä mitään jäähyväiskirjettä ja selitä asioita.
Ymmärrän Sinua täysin, jäähyväiset ovat tärkeitä, miksi joku ihminen on niin itsekäs, että ei anna siihen mahdollisuutta.

Olen mie törkyturpa ja sanon pankaa turpanne tukkoon. Silloin sanoa kun on paha olo ja enkä jaksa puhua, muuten kyllä sanon siististi. Yleensä, kun mun on paha olo, niin on äitiä ikävä, sitten haluan kuitenkin olla tän uuden äidin kanssa. parasta vaan, että suoraan sille silloin sanon, että ei nyt puhuta. Kun suustani saattaa tulla mitä vaan ja tuskin se nyt kelleen on hyväksi, jos mie haukun vanhat ja uudet vanhemmat.

Olenhan mie tehnyt töitä, olen esmes terapeutin kanssa laatinut järjestyksen mitä tehdä, jos alkaa olla oikein paha olo. Yleensä se olo tulee koulussa, mun isän ja veljen työpaikka on 100 metriä koulusta, äitinikin on siellä töissä, jos on sillä päällä että kehtaa mennä töihin. Luonnollista ois, että menisin sinne ekana ja näin päätettiin terapiassa. Sitten alankin miettiin, että mitä, jos niillä on asiakas ja mie vaan tuun siihen itsekkäästi ja alan itkeen. Teidän pittää ottaa huomioon, että en ole tähän perheeseen syntyny vaan vähän kuin taivaasta puonnut. yleensä yritän olla kiitollinen, että yleensä saan tässä olla.

Eno on luonnostaan mun eno, vanhan äidin veli. Sitä voisikin hyvällä syyllä häiritä. ja se on asiantuntija, se laittaa sairaalaan. Se ei aina voi vastata, mie lähen kotiin kymmenien km päähän ja olen yksin. alan sitä vettä juomaan, saatan kirjottaa nettukeen, vaikka tiijän, että se ei voi heti vastata, enkä mie jaksa vettä juuva viittä päivää.

Niin selostukseni pääpointti on se, että on mulla tukiverkko. On siinä vielä mun oikea sisko ja veliki, nillä on niin paljon murheita, että en oikein viittisi omia niille kertoa. niin vaikka on tukiverkko, mie en kehtaa sitä käyttää. Aina tuntuu liian itsekkäältä vaivata muita.
Onhan tämänkin otsikon tekeminen työntekoa, selitän teille miksi en käytä tukiverkkoa, voi olla, että seuraavan kerran muistan mitä ootte mulle vastanneet ja alankin ihmisille puhuun. en mie nyt helposti enää tännekään viitti tulla sannoon, että taas yritin itsemurhaa. Voi se olla ennakoltaehkäisevää tää kirjoittaminenkin.

toinen juttu, miekin lahtinen olisin halunnut hyvästellä äitini ja sitten yhden sukulaisen ketä ittensä tappoi. Ei se nyt tosiaan voi olla itsekästä jos haluaa läheisen hyvästellä. Mun se sukulainen oli myös yhtaikaa mun kaa sairaalassa. Se oli pääsemässä kotiin, sanoi mulle että, kun mie pääsen pois, niin mennään yhdessä vähän joka paikkaan. Sitten tappoi itsensä muutaman tunnin päästä. Miksi se ei voinut mulle vaan sanoa, että hei vaan.
mun äiti kirjotti foorumilla, että se elää 2005 asti. Kuitenkin tappoi itsensä sitä ennen. En kyllä itteeni tunne itsekkäästi kun oisin halunnut, että äitini olisi elänyt niin kauan, että mie olisin ollut täysikänen. ois ollut monet asiat hyvemmin, tai sitten oikeastaan huonommin. Mie voisin olla nyt aika yksinäinen aikunen, ilman vanhempia. Olkoon sitten niin, että hyvä, kun kuoli, kun olin alaikäinen. Minun ajatukseni lentelevät aika vauhtia, toivottavasti jotain selviää.

maanvaiva kirjoitti 07.09.2005 klo 16:16:
Olen mie törkyturpa ja sanon pankaa turpanne tukkoon. Silloin sanoa kun on paha olo ja enkä jaksa puhua, muuten kyllä sanon siististi.

Minun ajatukseni lentelevät aika vauhtia, toivottavasti jotain selviää.

😉Hyvinhän sinä taas sait ajatuksesi kirjoitettua, selvää saa ja ajatuksesikin selviää aikaa myöten.
😳"Turpa tukkoon" tuntuu kuulijasta samalta, kuin vetäisit häntä pitkin korvia. Minun tukiverkkooni ei kuulu kuin terapeuttini. Jos ajaudun ajatuksissani syville vesille soitan tai viestitän hänelle. Mutta en sano, että turpa tukkoon, vaan sanon esim. että olen kusessa päänuppini kanssa tai, että ajatukseni tarvitsee tuuletusta. Sitten jos olen liian pitkälle päästänyt ajatukseni happanemaan, niin yksinkertaisesti laitan viestin 😯🗯️

Joku/jotkut tuolla kirjotti et kaikkein itsekkäintä on tappaa itsensä. Itsemurhaa yrittäneenä voin kertoo, niinku Minttuki, et sillä hetkellä kun se linkkari on ranteella ei pysty tuntemaan tai ajattelemaan mitään muuta kun sitä omaa tuskaa. Se on niin valtava et tuntuu ettei jalatkaan enää kanna. Tuntu siltä et koko elämä on eletty eikä mulla oo enää yhtään ainutta syytä jatkaa elämää. 😯🗯️

Mut näin jälkikäteen oon ilonen etten kuollu ja mua hävettää tai oikeestaan tuntuu pahalta et aiheutin niin paljo tuskaa ja huolta mun läheisille. Vaikka oon kaikille ja itelleni myös luvannu etten enää itelleni tee mitään, pelkään että taas elämässä tapahtuu jotain joka saa mut tuntemaan ettei muuta vaihtoehtoo oo... Kyllähän se itsemurha vieläkin mielessä pyörii mut tällä hetkellä en ihan tosissani sitä ajattele.

Nyt sit terapiassa käydään ja yritetään selvitä väljemmille vesille. Mut vaikeeta tää on. Haluaisin unohtaa koko tapauksen mut oon vielä fyysisestikin toipilas. Yrityksestä on vasta kohta 2kk ja toinen käsi on melkein toimintakyvytön ku melkein kaikki jänteet meni poikki. Toivottavasti se paranee ennalleen mut pirun pitkä kuntoutus on eessä ja tuntuu ettei millään jaksas panostaa kun yrittää erostakin samalla toipua.

Mä ymmärrän et monista itsemurha varmaan on itsekäs teko mut ei ihminen joka itsensä tappaa oikeesti enää kestä. Siltä on voimat niin loppu ettei muuta vaihtoehtoo tunnu olevan. Se on ikävää et omaiset syyttää itseensä koska ei se yleensä niiden vika oo!! Mut mä uskon et kaikella on joku tarkotuksensa ja se antaa voimia vaikka pahimman aallonpohjan aikana sitä ei nääkkään. Kaikille voimia ja jaksamista!!!!

Mä en oikeestaan varsinaisesti häpeä yhtään mun itsariyrityksiä joita on virallisesti kolme. Itse asiassa musta ei tunnu oikein miltään kun ajattelen asiaa. Sairaalassa herättyä tuntui siltä että ihan sama onko hengissä vai kuollu. Ja mä onnistuin oikeesti huijaamaan suljetun psykiatria joka päästi mut kotiin, missä sitten heti yritin itsaria.

Asia joka mua vaivaa on se, kuinka paljon tuskaa ja huolta olen tuottanut läheisilleni. Tulee tosi paha mieli kun ajattelen vanhempia ja veljeä kun olen nänyt kuinka paljon nää mun vaikeudet niihin sattuu. Jotenkin juuri tuo asia, ja myös vihdoin saatu oikea diagnoosi mun sairaudesta, on saanut mut kääntämään kelkkani. Olen melko varma etten halua enää kuolla ja että ei kai muu auta kuin yrittää sitten kärvistellä ja toivoa että asiat muuttuis paremmaksi.

Ihminen joka on siinä jamassa että haluaa kuolla ei koe tekevänsä itsekästä tekoa. Ei silloin pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, miten saa kivun loppumaan. Tukiverkko olis mielettömän hyvä juttu mutta oon myöskin itse hemmetin huono pyytämään apua kun en tahdo vaivata enkä aiheuttaa huolta. Haluan kai pärjätä itse ja omin voimin.

Mulla on päänuppi aina tuossa liemessä mitä kirjoitat, rapu. Se on mun normaali tila.
Mutta tänään olen tehnyt teraputin kanssa sellaisen listan keille voin sanoa apua. Sitten hoksattiin, että sen sihteeri tai mikälie, ketä aulassa istuu, on aina paikalla ja sillä on aikaa mun kaa värkätä. Niin mie laitoin mun kännykkään tekstin missä lukee, että en jaksa. Lähetän sen sille sihteerin kännykkään ja se laittaa viestiä mun äidille. Nyt,kun vaan sitten näin tekisin mitä sovittiin.

oli niinku pakko jotain tehdä, koska ma alkaa kirjotukset ja voi olla, että tulee pakokauhu ja lähen sillalta hyppii. Ne on vaan kuullun ymmärtäminen.Enempää en ehikään kirjottaa, kun söin unilääkkeen ja kohta sammun.

Ei minulla ole oikein muuta asiaa, mutta ajattelin että kaipa adoptiovanhempasi olivat varautuneet siihen, ettei kanssasi välttämättä olisi helppoa. He ovat lupautuneet huolehtimaan sinusta ja luultavasti haluavat pitää lupauksensa, ja siksi mielestäni saat pyytä heiltä apua ilman huonoa omaatuntoa. Tai ainakin olen kirjoituksistasi saanut sellaisen kuvan, etteivät he ole millään lailla hylkäämässä sinua tällaisten asioiden vuoksi.

maanvaiva: Oon ihan varma, että sun vanhemmat pitäis enemmän itsekkäänä sitä, että tekisit itsemurhan etkä puhuis. Ei se puhuminen oo niin paha, kyllä mäkin toivon, että mun sisko, jos alkais taas ajatella itsemurhaa, puhuis siitä mulle, vaikka totta kai huolestuisin. Se ois silti parempi. Mä uskon, että sun vanhempien on paljon helpompi kestää sitä, että puhut vaikka paljonkin kuin sitä, että kärsit saati sitä, että sulle oikeasti kävis jotain. Ymmärrän islti toki, ettei puhuminen ole helppoa😞 Mutta uskon, että se kannattaa.