Hirveän vaikea kysymys. Ensin pitää sanoa, että oikeastaan kaikki riippuu niistä ihmisistä, joita asia koskettaa. Lisäksi mielestäni itsemurha on sallittava sellaiselle henkilölle, jolla ei ole mitään toivoa saada parempaa elämää. En ehkä pystyisi vaatimaan häneltä elämistä, mutta toisaalta en voisi antaa anteeksi itselleni, jos en pystyisi estämään häntä.

Oletan, että joku läheiseni harkitsisi itsemurhaa. Silloin:

1. vaihtoehto tuntuisi varmasti pahimmalta, koska silloin kaikki toivo olisi mennyttä. En ehkä kaikissa tilanteissa pitäisi itsemurhaa kuitenkaan itsekkäänä, koska ymmärrän ettei elämää välttämättä voi jaksaa vain muiden ihmisten vuoksi.

2. vaihtoehto olisi hyvin stressaavaa. Kuitenkin haluaisin tietää hänen ajatuksensa, sillä ehkä pystyisinkin auttamaan. Lisäksi syyttelisin jälkikäteen itseäni siitä, ettei hän uskaltanut kertoa, ei pitänyt minua luottamuksen arvoisena tms. On myös niitä ihmisiä, jotka uhkailevat itsemurhalla aikomatta todella tehdä sitä. Käyttävät itsemurhaa jonkinlaisena kiristyskeinona. Se olisi ehkä oikeasti itsekästä. Mutta ainahan, jos joku puhuu itsemurhasta, hänen elämässään on jotain vialla. Toivoisin, että tämä läheinen ihminen uskaltaisi puhua minulle mahdollisimman suoraan ongelmistaan, ajatuksistaan ja tunteistaan. Jos ajatuksiin kuuluu itsemurha, niin haluaisin hänen kertovan rehellisesti siihenkin liittyvistä mietteistään.

3. vaihtoehto riippunee pitkälti sairaan henkilön asenteesta elämään ja muihin ihmisiin (minuun). On sellaisia sairaita, jotka todella ovat riesa (jos he ovat kuitenkin rakkaita, niin sitä tietysti sietää paremmin), koska he esimerkiksi kerjäävät sairaudellaan itselleen huomiota ja etuoikeuksia (jälleen eräänlaista kiristämistä). Silti ihmisen pitäisi olla melko inhottava ennen kuin hänen kuolemaansa alkaisi toivoa ja pitää parhaana ratkaisuna. Läheisenä sitä haluaa viimeiseen asti uskoa, että kaikki voi vielä kääntyä paremmaksi.

Vastaukseni on siis, että itsemurhalla kiristäminen on itsekkäintä. Muuten näitä asioita ei voi mielestäni pitää kenenkään syynä, eivätkä ne siksi tunnu minusta kovinkaan itsekkäiltä. Ehkä ajattelisin toisin, jos joku läheiseni todella tekisi itsemurhan. Lisäksi minun on aina vaikea hyväksyä sellaista, että joku vain antaa periksi väittäen, ettei hänellä ole vaikutusvaltaa omaan elämäänsä. Jonkin parantumattoman sairauden kohdalla näin voi tietysti olla, mutta muuten ihmiset tuntuvat luovuttavan liian helposti. Tarkoitan lähinnä masennusta, joka on sairaus, mutta ei sellainen sairaus, johon itse ei pystyisi vaikuttamaan. No, tämä menee jo aiheen vierestä ja taitaa muutenkin herättää vähän pahennusta täällä.

Eihän toki Rusakko vastauksesi voi herättää pahennusta. Kirjoitit niin hyvin, että eipä minulla ole pahemmin siihen lisättävää. Oman mielipiteeni sanon kuitenkin.

Vaihtoehdoista pidän itsekkäimpänä itsemurhaa. Perustelen väitettäni sillä, että se on loppu kaikelle. Itsemurhan jälkeen jää vain jäljellä surevat omaiset.
Minulla ei ole ollut omaista joka olisi uhkaillut itsemurhalla. Olen omaiseni menettänyt hyvin äkillisellä tavalla. Ja nyt tietenkin on helppo sanoa, että olisin heidän itsemurhapuheitaan loputtomiin jaksanut kuunnella.

Hui kauhistus, koko otsikko tekee pahaa, kun sen kirjoittaa hyvä ystävä. Vallan pelästyin. Toivoisin saavani sinulta, maanvaiva, postia, koirista kuvia, mitä tahansa.

Eikö ookkin kiristäminen sitä, että sillä saavuttaa jonkun etuuden. jos nyt alan puhumaan kotona itsemurhasta, niin onko se kiristämistä. Koska pyrinhän mie sillä saamaan itselleni etuuksia. Mie haluan itselleni elämisen etuuden. Mitä eroa on kiristämisellä ja avunpyynnillä? eniten pelkään, että jos alkasin puhuu itsemurhista, niin toiset ottavatkin sen kiristämisenä. Niin kun, että saavuttaisin perheessä jonkun ykkösaseman niillä puheillani.

no nyt kun pääsitte asiaan.. mun sisko kerto et sen moni kaveri on tehny ton asian. Ja sano et on hirveen surullinen. Mua tuskin ketää suris, etenkää äiti tai isosisko. Ainoot ehkä jotka suris varmaa oikeesti ois oma kultu ja sukulaiset. ne välittää musta oikeesti. mesekavereista en tiiä.. anteeks jos sivuan taas aihetta mut, liitetäänkö masennukseen ylimärräne itkeminen? ku ei oo mitään muuta vaihtoehtoa, ku ei osaa keksii parempaa tapaa.. en osaa pukee sitä sanoiks tunnetta mikä on. Mutta en haluu aiheuttaa mitään tuskia kellekkää.. Ja en tiiä onks itsemurha mikään itsekäs teko, kuten rusakko sano jos elämä on oikeesti sellasta ettei jaksa eikä pysty jatkaa elämää jos ei oo mitään.. nii kai on sit ainoo vaihtoehto. Ite kävelen monta kertaa autotien yli ja toivon salaa ettei huomais mua.. täshän tulee taas kyyneleet..

Maanvaiva,

melkeimpä joka ikisen meijän toiminnon taustalla piilee itsekkyys, ja kerran muuan tovereistani sanoikin ettei ihmiset tee mitään mikä ei perustu silkkaan itsekkyyteen.Itse olen asiasta eri mieltä,koska on asioita jotka ei suoranaisesti liity mitenkään omaan itsekkyyteen,esimerkiksi mainitsemasi tilanne perheen kesken. Ei siitä tule varmasti kellekkään hyvä mieli,kun tietää että kaikista rakkaimmilla ihmisillä ei mene hyvin.Ja pahinta kaikista on se,ettei varsinaisesti voi auttaa yhtään millään tavalla,ei pääse toisen pään sisälle kurkistamaan yhdessä näkymiä. Joten jos tässä vastaan esittämääsi kysymykseen on selkeästi vaihtoehto 1. itsekkäin,et silloin ota huomioon ketään muuta kuin itsesi.
Mielestäni et itsekään ole niin itsekäs kuin annat viestissäsi ymmärtää,sillä jos olisit,tuskin täällä kirjoittelisit.

Itse olen itsekäs,en ole itsekäs.En saa parempaa mieltä siitä,että kirjoitan sinulle oman näkemykseni asiasta, enkä koe saavani yhtään sen enempää iloa elämääni siitä,että olen erään itsemurha-alttiin ystävä.Olen joskus miettinyt itsemurhaa omalla kohdallanikin.Ja minussa on samaa vikaa,etten ääneen kellekkään uskalla kertoa,miltä tosissaan tuntuu.Silloin, ja muutoinkin kun on ollut paska olla, minulla on parhaiten auttanut pakottaa itteni kirjoittamaan ylös asioita,vaikka sekin tuntuu vaikealle,kun joutuu myöntämään itelleen mitä oikeasti ajattelee. Ja se toimii,koska jos/kun olo hieman paranee,asiat ei tunnu enää niin pahalle kun ne ite omasta kädenluomastaan lukee. Tiedän kyllä,että kaikkien tunteet on ihan oma juttunsa sinänsä, eikä toisen puolesta pysty noita asioita mielestään sulkemaan.JA toivonkin ettet närkästy ohjeestani joka toimii itselläni.

Kun ei pysty mieltään sanoilla aukasemaan,kun ei kukaan ole kuuntelemassa:

Tanssi,huuda,heitä kivenmurikoita järveen,peuhaa elukan kanssa,piirrä,tykitä lempikappaletta monta kertaa peräkkäin!!!
Taistele sitä vastaan,voimakas!!!

🙂

Maanvaiva!
Sinä voit huonosti. Ei ole kiristystä, että kerrot sen läheisillesi. Minkä etuuden saavutat? Etköhän vaan toivo ja saa apua pahaan oloon? Niin sen pitääkin olla. Itsemurha on vieläkin kovin vaiettu asia. Varmasti itsemurhaa yrittäneen perheissäkin usein vaietaan siitä. Ehkä pelosta. Minä uskon, että itsemurhan tehneiden omaiset ja läheiset jälkeenpäin katuvat juuri tuota vaikenemista.

Maanvaiva, et sinä ole kenenkään rasite, etkä oikeasti maanvaiva. Olet syntynyt tähän maailmaan ilman omaa tahtoasi, et syntymääsi ole voinut vaikuttaa. Jotain tarkoitusta varten olet syntynyt, ainakin elämään omaa elämääsi!

Kiristämisellä tarkoitin esimerkiksi sitä, kun jotkut kiristävät itsemurhalla avioeroa pyytävää puolisoa jatkamaan suhdetta, tai jotenkin muuten yrittävät vierittää vastuun omasta elämästään toisten harteille. Se ei ole mielestäni reilua. Todellisista itsemurha-ajatuksista saa ehdottomasti kertoa, jotta saisi apua. Avun pyytäminen ei ole kiristämistä, mutta se että uhkaisit tekeväsi itsemurhan, jos joku muu ei toimi haluamallasi tavalla, on. Selitinkö aivan epäselvästi?

maanvaiva kirjoitti 28.08.2005 klo 17:53:

Tämän esitän omaisille ja läheisille. Mikä on itsekkäintä

1. tehdä tai yrittää itsemurhaa
2. puhua omaisille itsemurhasta
3. eläminen sairaana toisten harmina

Vastaan kaksoisroolissa. Olen sekä puhunut että kuunnellut.

En oikein tiedä, miten ja miksi "itsekkyyttä" pitää arvioida.

Itsemurhan tehneen itsekkyyttä on aika myöhäistä arvioida. Asian kanssa vain yrittää elää. Tunteet varmaan ovat monenlaiset.

Sairaana eläminenkin on hankala arvioitava. Harvempi muiden kiusaksi sairastaa. Enkä välittäisi pohtia, olisiko jonkun sairaan kuolema helpotus.

Aikaisemmin puhuin ääneen omista itsemurha-ajatuksistani. Puhumisesta ei seurannut mitään hyvää. Läheiset ahdistuivat, jopa kyllästyivät. Nykyään keskustelen aiheesta vain ammattilaisten kanssa. Olen mm. yrittänyt vastata kysymykseen, haluanko ihan oikeasti kuolla. Luullakseni. Mutta myönsin, etten voi olla varma. Huomautin ettei vastauksellani ole mitään merkitystä. Kysyjä ei kuitenkaan auta minua tappamaan itseäni, vaikka vastaisin haluavani.

Minusta on parempi, jos me ihmiset osaisimme kertoa pahasta olostamme ja pyytää siihen apua jollakin muulla tavalla kuin puhumalla itsemurhasta. Vastaavasti toisen paha olo olisi tajuttava ilman puhetta itsemurhasta ja ennen itsemurhayritystä. Valitettavasti keinomme auttaa ovat usein kovin vähäiset.

Itsemurhasta puhuvaa läheistä yritän auttaa. Samalla selitän itselleni ja läheiselle, etten pysty väkisin ketään pitämään elossa. Toivon, ettei toinen itsemurhaan kuitenkaan päädy. Tarjoudun auttamaan, minkä voin ja osaan.

Itsekkyydestä puhuisin sellaisessa tapauksessa, että ihminen täysin häikäilemättömästi käyttää hyväkseen itsemurhapuheiden toisissa herättämää ahdistusta saadakseen nämä toimimaan haluamallaan tavalla.

Ajatteli puoliääneen

Urpo

Minun tätini teki itsemurhan ilman, että koskaan sillä uhkasi. Ja siksi sanon, että itsemurha on itsekkäin teko mitä voi perheelle tehdä. Kun siivosimme tädin tavaroita, huomasimme, että hänellä oli lääkkeitä johonkin sairauteen. Myöskään tästä sairaudesta emme tienneet mitään.
Olin hyvin läheinen ihminen tädilleni, olisin jaksanut hänen puheitaan kuunnella.
Nyt minulle on jäänyt kammo itsemurhasta. En enää asu kotona mutta tarkkailen äitiäni ja muita läheisiäni, yritän aavistaa milloin heillä on paha olo. Samoin huomaan isäni tekevän. Tämä rooli on aika raskas.

Mun on pakko saada suoraan sanoa, että nyt suunnittelen tekeväni itsemurhan. Osaan mie jo pahasta olostani noin yleisesti puhua mutta ei se auta. Pitää saada juuri sanoa, että nyt teen itsemurhan, jos ette auta. eikä sekään auta, että terapiassa puhun, kun panen oven kiinni, saatan mennä ja yrittää hypätä sillalta alas. Musta terepeutti ottaa jotenkin väärin itsemurhapuheet. Se alkaa liian paljon kyselee ja liian syvällisä juttuja. Jos sille sanon, että olen sippi elämiseen, niin en kai sitten jaksa alkaa sitä asiaa juuri silloin käsitteleen, koska olen sippi. Pitäisi saada vaan olla ne pari ratkaisevaa päivää turvassa, vaikka jonkun läheisen vieressä. sitten voisi alkaa asiasta puhuu mutta sitten sitä jo niin hävettää, että ei kehtaa.

Aika itsekkäältä tuntuisi, jos ensin sanoisi omaisille, etä nyt teen itsemurhan, mutta pankaa turpanne kiinni, olette vaan mun kaa pari päivää ja vartioitte mua. Sitten vielä sen jälkeen vaatisin, että nyt puhutaan itsemurhasta.

Ps Akaton ukko, kirjota sie mulle ekana, kun en ole arvannut sulle kirjottaa kun susta tuli leski. Kun olen yhen lesken tuntenut, niin en tiedä miten sun suruasi pitäsi kunnioitaa vai voiko olla normaalisti.

Maanvaiva: Huikean hyvä kysymys! Minäkin haluun tietää vastauksen!

Muille: itsemurhaa harkitseva ei tunne sitä tekoaan itsekkääksi. Kokemuksen syvä rintaääni puhuu!
Itelläni on itsemurha yritys takana. Siitä tulee kuukauden päästä vuosi. Eli vuoden mua on pidetty "väkisin hengissä".
Ite en sitä haluais vaan yhä edelleen pyörii kovin itsetuhoiset ajatukset päässä. Välillä vähemmän, välillä enemmän.
Muistan erittäin hyvin ne ajatukset ja tunteet jotka mulla oli sitä yritystä tehdessäni. Ajattelin, että teen kaikille palveluksen kun lähen pois tästä elämästä. On kaikilla sitten helpompi olla kun minä en oo enää riesana.
Siinä vaiheessa on itseinho niin valtava, että sitä on vaikeaa kuvailla.
On sellainen olo, että elää ihan tyhjiössä. Mikään ei tunnu yhtään miltään.
Mulla oli sellainen olo, että en jaksa enää yhtään enempää. En jaksa kuulla keneltäkään yhtään sanaa, en nähdä ketään, en jaksanut kertakaikkiaan mitään. Halusin vaan päästä pois...

Näitä nyt sitten väännetään terapiassa kaks kertaa viikossa. Ainoa mikä pitää nyt hengissä on lupaus terapeutille, että tulen varmasti paikalle seuraavalla kerralla. Hän tuntee mut jo sen verran, että haistaa koska olen vaarassa ja sillon hän pyytää mua lupaamaan, että tulen. Ja jos lupaan, niin sen myös pidän! Hyvä että on edes JOTAIN minkä takia täällä tallustelen. Oli piiiiiitkä aika kun ei ollut mitään. Ainoa syy elää oli se että sairaalassa pitivät väkisin hengissä. Ei kivaa...

kääpiö, joo on varmasti raskas rooli.. mua ei ketää vahdi vaikka tekisin mitä. ja oikeestaan ketää ei ees huomaa mua nykyään missään. Kouluskaa tuskin millonkaa.. ☹️

Aatteletko koskaan sellaista asiaa, että miten sitä omaiset jaksavat mun kanssa olla, kun en itsekään jaksa itseni kanssa olla. (siis jokainen aattelee nyt omaa itseään)

Ja toinen kysymys, miksi sitä häpeää, kun on jäänyt henkiin itsemurhayrityksen jälkeen. vaikka, kun silloin kerran, kun heräsin sairaalasta mahahuuhtelun jälkeen, niin häpesin aivan hirveesti, kun olin elossa. Vaikka oikeesti olin tosi iloinen. Häpeä mua estää mistään asioista puhumisen. En häpeä sitä, että mulla on mielentervesyongelmia, häpeän sitä että jaksa niiden kanssa elää.

maanvaiva kirjoitti 31.08.2005 klo 16:01:

En häpeä sitä, että mulla on mielentervesyongelmia, häpeän sitä että jaksa niiden kanssa elää.

Maanvaiva,

Tuo on kiintoisa näkökulma. En ole tullut ajatelleeksi.

Miksi toisaalta heikkouttaan pitää hävetä? Eikö se heikkoutta ole, ettemme jaksa? Miksi pitää aina olla vahva, osata ja jaksaa enemmän kuin oikeasti osaa ja jaksaa? Miksi maailma on mennyt niin vaativaksi vai onko se aina ollut? (Tuohon minun pitäisi osata vastata Sinua paremmin, kun olen tätä pitempään katsonut.)

Urpo

en nyt tiedä pitäskö sun Urpo osata vastata hyvemmin kuin mie. Mulla on ainakin käynyt äidin itsemurhan jälkeen niin, että en häpeäa sano, että se teki itsemurhan ja sen seurauksena mie sairastuin masennukseen ym mielisairauksiin. Eikä mua enää hävetä käydä nuorisopolilla, eikä sanoa, että joudun syömään mielilääkkeitä vaikka kuinka kauan vielä. Enkä enää muuten häpeä, jos saan epilepsiakohtauksen keskellä katua. Kaikkee muuta sitten häpeänkin.

Häpeän, kun minuun tuhlataan niin paljon rahaa ja ihmisten aikaa. Minun ympärilläni pyörii hirveä joukko ihmisiä, että selvisin vaikka yhdestä koulupäivästä. Minulle ostetaan kaikkein parhaimmat lääkäripalvelut mitä Suomessa on saatavilla. Mie kiitokseksi yritän itseni tappaa, se hävettää? Vois olla, että ei niin paljon hävettäisi, jos kävisin vaan jossain yhteiskunnan tarjoamassa terapiassa vaikka joka toinen viikko. En ole varma, koska en ole niin koskaan ollut.

nytkin koulussa on monet ihmiset vaikka mitä tehneet mun vuoksi, koulukaverit eivät enää kiusaa, kun niille on selitetty Asperger. Ei tarviste hävetä mitään sairautta. Nytkö pitäsi olla niin rohkea ja sanoa, että mie en siltikään jaksa joka päivä tulla kouluun. en oikein usko, että yhteiskuntaan mahtuu nuorta joka tulisi kouluun vaikka kolme kertaa viikossa. Äidin kuolemastakin on jo niin kauan, että ei voi enää sitä käyttää tekosyynä siihen, että ei jaksa. Pitäisi olla oikeus aamulla sanoa, että ei vaan jaksa, eikä sitten tarvisi seuraava päivänä opelle keksiä syytä miksei jaksanut. Tai saisi ees päiväunet nukkua. Jos kokonaan lopettaisin, yhteiskunta sanoisi mua syrjäytyneeksi nuoreksi. Mikähän oikeus siihenkin on?

Näin kun mun päivät menee, niin sitten hävettää, kun ei jaksa.