Mikä minusta on tullut? :(
En tiedä mitä tässä tekisi. ☹️ Minulla mies ja 2 lasta; 2v ja 4v.
Kun lapset olivat vauvoja hukutin heidät rakkauteen, pidin sylissä, hoidin hellästi, imetin pitkään, lepertelin. Olin varmasti hyvä äiti. 😍
Olen ollut nämä 4v kotona. mies töissä, rakentanut hartiapankilla taloa illat, ja harrastaakkin mies on ehtinyt. Minä olen hoitanut kaikki ns. naisten kotityöt lasten ohessa (siivous, ruoanlaitto, kaupassakäynnit, pyykit…). minulla ei ole ollut mitään harrastuksia, ei omaa aikaa. aluksi en raaskinut enkä tahtonut olla erossa vauvoista. omistauduin äitiydelle. Olin aina tahtonut lapsia! <3
Nykyään jos kaikki on hyvin olen yhä ihan ok äiti, mutta sellaisina päivinä kun olen väsynyt….. 😞 Meillä ei ole mitään tukiverkkoa suvusta, kuntaamme ei saa edes lastenhoitajia.. kun ajattelen tätä tulen toivottomaksi, olen aivan yksin! Mies ei ehdi minua auttaa, syyllistää sitten kun ei tämä talo koskaan valmistu kun joutuu hoitamaan lapsia. Sisintäni riipii kun tiedän että olen äidilleni vain suuri pettymys (näin hän asian ilmaisi henk.koht.)Olen kateellinen kun näen kuinka muut mummot iloitsevat omista lapsenlapsistaan ja osallistuvat heidän elämäänsä.
Asia mikä minua huolettaa on käytökseni 4v lapseeni. Puran pahaa oloani häneen: Huudan. Karjun. Haukun ilkeäksi. Syytän. Otan liian lujasti kiinni. Olen aivan natsi. 😞
Enkä pysty rauhottumaan, en välitä siitä että lapsi itkee ja on hätääntynyt, näen vain punaista. 😯🗯️
Minä kasvoin tunnekylmässä kodissa, äitini kammosi läheisyyttä. en muista koskaan istuneeni kenenkään sylissä. Äitini on ollut aina hyvin luotaantyöntävä, ei tulisi mieleenikään yrittää halata häntä 😠
Ja nyt käyttäydyn samalla lailla omaa lastani kohtaan. 😭 sylissä pitäminen on epämielyttävää ja jos hän ei tottele on se katastrofi; vaadin tottelevaisuutta. Näen hänessä itseni lapsena. Lapsuuteni ajattelu laukaisee helposti raivotautini. samoin sen että olen niin YKSIN asian kanssa. :'(
En tahdo puhua asiasta neuvolassa: kunnassamme ei ole resursseja perhetyöhön ja pelkään leimautumista. Mutta ainakin nyt tuntuu paremmalta kun olen johonkin tästä pystynyt kertomaan. kiitos.
Tämä on hyvä alku, sillä puhua sinun pitää jollekkin. Yksinkertaisesti olet väsynyt, sinusta tuntuu, olet loukussa kotona.
Nyt olisi jo korkea aika, alkaa sinunkin harrastamaan, jotakin kodin ulkopuolisia asioita, mielluummin yksin, aikuisten seurassa...voit aloittaa vaika jollakin kävelylenkillä n.tunti ja mies saa katsoa sen aikaa lapsia.
Muuten hypit kohta seinille, jos ne ei ehdi päällesi kaatua.
Oletko puhunut miehesi kanssa lapsuudestasi ja tästä ongelmasta?
Sinun ei tarvitse toimia kuten äitisi toimi. Olis helppo sanoa, koeta hillitä itsesi, mutta eipä se siinä tilanteessa muistu mieleen.
Niin... Sitä varmaan on niin kiltti (en tarkoita valitettavasti nyt lapsia kohtaan ☹️ ). Tuntuu niin vaikealta vaatia itselle vapaata aikaa varsinkin kun mies ei siitä aina niin tykkää kun hän on niin stressissä näiden töiden ja rakennusten kanssa.
Luulen että johtuu lapsuudestani että aina pitäisi vain miellyttää muita ja olla vain mahdollisimman huomaamaton. virheitä ja heikkouksia ei saisi näyttää. ☹️ tulee niin rikollinen olo jos vaatii muutamankin tunnin vapaata. Vaikka onhan nämä yhtäpaljon miehenkin lapsia! 😟 ehkä minussakin asuu pieni marttyyri-äiti. ☹️
Olen puhunut miehen kanssa näistä kun olen yrittänyt selittää äitini käytöstä lapsiamme kohtaan. mutta niin... hänen on vaikea käsittää että lapsista voisi haluta taukoa kun niiden kanssa viettää sen 24/7, miehellehän yhdessäolo on hyvin harvinaista herkkua.
Mutta jospa tästä noustaan, en minä halua lapsilleni tälläistä natsi-äitiä. Toisaalta heräsin ajattelemaan että haluanko myöskään antaa tyttärelleni tälläistä ilman omaa tahtoa olevaa naisen mallia 😮
pelottaa vain että mitä tuo mies sanoo jos ryhdyn vastarintaan ja vaatimaan omaa aikaa! mutta olisihan se lopulta kuitenkin lasten hyväksi? eli ei aivan itsekästä kuitenkaan.
käsitinkö oikein ettei teidän kunnassa ole päiväkotia tai kerhoa, edes seurakunnan kerhoa?? sseurakunnallahan nuo kerhot on ilmaisia ja saat omaa aikaa???
taidat tarvita myös jonkunlaista terapiaa oman lapuutesin käsittelyyn, muutoin vaan siirrät sukupolvelta toiselle ongelman. itsellä on hyvin kylmä äiti, alkoholistikin, niin pääsin neuvolan kautta sellaiseen ryhmään missä käsiteltiin lapsuuden asiota, meitä oli siinä 7, omasta mielestäni siitä oli apua. paikalla oli siis myös psykoterapeutti ja rahottaja oli ray. voisitko kysyä tallaista neuvolasta?? jos pelkäät leumautumista niin voisit miettiä että kumpi on kamalampaa että lapsesi käyvät tuon läpi aikuisena vai että sinä ehkä leimaudut jonkun neuvola tätin silmissä missä käyt enää vain 4 vuotta. ja saattaa olla että on hyvinkin empaattinen neuvolan täti ja ymmärtäis sua eikä leimautumista taphdu?? monet äidit kärsii erinäisitä ongelmista ja neuvolassa ovat varmasti nähneet kaikenlaista, ihmisähän tässä vaan ollaan ei mitään robootteja. pitää hyväksyä omat tarpeet ja jaksamisen rajat. voimia!!! 🌻🙂🌻