Miesystävän masennus ja tunteiden kuoleminen
Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, selvinneet jopa uskottomuudesta ja monista muista isoista kriiseistä. Olemme molemmat aina ajatelleet, ettei meitä voi erottaa mikään, ollaan selvitty yli sen verran pahoista karikoista yhdessä entistäkin vahvempina. Suhteemme on ollut niin läheinen, etten ollut ennen tätä voinut koskaan edes kuvitella sellaisen henkisen läheisyyden olevan kenenkään kanssa mahdollista. Tiesin, että tapahtui mitä vaan, tämä mies pysyy rinnallani ja rakastaa.
Viimeisen vuoden aikana miehellä on kuitenkin ollut kaikenlaisia isoja koettelemuksia, jotka ovat häntä syöneet sisältä rikki ja nyt kesän kynnyksellä tuli isku, joka niinsanotusti katkaisi kamelin selän. Olen jo pitkin vaikeaa kevättä tuntenut, miten mies on liukunut jonnekin kauemmas luotani koko ajan, mutta nyt muutama viikko sitten hän sanoi ääneen, ettei tunne enää minua kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Olin jo vaistonnut asian, mutta silti se tuntui ihan äärettömän pahalta. Miten voi kymmenvuotinen ja kaikenkestävä rakkaus noin vain kadota?
Olemme edelleen päivittäin yhteyksissä ja näemme pari kertaa viikossa. Entinen läheisyys on poissa, mies on kuin jossain miljoonan valovuoden päässä tai vähintään jäisen kilven takana. Päällepäin hän näyttää ja kuulostaa ihan omalta entisetä itseltään, mutta tiedän ja tunnen ettei hän ole ennallan eikä oma itsensä. Kaikki oireet viittaavat masennukseen tai burnoutiin, mutta apua hän ei suostu hakemaan vaan pitää yllä kulissia jaksamiksesta. Tekisin mitä tahansa vetääkseni hänet taas luokseni sieltä jostain, mutta hän ei päästä enää lähelleen.
Välillä tuntuu, etten kestä tätä. Mies itsekin sanoo toivotansa, että tunteensa vielä palaisivat ja minä uskon, että ne voivat palata kunhan masennus hellittää. Jos se hellittää! Entäs jos ei hellitäkään, tai jos ne tunteet ovatkin oikeasti kuolleet eivätkä enää palaa? En oikein tiedä mitä tekisin, miten olisin. Kymmenen vuoden ajan ollaan jaettu miehen kanssa ihan kaikki ajatukset, päivän tapahtumat, kaikki. Nyt häntä ei enää kiinnosta. Ennen keskusteltiin halki pienetkin epävarmuudet ja erimielisyydet, nykyään mies ei enää suostu puhumaan yhtään mistään, vaan hermostuu ja vetäytyy heti jos yhtään yritän ottaa suhdettamme tai tunteita puheeksi. Olen päätellyt, ettei hän masentuneena jaksa keskustella tai kantaa muiden murheita. Ennen hän oli tosi välittävä ja ihana, huolehtivanen ja huomasi heti jos minulla oli paha mieli ja halusi selvittää asiat.
Nyt tahtoisinkin kuulla, onko muilla vastaavia kokemuksia. Miten olette selvinneet? Onko suhteenne ja tunteet palautuneet, vai päädyittekö lopulliseen eroon? Mitä pitäisi nyt tehdä; annanko miehelle vain tilaa ja olen lähellä kaverina, vai yritänkö vielä ottaa keskusteluun tunteet ja parisuhteen (vaikka mies siitä hermostuukin)? Ei tässä kai voi muuta kuin elää päivän kerrallaan ja toivoa käännettä parempaan, mutta vertaistuki olisi nyt enemmän kuin tarpeen!
Tänään vihdoin puhuimme asioista ihan pitkän kaavan mukaan. Mies ei antanut toivoa paluusta entiseen, eikä uskonut että masennus olisi syynä tunteiden jäähtymiseen (tosin hän ei edes tunnusta koko masennusta, vaikka kaikki oireet siihen sopivat). Läheisenä ystävänä haluaa jatkaa edelleen, mutta ei halua roikottaa minua turhassa toivossa, vaan haluaa että minä jatkan elämääni eteenpäin.
Tuntuu ihan hemmetin pahalta! En halua enkä voi uskoa, että meille on käynyt näin, mutta pikkuhiljaa totuus alkaa silti valjeta kun mies tuntuu olevan niin varma asiastaan. Sanoin, että rakkaus vaatii tahtoa, mutta ilmeisesti hänellä ei sitä tahtoa enää ole, vaan hän on todennut että tunteet ovat kuolleet ja asian kanssa on vain elettävä. Niin kai sitten.
Ja tarina jatkuu edelleen: Juttelimme vielä lisää, ja lopulta mies myönsi, että tunteensa exää kohtaan ovat alkaneet lämmetä. Pariskunnalla on yksi yhteinen lapsi, jonka takia ovat olleet kaikki nämä vuodet tekemisissä keskenään lähes päivittäin.
Sanat eivät enää riitä kuvaamaan tätä tuskaa. Minussa ei kuulemma ole mitään vikaa, miehen tunteet vain ovat viilenneet ja muuttuneet, eikä asialle mahda mitään.
Kaiken muun olisin voinut kestää, mutten tätä viimeistä käännettä. En tiedä, miten tästä selviä. Jotenkin, päivä kerrallaan, mutta aika mustalta näyttää.
Jo eilen pohdin, että miehesi saattaa olla ihastunut johonkuhun toiseen. Kuulosti tutulta tilanteelta.
Syksyllä 2013 minussakaan ei ollut vikaa ja en ollut tehnyt väärin mitään. Minun odotettiin jatkavan elämää entiseen malliin ja olevan perheen voimavara ja peruskallio. Odotella toisen tunteita ehkä palautuvaksi. Siitä nimimerkkini. Olihan siinä jo ollut pussailuakin exän kanssa. Masennuskin löytyi taustalta. Vai oliko ensin ihastus ja sitten masennus. Tiedä sitten.
Sydän oli revitty riekaleiksi. Huusin öisin tuskaani ja en nukkunut. Muutaman viikon jälkeen aloin toipumaan. Tajusin etten omista ketään ja halusin vain puolisoni olevan onnellinen. Kerroin sen hänelle ja kerroin kuinka minua pelottaa ettei tämä pääty osaltani hyvin. Muutaman viikon terapian ja masennuslääkityksen jälkeen jostain ne tunteet sitten löytyi.
Nyt meillä on uusi vauva, huomenna ristiäiset. Keväällä mentiin naimisiin. Silti edelleen epäilen, että onko tämä aitoa. Kai se on liian iso haava sydämmessä ja todellinen luottamus palautuu hitaasti.