Poikkeuksellisesti mies ilmeisesti sammui normaalia nopeammin, kun vältyttiin yölliseltä tappelulta - kerrankin. Tosin en itse nukuttua saanut silti, koska sairas lapsi piti hereillä. Mies nyt sitten nukkuu edelleen. Toivon hänellä olevan mahdollisimman kurja olo, jotta tajuaisi jättää juomisen, mutta kokemuksesta tiedän, että parissa päivässä huono olo unohtuu, ja taas sitä mennään. Montaakaan sanaa ei olla vaihdettu tänään, eihän hän ole jalkeillakaan ollut kuin pari hetkeä, varmaan särkylääkettä käynyt napsimassa, mutta kiukkuinen on ilme (ilmeisesti nykyään hänen perusilmeensä), ikään kuin minulle kiukuttelisi, vaikka luonnollisesti siihen ei mitään syytä olekaan - päinvastoin, minulla on syytä olla raivoissani, mutta oppimaani tapaan, pidät vaarallisesti mölyt sisälläni kunnes räjähdän. En voi käsittää, että aikuinen ihminen voi elää noin omahyväistä elämää, ajatellen vain itseään, vaikka meillä on neljä yhteistä lasta ja lähes 20v yhteistä elämää eletty (vaikka ikää ei ole kuin hiukan päälle 30v). Miehelläni on aina ollut huono itsetunto, ja pelkään hänen "tartuttavan" lapsillemme saman. Hän rypee usein itsesäälissä, ja minua se riepoo. Lisäksi hän on useamman vuoden jo kärsinyt jonkinlaisesta masennuksesta, välillä itsekin sen tiedostaen, mutta apua hän ei hae, koska ei suostu mihinkään lääkitykseen, ja tarkemmin kun hän ajattelee, niin taas minä olen kaikkeen syypää, koska hän haluaa seksiä useammin kuin minä, joten jos olisi enemmän seksiä, kaikki olisi hyvin (niin soopaa!). Minä olen alkanut vihata seksiä, koska siitä on tullut niin pakollista, se säätelee koko elämäämme. Harrastan sitä kyllä mieheni kanssa, mutta vain siksi, että säästyisimme ehkä sen avulla edes pari päivää tappeluilta, aina ei sekään kyllä auta. Mies ihmettelee marttyyrina, miksi en halua häntä. En halua pakkoseksiä! Olen sanonut miljoonasti, että jos päivä on perseestä, mikään ei ole hyvin, niin minua ei silloin illalla seksi kiinnosta. Silti hän alkaa raivota, jos minä vain rupean nukkumaan, ja edessä on tappelu, joka kestää tasan niin pitkälle yöhön, että lopulta minun on annettava periksi, ja harrastamme seksiä. Tästä oravanpyörästä ei ilmeisesti ole ulospääsyä, ja siksi nykyään pelkkä sana "seksi" saa ihokarvani pystyyn.
Kuten sanottu, en voi asiasta puhua kenenkään kanssa, mies on tehnyt selväksi, että meidän asioita ei levitellä, ja välillä tivaakin, että "mitä olet sille sanonut", jos joku vaikka heittää sopivasti jonkun vitsin, mikä liippaa elämäämme läheltä. Huoh. Lisäksi hän ei luota minuun, ja kuvittelee minulla olevan muita miehiä, jopa naisia!? Ja kun minulla ei todellakaan ole, ja saan kuulla silti aiheesta aina uudestaan ja uudestaan, niin todellakin savu nousee jo korvistani! Huh. Kylläpä helpottaa, kun saa edes tänne avautua, vaikka ei kukaan lukisikaan/kommentoisikaan, niin yritän vaikka yksikseni terapioida itse itseäni..

Kuinka nämä viikonloput voi olla näin hirveitä? Sen enempää nyt yksityiskohtiin menemättä haluaisin tiedustella, että
- voiko mies olla mustasukkainen omista lapsistaan omalle puolisolleen, ja kyseessä siis yhteiset lapset!? Oikeutettua? Mitään järkeä? Sairasta?
- voiko mies suuttua, jos nainen käy joskus naisten terveystarkastuksessa/gynellä? Hänenkö ne tutkimukset tulisi tehdä ja pystyä tekemään oikeat diagnoosit!? Varsinkaan miespuolinen lääkäri ei vetele, mutta ei nainenkaan hyvä, voi vaikka lepakoksi minut muuttaa..
- voiko mies oikeasti kuvitella omistavansa puolisonsa, ja määrätä jopa pesulla käymis ajankohdat ( eli vain silloin, kuin sen jälkeen mahd. seksiin, eli pesulla käynti aamuisin lähes kiellettyä, iltaisin pakollista)!?