Mies on uskoton, mutta ei eroa
Olen kolmen kouluikäisen äiti, miehen kanssa oltu yhdessä yli 15 vuotta. Tällä hetkellä elän tilanteessa, jossa mies on välillä pois kotoa rakastajattarensa luona, mutta ei suostu muuttamaan pois, vaikka mielestäni meidän tulisi jo erota, koska minä en tätä jaksa. Tilanne on ollut tällainen maaliskuusta saakka.
Ensimmäinen havaintoni toisesta naisesta tuli syksyllä 2010, jolloin mieheni puhui iltamyöhällä pitkää puhelua. Sain selville, että hän oli tavannut FB:n kautta vanhan lukioaikaisen rakkautensa, joka oli omalla tahollan eronnut joitakin vuosia aiemmin. Mitään puheluita kummempaa ei kuulemma ollut tapahtunut. No, syksyn edetessä selvisi, että toki jotain muutakin oli, mutta joulun tienoilla minulle vakuuteltiin, että yhteyttä ei enää pidetä. Kävimme pari kertaa juttelemassa perheneuvojankin kanssa, mutta lopetimme lyhyeen, kun kaikki tuntui taas olevan hyvin. Minä rakastuin tuolloin mieheeni uudelleen, koska hän ensimmäistä kertaa avoimesti kertoi, mikä häntä meidän suhteessamme on painanut.
Vuosi 2011 kului sopuisasti marras-joulukuulle, jolloin sain tietää, että suhde toiseen naiseen oli jatkunut koko vuoden ja minua oli vaan kusetettu. Yritin saada miestä lähtemään taas johonkin juttelemaan ja käsittelemään asiaa, mutta hän ei nähnyt siinä mitään iloa. Minä kävin yksinäni juttelemassa. Suhde toiseen naiseen oli soittelun tasolla (kai), mutta lopulta hermostuin maaliskuussa siihenkin ja sanoin, että meidän pitää erota, jos ei hän pysty katkaisemaan suhdetta kokonaan, vaan pitää toista koko ajan varalla. Sen jälkeen mies on ollut avoimesti myös lasten tieten poissa kotoa päiväkausia tuon naisen luona, mutta hän ei suostu kotoa muuttamaan. Mielestäni hänen olisi paljon helpompi muuttaa kuin minun kolmen lapsen kanssa ihan lasten elämän jatkuvuuden kannalta. Minä olen ihan rikki tilanteen kanssa, koska mies ei käsittele sitä kanssani millään lailla. Odotin, että hän kesälomalla tekisi asialle jotain, mutta mitään ei ole tapahtunut. Minä en haluaisi miehestä edes erota, jos hän vaan jättäisi tuon toisen naisen, mutta ilmeisesti hän ei sitä pysty tekemään. Miehellä ei kuulemma ole mitään ajatuksia tulevaisuudesta eikä hän halua sitä suunnitella. Minulle on välillä lupailtu, että ”saan uuden mahdollisuuden”, mutta pari päivää myöhemmin hän on perunut tuon lupaksen. Tällä hetkellä en uskalla uskoa mitään, mitä hänen suustaan tulee, niin paljon on ollut puhetta, jolla ei ole merkitystä. Kuvittelin, että jaksan odottaa rauhassa, että hän on valmis lähtemään, mutta en pysty siihen, koska tämä tilanne ahdistaa minua niin paljon. Seksin hänen kanssaan olen lopettanut, tosin senkin vasta pari viikkoa sitten. Lasten takia on todella vaikea käsitellä mtään asioita, kun hän kotiin tulee. En halua olla lasten silmissä se, joka pakottaa iskän lähtemään kotoa. Mikä neuvoksi?
Voiko tuossa muuta tehdä, kuin laittaa rajat toiselle? Itselle ei heti muuta tule mieleen. Toista on vaikea väkisinkään ajaa pois ja en tiedä, onko se mitenkään mahdollista muutenkaan.
Kuvaamassasi tilanteessa etsisin itselleni ja lapsilleni asunnon ja muuttaisin lapsineni pois. Tosin asia ei välttämättä toki ole niin yksinkertainen sen suhteen, että haluaako miehesi sitten asua lasten kanssa vai ei....
Uusi alku...??? Oletteko jo entisen lopettanut? Mitään olevaa ei voi aloittaa uudestaan, on joko jatkettava, siitä missä ollaan tai lopetettava kaikki ja katsottava siitten uudestaan koko paketti.
Eihän mies halua erota, ei ikimaailmassa, hän ei ole varma, siitä toisesta naisesta, mutta sinusta on varma, niin varma että uskoo sinun katsovan läpi, tämän muistojen kultaamisenkin, olipa lopputulos mikä tahansa, kunhan hänellä itsellään on hyvä ja onnellinen olo, viis muista. Ei mies yksin voi määrätä erotaanko teillä vai ei.
En voi sanoa, että tee näin, sillä mahdollisuuksia on liian paljon, mutta ei sinun mikään pakko ole tuota touhua katsoa. Kysyppä siltä mieheltä, onko sinullakin nyt oikeus hommata joku varamies itsellesi. Uskoisin että vastaus olisi jotakin "ajattele sentään lapsia..."🙄
Niin, tuo "uusi alku?" tarkoittaa nimenomaan sitä, että pitäisikö aloittaa alusta elämänsä ja erota väkisin, vaiko ei. Tänään viimeksi tivasin mieheltä, että sanoisi minulle, haluaako hän erota, mutta vastausta ei tule. Ei kuulemma osaa heti vastata. Vastahan tässä on neljä kuukautta eletty tätä viimeisintä vaihetta. Vaikeaksihan tämän tekee se, että minä ainakin kuvittelen edelleen rakastavani tuota miestä, mutta en kyllä rakasta tätä viimeaikaista käyttäytymistä. Jos mies selkeästi ilmoittaa halunsa erota ei asiassa liene enää muuta epäselvää kuin se, kuka käytännön hommat eroamisen suhteen hoitaa. Ja sekin on vaikeaa. Koko kriisi kuvastaa ehkä parisuhdettamme vuosien varrelta: mies ajautuu tilanteesta ja asioista toiseen minun ottaessani vastuun ja hoitaessani pakolliset hommat. Silti olisin valmis tätä suhdetta jatkamaan, jos tuo toinen nainen häipyisi, niin paljon on hyvää. On myös todella vaikea pakottaa itsensä esim. vihaamaan ihmistä, jota oikeasti rakastaa. Vihani onkin kohdistunut lähinnä tuohon toiseen naiseen. Nyt en tiedä varmaksi muuta kuin sen, että minun pääni ei kestä tätä epävarmuustilaa, ahdistus on niin kova. Mutta hoidanko ahdistustani (esim. lääkityksellä) vai yritänkö väkisin muuttaa tilanteen siihen suuntaan, johon minulla on mahdollisuuksia, eli eroon?
Viha ei ole rakkauden vastakohta, se on tunne, mutta välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta, jolloin ei ole mitään tunteita toista kohtaan.
Minusta sinä teet nyt sen minkä tunnet, omalla kohdallasi parhaaksi, tuo tilanne ei ole ainoa mahdollisuus, itseään voi hiillostaa monelta kantilta.
Jos mies ei osaa päättää, miten edetään, päätä sinä.
Hei "uusi alku?"
Ajattelin vastata jotain sinullekin, vaikka hieman samassa jumiutuneessa tilanteessa itsekin olen. Eli ei ole antaa mitään varmasti toimivaa ohjetta.
En tiedä oletko paljon lukenut näitä muita viestiketjua, mutta sieltä löytää myös minun kirjoituksiani omasta tilanteestani jos haluat tarkemmin tietää.
Mutta meillä mies on myös pettänyt ja seurustelee (tai jotain) edelleen sen toisen naisen kanssa. Meill mies tosin muutti jo tammikuussa pois meidän luota omaan osoitteeseen (ei siis sen naisen luo virallisesti vaikka siellä paljon tuntuu majailevan). Ensimmäinen eropaperi laitettiin helmikuussa joten kohta on se puolivuotta harkinta-aikaa kulunut. Ja samaa "en tiedä mitä haluan" laulua kuuluu edelleen. Sen kyllä huomaa, että ei hän onnellinen tuon uuden naisen kanssa ole. Jotenkin mun vaisto sanoo että haluaisi palata kotiin, mutta en tiedä, ylpeys vai mikä estää katumasta.
Nyt olen (taas kerran) sanonut että elokuu on vielä aikaa päättää. Jos haluaa eron, niin sitten laitetaan omaisuus jakoon ja elatusavut juoksemaan. Jos taas ei halua erota, niin sitten tuo toinen suhde loppuu heti ja me aloitamme lähentymisen. Olipas hassu sana tuo lähentyminen, siis en häntä voi pakottaa heti takaisin muuttamaan, mutta pikkuhiljaa palaisimme taas yhteen.
Olen tässä odotellessa kyllä huomannut, että ei hän pidä mitään kiirettä päätöksellä kun kerran aikaa on vielä jäljellä. Eli joku aikaraja on jahkailulle pakko asettaa. Itse olen päättänyt, että minä en eroa hae kun en sitä tahdo. Tai ehkä sitten haenkin, jos tilanne ihan mahdottomaksi menee. Ihan oman mielenterveyden kannalta en pysty kyllä kauempaa tässä epätietoisuudessa elämään.
Moni on sanonut, että mikäs miehellä ollessa ja temmeltäessä, kun vaimo varmasti odottaa kotona.
Mutta toivottavasti hän nyt viimein tajuaa että en minä täällä mikään itsestään selvyys ole.
Eli nyt vaan sinäkin määräät jonkun takarajan, koska miehen pitää päättää jatkaako suhdetta ja muutta pois vai lopettaako suhteen ja korjaa teidän perheen. Tai jos ei silloinkaan osaa päättää, niin sinä muutat lasten kanssa pois (poismuuttohan ei vielä tarkoita eroa). Ja sitten vaan toivomaan parasta.
Eipä sitten muuta kun voimia sinulle tehdä hyviä ratkaisuja 🙂👍
No, onpas meitä petettyjä ja löysässä hirressä pidettäviä paljon! Luin "Kiikunkaakun" kommentit ja päädyin lukemaan muitakin viestiketjuja. Mikä noita miehiä vaivaa?
Minä olen tällä viikolla saanut paljon rohkaisua ystäviltäni, jotka ovat sitä mieltä, että ei pidä antaa miehen pompottaa ikuisesti. Myös muissa tänne kirjatuissa keskustelussa esiintyneet ajatukset siitä, että mä olen mikä olen ja sen on kelvattava, ovat nousseet pintaan. En suinkaan tarkoita, että olisin täydellinen, kaikkea muuta, mutta miehen on haluttava elää minun kanssani vikoineni kaikkineni, jos meinaa yhteiseloa jatkaa. Se oli kauhean vapauttava ajatus, ja toi varmuuden siitä, että haluan itse ainakin erota, jos en tällaisena kelpaa. Meillä kun on uskottomuuskin laitettu suurin piirtein minun syykseni samoin kuin siihen liittynyt reipas valehtelu. Minulle ei kuulemma voi puhua totta. Pelottavaa oli myös se, kun vanha ystäväni sanoi, että hän ei enää tunnista minun entistä persoonaani tämän nöyristelevän ja kaiken sietävän myötäilijän takaa. Totuus kuitenkin lienee, että en minä ole mahdoton ihminen, mutta ehkä sopimaton nykyiselle puolisolleni
Hauskinta oli tänään, kun ehdotin, että mahdollisen eron jälkeen minä vuokraisin pienen asunnon ja asuisin siinä joka toisen viikon, jolloin mieheni saisi rauhassa hoitaa lapsiaan heidän omassa kodissaan ilman minun päällepäsmäröintiäni. Mies aivan kauhistui ja sanoi, että silloinhan hänen pitäisi vähentää työntekoaan. Jaa-a, ihan sääliksi käy ;P Olen nyt todellakin ajatellut, että sitten kun mies selkeästi viimein sanoo tahtonsa (uskoakseni haluaa erota), minä otan itsekkäästi myös oman aikani elämässä. Viimeiset 14 vuotta olenkin pääasiassa töiden päälle hoitanut kotia ja lapsia.
Minä yritän siis olla suostumatta kynnysmatoksi ja hyväksikäytetyksi, enkä aio automaattisesti ottaa lapsista enää sen suurempaa vastuuta kuin isäkään. Jos isä haluaa oikeasti ottaa lasten arjesta otteen, hänen on hoidettava heitä täysin arkipäivinäkin. Meidän tapauksessamme uusi nainen asuu naapuripaikkakunnalla, joten ei sinne ainakaan lapsia laitetaan vuoroviikoin kulkemaan, enkä muutenkaan pidä ajatuksesta, että lapset ramppaavat kahdessa kodissa.
Tsemppiä teille, petetyt, ja rohkeutta ajatella myös itseänne! Ei sellaisen perään kannata kauan itkeä, joka ei halua rinnallanne elää. (Tänään on siis minulla tällainen hyvä ja positiivinen päivä, huomenna minäkin varmaan taas itken.)
Uusi alku: Nimimerkkisi on lupaava. Aloita uudestaan ilman miestä. Ei ole lapsillekaan mikään terve malli nähdä isän pettävän äitiä ja kohtelevan äitiä kylmästi ja piittaamattomasti. Se on itseasiassa aika kova stressi lapsille. Miehesi on kyllä toiminut todella vastuuttomasti ja piittaamattomasti, jos on antanut lasten tietää asiasta. Ei ole lasten asia tietää vanhempiensa avio-ongelmista eikä joutua niistä vastuuseen.
Olen ihan samaa mieltä kuin ystäväsi. Miehesi on kypsä ja vastuuton. Älä anna hänen latistaa itseäsi. Mielestäni viestisi, jossa pohdit masennuslääkkeiden hankintaa ahdistukseen oli jo kova hätähuuto! Parisuhde ei voi olla kovin hyvä eikä onnellinen, jos sitä kestääkseen pitää hankkia masennuslääkkeet.
Voimia ja hyviä jatkoja! 🙂🌻