Elän tässä toisen avioeroni alkuvaiheita ja olen aivan kauhuissani. Herään aamuyöstä pohtimaan asioita, en saa syödyksi kuin hieman, lueskelen vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja pohdiskelen asioita.
Tämä nykyinen mieheni purjehti pelastavana prinssinä elämääni heti aikaisemman avioliiton kariuduttua. Olen ollut vakaasti siinä uskossa, että en olisi selvinnyt siitä 15 vuoden takaisesta avioerosta ilman häntä.
Hän soitti lukuisia kertoja päivässä ja tiedusteli vointiani. Kävi tämän tästä luonani, kannusti, kehui ja lohdutti. Tukeuduin häneen täysin, mutta alitajunnassa joku viestitti, että sellainen sielujen sympatia ja yhteenkuuluvuus, jollaista kaipasin, puuttui.
Rakastuin häneen ja reilu puoli vuotta tapaamisestamme, hän ilman keskustelua vaan yks kaks seisoi vaatekassin kanssa oven takana ja muutti luokseni.

Siitä lähtien päiväkirjamerkinnöissä yhä useammin kysyn itseltäni, että mitä oikeasti haluan? Kaipasin omaa rauhaa kotonani ja olisin halunnut hänen osallistuvan enemmän siivoukseen. Vaikka olin aika ajoin tyytymätön elämääni, meillä meni mukavasti. Minua hemmoteltiin viikoittain kukkakimpulla, halittiin ja hellittiin.

Olin silloin vielä siinä iässä, että lapsen hankkiminen olisi ollut mahdollista ja mies huomautti asiasta silloin tällöin, että aika alkaa olla vähissä. Taas oli joku alitajunnassa, joka ei halunnut tai uskaltanut sitoutua niin vahvasti, että ryhtyisi lapsentekoon hänen kanssaan.

Elämä soljui eteenpäin ja muuttui entistä arkisemmaksi. Mies alkoi olla enemmän oma todellinen itsensä. Meillä alkoi olla yhä vähemmän yhteisiä puheenaiheita. Jos minulla oli huolia tai murheita, hän ei koskaan jaksanut kuunnella niitä. Kun kerroin ongelmasta, hän lähti toiseen huoneeseen ja minä kuljin perässä puhuen. Kun asuntoa oli muutama kierros kuljettu huoneesta huoneeseen, uskoin, että hänestä ei koskaan olisi kuuntelijaksi tai tukijakseni. Aloin tuntea olevani totaalisen yksin avioliitossani. Lisäksi mies oli työnsä takia useita iltoja viikossa pois kotoolta ja minä olin yksin. Toisaalta nautin yksin olosta, toisaalta tunsin itseni omassa kodissani piiaksi, joka hoitaa siivoukset, pyykit ja ruuan.

Minua alkoi ajoittain jurppia ja seksihän siitä kärsi. Viikonloppuisin jäin usein yksin kotiin, kun hän lähti kävelylenkille. Saatoin vain maata hiljaisuudessa sängyllä ja tuijotella ulos ikkunasta. Jotenkin en ollut tyytyväinen elämääni.
Niin ja oleellista on se, että en ollut lainkaan tehnyt surutyötä tästä entisestä erosta, elämäni ensirakkaudesta, miehestä isolla M:llä. Jatkuvasti vatvoin mielessäni, miksi hän löysi toisen ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Vertasin jatkuvasti näitä kahta miestä ja sanoinkin ystävilleni useasti, että jos tämä uusi olisi ylittänyt entisen, tuskin haikailisin entisen perään. Mutta tämä ei yltänyt millään alueella entisen tasolle ja ikääkin oli 9 vuotta enemmän.

Kaikesta huolimatta suunniteltiin yhteisen isomman asunnon hankintaa. Ja aina välillä tuli tunne, että tästä yhdessä olosta ei tule mitään ja sitten en taas lähtenyt kuukausiin asuntoesittelyihin.

Miehestä tuli yhä uusia piirteitä esille. Hän saattoi nolata minut esim jossain kaupassa kun oli runsaasti ihmisiä lähettyvillä. Hän pirullisesti huomautteli, miten en osaa tehdä valintoja tarpeeksi nopeasti, vaan käytin aikaa tavaraselostuksen lukemiseen.
Ja jos joskus valitin sateista säätä, hän pillastui huutamaan, että ei se hänen vikansa ole, älä häntä syytä. En taatusti syyttänyt puolella sanallakaan, mutta hän alkoi kokea vähitellen olevansa kaikkeen syypää. Jos hänellä punoitti silmä ja katsoin hieman pidempään sanomatta vielä sanaakaan, hän jo huusi että mitä siinä arvostelet häntä. Ei hänkään kuulemma minun ulkonäkööni puutu. Pahoitin tietysti mieleni, vetäydyin kuoreeni päiviksi ja seksi kärsi.

Kaikesta huolimatta hän halusi kiihkeästi kanssani naimisiin ja olin jo vuosikausia kieltäytynyt. Alitajunnassa tunsin, ettei hän ole oikea ihminen minulle ja pelkäsin sitoutumista juuri häneen ja toisaalta yritin järkeillä, että mistä muualta löydän yhtä luotettavan ja avuliaan miehen viidenkymmenen vuoden ikäisenä.

Sitten löytyi unelmiemme talo ja valtava houkutus sen vuoksi sitoutua häneen. Kun oli kerran jo yksi sitoumus, niin suostuin vielä siihen avioliittoonkin. Kuitenkin jokin alitajunnassa laittoi minut niputtamaan muuttolaatikoita varastoon vastaisuuden varalle, jos kaikki ei menekään ihan hyvin.
Tästä alkoi kuitenkin alamäki suhteessa. Oli pihanhoitoa, pientä remonttia ja vähän isompaakin projektia, siivottava määrä kasvoi oleellisesti ja mies hoiti ulkotyöt. Hän halusi myös alkaa lämmittää yhä enemmän puilla ja sitä puusouvia riitti. Kaikki illat hän vietti pihalla ja minä olisin sisällä kaivannut lämmintä kainaloa ja syliä. Jos katsoin TV:stä dokumentteja hänen tehdessään ”oikeita töitä” sain halveksuntaa osakseni ja huomautuksen, että kaikkea paskaa sinulla on aikaa katsoakin. Hän ei televisiota katsonut, vaan istui vapaat hetkensä netissä lukemassa sanomalehtiä tai pelasi siellä pasianssia. Jos otimme lasilliset viiniä ja olisi voinut keskustella asioista, hän ratkoi samalla ristisanoja. Mistään ei ollut puhuttavaa ja koin olevani totaalisen yksin. Iltaisin aloin toivoa, etten enää heräisi seuraavaan aamuun.

Toivoin, että elämä muuttuisi silloin, kun hän jää eläkkeelle. Sitten hän ehtisi tehdä nämä kotityöt päivällä ja illalla meillä olisi aikaa toisillemme.
Kävikin niin, että jo reilu puoli vuotta ennen eläköitymistään hän oli hankkinut rinnalle uuden suhteen. Aloin epäillä tämän tapaista kesällä ja tivasin asiaa häneltä. Hän kiisti kaiken. Mitään toista neista ei ole ja minä olen päässäni keksinyt kaiken. Kuitenkin näin, että menovauhti vain kiihtyi. Hän lähti mökille muka töihin, mutta oli aina yhden yön jossain muualla kuin mökillä (naapuri todisti). Kun tulin töistä, hän raivokkaasti leikkasi nurmikkoa ja esitti olleensa kotona koko päivän, mutta oli todellisuudessa ollutkin tämän naisen luona.

Lomani alkaessa kaikki kärjistyi mökillä. Riielimme kunnolla ja tuli kaikenlaisia ylilyöntejä puolin ja toisin. Kyttäsin mm. hänen puhelintaan sairaalloisesti.
Palattuamme kaupunkiin, hän lähti päiväksi asioilleen ja tulkitsin tietysti, että meni tämän naisen luokse ja lähdin itse seuraavana päivänä taidenäyttelyyn toiselle paikkakunnalle päiväksi. Sinä aikana hän oli tehnyt päätöksensä ja lähti tämän toisen luo eikä tullut kahteen yöhön kotiin, eikä vastannut soittoihini.

Vihdoin tullessaan hän syyllisti minua ja sanoi, että koska olin lähtenyt kertomatta minne menen, on nyt tämän toisen kanssa sovittu asioista ja ne sopimukset pitävät.
Tänään istun taas yksin kotona ja tulevaisuus ahdistaa. En ole käytännössä koskaan asunut yksin, vaikka olen sitä halunnut. Autolla ajamisen taidon olen kadottanut, eikä minulla ole edes autoa käytössäni.
Talo menee myyntiin ja minulla on uuden asunnon etsiminen edessä. Myyntiajat ovat nykyisellään pitkät ja joudun asumaan täällä kunnes saan rahat uuteen kotiin. Mies toimii täällä talkkarina osan viikosta ja osan asuu muualla. Mökillä on töitä odottamassa ja sinne pitäisi mennä laittamaan paikat talvikuntoon, sillä en tiedä koska menen sinne seuraavan kerran. Vuoden tai kahden päästä.

Tilanne on äärimmäisen kuluttava. Voin toisaalta paremmin ollessani täällä yksin, mutta toisaalta tämä yksin olo ahdistaa.
Suren, että en kuunnellut alitajunnan ääntä. Se on 15 vuotta viestittänyt, että tästä ei tule mitään ja silti olen pakottanut itseni jatkamaan ja uskotellut, että elän hyvää elämää. Lienenkö läheisriippuvainen kun en ole pystynyt panemaan suhdetta poikki, vaan olen tarvinnut ”halinallen” ja jonkinlaisen turvan? Olen jämähtänyt kotiin aivan omasta tahdostani ja vain odottanut miestä iltaisin kotiin. Olenko elänyt jotenkin hänen kauttaan, kun olen hiljalleen jättänyt kaikki omat harrastukset ja kontaktit vanhoihin ystäviinkin? Vai olenko ollut oikeasti masentunut ja siksi nyhjännyt täällä kotona yksin ja tuijotellut hiljaisuudessa kattoon?
Kirjoitelkaa, antakaa vinkkejä, pitääkö tästä hivuttautua psykiatrille.