Mies jäi kiinni uskottomuudesta kun olen viimeisilläni raskaana
En olisi ikinä uskonut minulle käyvän näin. Järkyttävä totuus on se, että mies jäi kiinni maksullisen naisen käytöstä kun olen viimeisilläni raskaana. Meillä on myös 5-vuotias tytär. Tämä on vienyt maton jalkojeni alta sekä uskoni tähän elämään – miten ihminen, jota rakastaa ja joka rakastaa, voi olla näin paha. Mies jäi kiinni kun minulla oli niin vahva intuitio jostain pahasta ja lopulta, useiden valheiden jälkeen, hän tunnusti karmivan tekonsa.
Olen itse aina ollut uskollinen ja se on yksi tärkeimmistä arvoistani. Mieheni tietää tämän myös, olemme näistä teemoista keskustelleet. Meillä oli kaikki asiat hyvin eikä suhteessamme ole koskaan ollut mitään pahaa, ei väkivaltaa, alkoholisimia yms. Mieheni on järkevä ihminen ja erittäin hyvä isä. Meillä oli kaikki asiat kunnossa, vaikkakin viimeinen vuosi on ollut rankkaa aikaa toista raskautta yritettäessä. Meillä oli rakkausavioliitto. Mies oli viettämässä railakasta iltaa kaveriporukan kanssa (minun ideani) ennen vauvan syntymää, illasta oli yhdessä sovittu hyvissä ajoin. Maksullinen nainen tuli vastaan miehen lähtiessä kotiin ja jostain käsittämättömästä syystä mies lähti naisen matkaan. Mies kertoo, ettei pystynyt viemään asioita loppuun saakka, mutta kaikki pettämisen tunnusmerkit tässä täyttyvät äärimmäisen tuskallisella tavalla.
Mies kärsii nyt joka solullaan ja on tehnyt kaikkensa puolestani, se on ainoa asia, koka minua edes hieman lohduttaa. Hän on hakenut mnulle apua ja hän on varaillut meille pariterapiaa useaan paikkaan. Hän on itkien soittanut ja kirjoittanut läheisilleen, mm. äidilleen ja on tunnustanut tekonsa. Hän on kutsunut itseään hirviöksi ja näen, että hänellä on todella vaikeaa. Hän hokee rakastavansa minua, perhettään, kotiamme, elämäämme ja syntymätöntä vauvaamme.
Minä kärsin, minä kärsin enemmän kuin koskaan enkä näe mitään valoa missään. Pelkään masennusta. Olen katkera. Meillä oli kaikki onnen ainekset kasassa. Miten tästä eteenpäin? Voiko tästä selvitä? Mies on sanonut odottavansa niin kauan kuin on tarpeen ja tekevänsä kaiken mahdollisen. Hän on jutellut kanssani asiasta aina kun haluan, vaikka keskellä yötä useamman tunnin.
En ole valmis lähtemään vaikka se ensin kävi mielessä. Olen aina ajatellut olevani ehdoton uskottomuuden suhteen, mutta asia ei ole niin helppo kun kyseessä on oma elämä, oma koti ja ennen kaikkea lapset.
Auttakaa minua. Miten tämän tuskan saa joskus unohtumaan ja voinko ikinä enää luottaa mieheeni.
Hei! Ensinnäkin, olen äärettömän pahoillani puolestasi. Kuulostaa kohtuuttomalta joutua kohtaamaan tuollainen asia, kun olet viimeisilläsi raskaana. Toisaalta, koskaan ei ole kohtuullista tilannetta joutua kohtaamaan uskottomuutta.
Minä olen kärvistellyt nyt noin vuoden ajan, kun mieheni uskottomuus paljastui. Kyseessä oli useamman kuukauden ajan jatkunut suhde silloisen parhaan ystäväni kanssa. Meillä on kaksi lasta, joista nuorempi oli tapahtumien aikaan 2,5-vuotias. Muistan edelleen sen tuskan tuoreena ja halvaannuttavana, kun karmeat teot paljastuivat.
Mutta, kuten sinäkin, minä päätin jäädä tähän avioliittoon, koska lapset, koti ja yhdessä rakennettu elämä on minulle mielettömän tärkeä. Mies katui, itki ja kuten sinunkin miehesi, vakuutti rakkauttaan minua ja perhettämme kohtaan. Vuosi on ollut raskas ja nyt keväänä romahdin täysin ja masennuin, vaikka kuvittelin, että pahin olisi takana päin. Tapahtuneet asiat ovat vain liian suuria kantaa. Tällä hetkellä minulla on mielialalääkitys ja käyn itsekseni juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajn kanssa ja käymme mieheni kanssa pariterapiassa. Ajoittain aurinko jo pilkistää elämässämme ja yhteinen, rehellinen tulevaisuus tuntuu mahdolliselta. Yhä on kuitenkin niitä päiviä, kun tuntuu, että emme selviä tästä ja kuvittelen elämää ilman miestäni. Jotain positiivistakin tästä on seurannut: minä pääsin irti hallitsevasta, manipuloivasta ystävästäni ja mieheni kanssa olemme lähentyneet niin fyysisesti kuin henkisestikin valtavasti. Oikeastaan vasta nyt olemme kyenneet keskustelemaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Voimia paljon, ystäväiseni! Päivä kerrallaan. Ottakaa vastaan kaikki apu, mitä saatte ja uskokaa siihen, että teillä on mahdollisuus! Anna itsellesi aikaa ja tuo kaikki tunteet esiin, pelkäämättä. Minut kai ajoi masennukseen lopulta se, että en ole kyennyt käsittelemään ja tuomaan esiin vihaani ja katkeruuttani. Nyt olen pyrkinyt puhumaan rehellisesti myös niistä tunteista, vaikka ne ovatkin tuskallisia, niin minulle kuin miehellenikin.
Sinä ja perheenne voitte selvitä, askel kerrallaan. Aikaa se vaatii, ja kärsivällisyyttä ja tuskaa ja kyyneleitä, mutta jonain päivänä tapahtuma voi olla jopa teitä vahvistava ja yhteen hiova - niin meille ainakin on käymässä, ellei ole käynyt jo.
Aurinkoa päiviisi ja suuresti voimia!!
Hei Seven. Ensinnäkin halaus sinulle. On kyllä kamalaa, että tuossa tilanteessa tuo tapahtuu ja paljastuu. ☹️ En kuitenkaan tiedä osaanko auttaa mitenkään, sillä olen itsekin tilanteessa, jossa vasta vajaa kuukausi sitten olen saanut selville mieheni uskottomuuden (jota puolestaan on kestänyt yli puoli vuotta ja useamman naisen kanssa kontaktia, tosin seksiä vain yhden). Ja meillä on pieni vielä alle vuoden ikäinen lapsi. 😞 Kirjoitin omaa tarinaani tuonne "Uskottomuuden jälkeen jatkettu yhdessä - vuoristorataa" (tms) nimiseen ketjuun, jos kiinnostaa lukea sitä. Meillä sikäli samankaltainen tilanne, että minullakin mies tuntuu kyllä tekevänsä kaikkensa tästä selviämisen eteen ja se todellakin on tärkeää. Ja minäkin kuvittelin olevani varsin ehdoton uskottomuutta kohtaan, mutta kyllä joutuu sanansa syömään, kun omalle kohdalle osuu ja tosiaan kuvioissa on lapsi ja naimisissa ollaan (mikä minulle on riittävän iso asia sekin).
Ainut, mitä osaan neuvoa, on että pura kaikkia tunteita ulos. Puhu ne jollekin ääneen tai kirjoita tai piirrä. Ja puhukaa yhdessä. Omalla kohdallakin on ollut vaikeaa niiden kaikista negatiivisimpien tunteiden ilmaisu. Kerran olen piirtänyt ja kerran kirjoittanut ja ne molemmat tuotokset näyttänyt miehelle. Ja nyt onneksi pari päivää sitten saatiin vihdoinkin purettua tunteita toisillemme vähän ääntä korottamallakin. Sekin on vapauttavaa ja tarpeellista.
Enempää ei voi mennä kuin päivä kerrallaan. Voimia paljon!!!
Kiitos viesteistänne ja vertaistuesta vaikka toisaalta on niin surullista, kuinka paljon täältä löytyy kohtalotovereita. En soisi tätä piinaa, surua, ahdistusta ja tuskaa kenellekään!!!
Pelkään juuri noita asioita, joista kirjoititte. Että vaikka tämä asia selvitettäisiin, päätettäisiin jatkaa yhdessä ja antaisin jopa anteeksi, niin minusta tulee katkera. Tunnen katkeruutta jo nyt useasta eri asiasta - minun on vaikea olla hyvä ja kärsivällinen äiti tässä tilanteessa. Ilo vauvan odotuksesta katosi ja viimeiset raskausviikot ovat surua täynnä. Olen joutunut käyttämään rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä vaikka olen raskaana. Joutuuko viaton vauva kärsimään? Joudun turvautumaan synnytyksessä mieheen, jota vihaan ja rakastan samaan aikaan. Ahdistun kun kohtaan onnellisia naapuriperheitämme ja koen eläväni ja tekeväni teatteria. Toki olen lähipiirilleni tästä kertonut, mutta en voi pamauttaa vatsaa ihaileville tutuilleni, että " sori, mieheni käytti juuri prostituoidun palveluksia, voin hieman huonosti".
Olen niin vihainen ja katkera siitä kaikesta, jonka olemme menettäneet tämän mieheni käsittömättömän teon ja virheen vuoksi. En halunnut elämältäni kahden vuoden terapiajaksoja ja mahdollista masennusta. Nyt on vaikea nähdä seuraako tässä mitään hyvää. Mieheni on kokenut kuin jonkun uskonnollisen hurmoksen, niin paljon hän hokee arvostavansa perheettään ja yhteistä elämäämme. Sekin toisaalta ärsyttää, sillä hinta on aivan liian kova.
Yritän nyt selvitä päivä kerrallaan, paha olo tulee aalloissa antaen kuitenkin välillä armoakin. Voimia ja tukea teille kaikille, jotka painitte naiden samanlaisten asioiden parissa.
Jotenkin tulee sellainen käsitys, että miehesi todella kyllä rakastaa sinua ja haluaa todella tehdä nyt teidän hyvinvoinnin eteen kaikkensa. Pettäminen/uskottomuus ei ole tietystikään hyväksyttävää ja se tosiaan vie varmastikin pohjaa pois olemiselta.
Odotusaika on toki miehellekin ainakin jollaintapaa erilaista aikaa, kuin muu aika, ehkä enemmän stressiä kasaavaa ja muutenkin kaikenlaista ajatusta/tunnetta herättävää, joten saattaa olla suurempi riski moiselle käyttäytymiselle, vaikkei se mikään syy moiseen tietysti saisi olla.
Ymmärrän, että kirjoitukseni nyt voi tuntua järkyttävälle, kärsiihän nainen jopa monesta vaivasta odotuksen aikana ja hoitaa asioita raskaan vatsan kanssa, kun taas mies samalla habituksella, kuin ennenkin elää arkeaan. Ja muutenkin toki sitä odottaa suhteessaan myös toiselta uskollisuutta, jos itseltäänkin sitä olettaa.
Teillä on puhuttu asioista ja muutenkin se, mitä kirjoitat...siinä on minusta kuitenkin hirvittävän suuri positiivinen sävy taustalla...minä näen paljonkin toivoa tulevaisuutenne suhteen kirjoituksesi perusteella. Ja aina, kun on toivoa, kannattaa yrittää.
Itse tiedätte arkenne kuviot ja muut asiat siinä. Olen myös kuullut uskottomuuteen "ajautuneen" ihmisen kertomuksen omasta tilanteestaan. Hän mm. oli oikeasti puolisonsa kanssa onnellinen ja hänellä oli paljolti asiat kunnossa elämässään. Voisi jopa noin yleisesti kysyä, kenelläpä nyt ihan kaikki aina on täysin kunnossa...varmasti suhteessa on hieman "tekeillä"-tila jatkuvastikin. Molemmilta vaaditaan jatkuvasti tietynlaista panostusta suhteen hoitoon ja arkinen elämä toki on välillä vaikeaa. Lisäksi myös se, että tuskin on sellaista suhdetta olemassakaan, josta saisi aivan kaiken....jossa toinen täyttäisi toisen tarpeet täydellisesti. Tämä ihminen kertoi uskottomuuteen ajatuessaan jonkinlaisesta "tunnottomuuden" tilasta. Tuo tapahtunut sitten avasi silmiä sille, mitä lähellä on ja kuinka paljon sitä arvostaakaan.
On tietysti järkyttävää, että joskus arvostaakseen pitää tapahtua suuresti satuttavia asioita, mutta ihminen on toisinaan melkoinen kusipää ja paskiainen. Hyvä on, jos siitä sitten oppii, mutta synnitön heittäkööön ensimmäisen kiven, niinkuin sanotaan.
Itse mietin aina uskottomuuden kohdalla myös sitä kysymystä, miksi ja tulen usein monenlaisiin johtopäätöksiin. Syiden selvittely voi tietysti olla aiheellista, jos haluaa muuttaa toimintatapaansa, muutoin varmasti on hyvä keskittyä tulevaan ja siihen, millä tavoin rakennetaan sitä nykysuhdetta eteenpäin.
On kuitenkin hyvä muistaa sekin tosiasia, ettemme voi toista ihmistä koskaan omistaa. En nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että uskottomuus olisi suositeltavaa tai hyväksyttävää. Tarkoitan vain yksinkertaisesti sitä, että se toinen voi vain kulkea siinä vierellä kuitenkin, parhaimmillaan. Joskus elämä sitten tuo eteen tilanteen, jolloin toinen katoaa hetkeksi. Minä antaisin toisen tilaisuuden, jos näkisin, että se kaikki on yrittämisen arvoista ja kannattavaa. Jokainen pariskunta itse määrittää uskottomuuden rajat, mikä on tietysti tärkeää.
Jos miehesi nyt tekee asioiden eteen paljon, niin kyllä se omalta osaltaan kertoo siitä,että hän todella haluaa saada suhteenne hyväksi. Sinulle jää tietysti se omien tunteidesi läpieläminen, joka kuulostaa raskaalle ja tapahtunut on särkenyt sydämesi.
Tiedän minäkin, että uskottomuudesta selvinnyt pariskunta on kertonut kaiken lujittuneen.
Voimia tulevaisuuteen ja teillä näyttäisi olevan kaikesta huolimatta paljon hyvän perhe-elämän avaimia käsissänne!! Jos jossainvaiheessa jaksat, arvosta sitä, että teillä on keskusteluyhteys. Hetki kerrallaan ja asiat selviytyvät ja hyvä voittaa tilaa kaikessa, niin teille toivon 🙂🌻
Kiitos Eveny, kirjoitit tosi hyvin!
Jollain käsittämättömällä tavalla tämä on avannut myös omat silmäni - mikä onni minua ympäröikään, olenko osannut sitä arvostaa. Tai siis kyllä olen, mutta olenko osannut sitä näyttää? Arki kun on välillä raskasta ja kiireistä, jolloin sitä rakkaintaan kohtelee välillä kuin jotain kämppistä konsanaan.
Mieheni on kertonut, että hän vasta nyt jälkikäteen tunnistaa, että on jollain tavalla kovettunut viimeisen puolen vuoden aikana. Rakkaus minuun ja perheeseemme ei kuitenkaan ole loppumut ja hän oli mm. suunnitellut työnsäkin syksyn osalta niin, että voisi tehdä enemmän etätöitä kotoa päin ja olla näin enemmän vauvan kanssa. Vieläkään hän ei osaa selittää, mikä "flippasi" niin pahasti, että teki hirvittävän tekonsa, tuskin se koskaan selviää. Tämän kun oli tarkoitus olla se railakas viikonloppu ennen vauvan syntymää ja ikään kuin etukäteen vietetyt varpajaiset. Näin järkyttävällä tavalla sen ei pitänyt päättyä.
Se tässä tietysti satuttaa, että itse en koskaan koskaan voisi tehdä niin enkä ole ikinä satuttanut ketään näin. Välillä mietin kostamista, mutta eilen päätin, että ei. Sitä en halua tehdä ja tiedän kuinka se satuttaisi. En halua tehdä sitä kenellekään.
Hieman sekavaa tämä kirjoitteluni, mutta sekava on päänikin. Välillä tulee hyviä hetkiä ja oma mies tuntuu niin rakkaalta, välillä tekisi mieli lyödä häntä halolla päähän.
Päivä kerrallaan, eihän tässä muu auta. Kiitos tuestanne.