Mies ei ollut mukana kuopuksen synnytyksessä - kohtalotovereita?
Kuopukseni on nyt noin 5kk vanha ja minua on alkanut mietityttämään se, kun mieheni ei päässyt mukaan hänen synnytykseensä. Alunperin meillä oli puhe ja tarkoitus ollut, että mies tulee ehdottomasti mukaan. Miehen vanhemmat oli lupautunut hoitamaan esikoista.
Sitten kun lähdön hetki lopulta koitti sairaalaan, niin mies vain vei minut sinne mutta ei jäänyt kanssani. Esikoinen oli tuolloin nukkumassa mummolassaan ja isovanhemmat olivat lähdössä aamulla töihin. Mieheni sanoi, että lähtisi nukkumaan esikoisemme viereen ja minä soittelisin sitten kun koittaisi h-hetki. Koska esikoisemme synnytys oli erittäin hidas, ajattelimme, että mieheni tuskin pääsee paikalle, koska hänen vanhempansa on ehtineet jo töihin ennen h-hetkeä. No, kuopuksemmepa syntyikin 3,5h sisällä sairaalaan menosta ja mieheni olisi ehtinyt mummolaan esikoisemme luokse vielä ennen kuin heillä olisi ollut töihin lähtö.
Tämä asia vaivaa ja harmittaa kovasti. Olin niin kovin kipeä siellä sairaalassa, ettei minusta ollut soittamaan miehelleni ja kutsumaan häntä sinne. Enkä osannut ajatella siinä tilanteessa, että ”tämä synnytyshän etenee niin nopeasti että mieheni kerkeää vielä takaisin kotiin”.
Toisaalta minulle on jäänyt myös sellainen tunne, että mieheni halusi vain vanhemmilleen nukkumaan, kun ei jäänyt minun kanssani sairaalalle. Mielestäni hänen olisi automaattisesti pitänyt jäädä kanssani ja lähteä siinä vaiheessa sitten pois, kun hänen vanhempansa olisivat tehneet lähtöä töihin.
En tiedä onko miehelleni jäänyt esikoisemme synnytyksestä joku ”trauma”, että oli niin paniikissa, ettei halunnut enää toista kertaa kokea sellaista, kun ”langat ei ole käsissä” ja tilanne on aivan hallitsematon.
Mieheni kyllä sanoo, että hänen mielestään oli tärkeää, että hän oli hoitamassa esikoista. Mutta loppujen lopuksi minun mielestäni olisi ollut tärkeämpää että hän olisi ollut minun tukenani, koska esikoisemme oli mitä tutuimmassa paikassa, mummolassaan, jossa hän viettää muutenkin paljon aikaa. Ja oli kaiken lisäksi nukkumassa tuolloin. Mieheni olisi kerennyt todennäköisesti takaisin mummolaan ennen kuin esikoisemme olisi herännyt, koska kuopuksemme syntyi ennen aamukuutta.
En tiedä miten etenisin tämän asian kanssa kun se askarruttaa, mutta mieheni ei ymmärrä miten tärkeä asia minulle olisi ollut se että hän olisi ollut paikalla. Mieheni kanssa tätä asiaa on siis kai turha purkaa. Haluaisinkin vertaistukea muilta joilla ei ole ollut mies mukana lapsen synnytyksessä.
Moi, esikoiseni on nyt reilu 1v ja vaikka hänen isänsä olisi päässyt synnytykseen ja olikin siihen asti että alkoi ponnistusvaihe mutta ei vaan kestänyt katsoa minun kipuja.
Kyllä mä sen jotenkin ymmärrän, en minäkään kestäisi katsoa. Oletko puhunut miehesi kanssa asiasta? 🙂
TÄYS' MYÖTÄTUNTO SINUA KOHTAAN JOLLA MIES EI OLLUT MUKANA KUOPUKSEN SYNNYTYKSESSÄ.
ITSELLÄNI VASTAAVANLAINEN KOKEMUS. JOUDUIN SAIRAALAAN NELJÄ VIIKKOA ENNENKUIN KUOPUS SYNTYI. SIIPPA EI KÄYNYT EDES KATSOMASSA SAATI OLISI OLLUT MUKANA SYNNYTYKSESSÄ.
TOKI ODOTIMME VAIKEASTI VAMMAISTA LASTA. EHKÄ HÄN PELKÄSI TAI VIEROKSUI. HEIDÄN PERHEESSÄÄN KUN ''EI OLLUT MITÄÄN SAIRAUKSIA''. 🙂 TUO LAPSI OSOITTAUTUI KUITENKIN TÄYSIN TERVEEKSI. TÄNÄÄN HÄN ON UPEA KUOPUKSENI JOSTA OLEN ONNELLINEN JA YLPEÄ.
TOKI JOUDUIN/MME MIETTIMÄÄN MAHD.RASKAUDEN KESKEYTYSTÄ. SE EI TULLUT MINULLE MISSÄÄN NIMESSÄ KYSYMYKSEEN. OLIN VASTAAN OTTAMASSA RASKASTA JA HAASTEELLISTA ELÄMÄÄ. TUNNISTIN TOKI TOSIASIAT...MUTTA...SILTI.
OLEN ONNELLINEN TERVEYDEN LAHJASTA JOKA NÄIN KONKREETTISESTI TULI KOHDALLENI/MME. YKSINÄISYYDEN SURU JÄI TAKAALALLE.
Yritin kyllä sanoa miehelleni asiasta. Mutta jotenkin hän kokee sen syytöksinä ja ikäänkuin osottaisin häntä sormella, että "olet pilannut elämäni", kärjistetysti tietysti. Jotenkin on sellainen olo näin asiaa tosissaan miettineenä, että ehkä mieheni ei vaan halunnut nähdä niitä minun kipuja, tuntea olevansa avuton. Että ehkä hän tosiaan "jättäytyi" vähän tahallaan pois.
Mieheni oma isä ei ole ollut mukana yhdenkään heidän lapsen, mieheni tai hänen sisarustensa synnytyksessä (sanoinkohan tämän jo ensimmäisessä viestissäni), niin luulen senkin vaikuttaneen suuresti mieheni näkemyksiin ja isänä olemiseen. Hän katsoo isäänsä niin kovasti ylöspäin.
En ole nyt vähään aikaan tätä asiaa vatvonut kauheasti ja tuntuu että pieni etäisyyden ottaminen on tehnyt hyvää. Mutta toki jos tämä vielä alkaa vaivata niin täytyy varata aika jonnekin juttelemaan asiasta ja käydä tosissaan asiaa läpi. Tosin vaikkei tämä nyt juuri kauheasti vaivaakaan, niin luulen että tämä nousee jossain vaiheessa taas vaivaamaan, niin ehkä olisi syytä käydä synnytys läpi synnytyksessä olleen kätilön kanssa ja jutella myös tuosta, kun mieheni ei ollut mukana. Muutenkin olisi hyvä käydä synnytys läpi, kun se oli aika nopea ja en oikein ehtinyt tajuta mitä tapahtui milloinkin jne.
Kiitoksia teille kommentoineille! Antaa voimaa kun on kohtalotovereita! ☺️❤️
Ja sinä joka kerroit, että odotitte sairasta lasta, mutta saittekin terveen - ihanaa! Terveys on kyllä lahja! Sitä oppii arvostamaan ihan eri tavalla kun on kokenut jotain tuollaista.