Heippa
Hyvä kun on ammattiavun piirissä ja kun saa lääkityksen niin varmasti elämä
helpottuu ja rauhoittuu.
Mutta jutelkaa kaikista asioista ja tukekaa toinen toista.
Kaunista kesää sinulle

Hei,

Minulla on kokemusta kaksisuuntaisista henkilöistä. Olen sitä mieltä että oikealla lääkityksellä elämä pysyy raiteilla, siihen voi kyllä mennä aikaa ennenkuin se löytyy. Terapia on myös tärkeää. Yhdellä perheenjäsenelläni on diagnoosi ja kun hän muistaa/haluaa ottaa lääkkeet, elää suht normi elämää, eikä läträä alkoholin kanssa pysyy elämä raiteillaan. Eräs ystäväni jätti kaikki lääkkeet pois, käytti päihteitä ja lopulta teki itsemurhan. Sairaus voi olla todella rankka kaikille. Muutama ystäväni on ottanut sellaisen asenteen että kun tekee jotain "dorkaa" (esim. juonut tms) niin voi aina vedota sairauteen, ei voi muka tehdä asialle mitään. Näiden ystävien kanssa tosin meni välit, koska heillä ei loppujen lopuksi ollut mitään väliä mitä touhusivat tai puhuivat ja aina vedottiin siihen että on sairas. Yksi asia on ettei lähde mania vaiheessa mukaan mihinkään hullutuksiin ja muistaa tukea masennuksen aikana. Kun elämä tasoittuuu, tuskin sitä edes huomaat. Toivotan teille onnea kivikkoiselle matkalle!

Hei mustamaali!

Ymmärsinkö oikein, että häntä ei ole vielä todettu skitsofreenikoksi/maanis-depressiiviseksi?

Silloin kun minä viimeksi seurustelin vakavasti, oli minulle tärkeää se, että kumppani oli silloin lähellä kuuntelemassa, kun jokin vaivasi mieltä. Minä koin silloin itseni hyväksi, kun minua kohdeltiin niin kuin muitakin ihmisiä. Minulle tuli huono olo siitä, että minua kohdeltiin kuin mielisairasta.

Mielestäni paras tapa auttaa mielisairasta, on se, että elää mahdollisimman normaalia elämää. Elämässä on rutiinit jne.

Tiesitkö seurustelun alkuajoista saakka tyttöystäväsi "ongelmasta", vai tuliko se tieto "nurkan" takaa?

Uskoisin, että nyt kun kumppanisi aloittaa psykiatrilla käynnit ja käy siellä jonkin aikaa, alkaa asiat menemään parempaan suuntaan. Yritä sinä vastavuoroisesti pitää kotitilannetta rauhallisena ja rutiininomaisena paikkana, jossa saa rauhoittua ja elää mahdollisimman turvattua ja rauhallista kotielämää.

Mielestäni sinun ei kannata alkaa valvomaan kumppaniasi, koska jos hän haluaa tappaa itsensä, niin hän kyllä tekee sen jos haluaa. Sanot vain suoraan hänelle, että sinullekin tulee huono olo siitä, että jos hän tappaa itsensä. Osoita hänelle rakkaudenosoituksia, vaikka joskus se voikin olla hiemann vaikeaa. Luo hänelle tasapainoista elinympäristöä.

Kyllä se siitä lähtee parempaan suuntaan kun nyt on psykiatrin juttusillekin päästy.

Minä uskon vahvasti siihen, että mielisairaan parhain paikka parantua ja kuntoutua on oma koti. Oman kodin rutiinit ja rakastava ympäristö tekee paljon parempaa ihmiselle kuin se, että joutuisi osastolle hoitoon ja sitä kautta passivoitumaan ja eristäytymään yhteiskunnasta.

Muuta en nyt tähän tilanteeseen voi sanoa; Toivotan Teille molemmille voimia vaikean tilanteen suhteen.

Hei, kiitos kaikille neuvoista ja hyvää juhannusta. Ymmärrän kyllä rutiinien tärkeyden ja tukena olemisen. On vain vaikeaa koska tyttöystävälläni ei oikeastaan ole keitään kavereita joiden kanssa jakaa tämä ongelma, vaan esimerkiksi nyt juhannuksen alla hän masentuu vielä pahemmin kun ei ole mitään tekemistä. Lääkitystä hänellä ei ikävä kyllä vielä tähän vaivaan ole, koska lääkäri tarjoaa hänelle ainoastaan pillereitä mitä hän ei halua ottaa(lopettaminen mm. saattaa johtaa kuolemaan ja on todella vaikeaa, joten en ihmettele.). Rutiinitkin meillä ovat sen kaltaiset, että minä teen kaiken, koska jopa tiskaus on hänelle työn ja tuskan takana ihan jatkuvasti, eli hän käyttää suurimman osan ajastaan koneella istumiseen. Olo on todella avuton, koska hän ilmiselvästi haluaisi ystäviä, mutta en sellaisia pysty hänelle nyt tähän hätään keksimään ja yrittäminenkin saa hänet tuskastumaan ja vihaiselle päälle. En keksi mitään miten hänen oloaan saisi paremmaksi, kun minun tukeanikaan hän ei halua.

Olet ilmeisesti vielä nuori. Itse olen 55v Minulle mieheni mielisairaus tuli aivan yllätyksenä. Jäleenpäin kun mietin niin olisi pitänyt kyllä huomata hänen käytöksestään että välillä meni yli. Kehoitan sinua miettimään lähinnä tulevaisuutta ota selvää tyttöystäväsi sairaudesta. Käy vaikka kirjastossa hae kirjoja joissa kerrotaan melen sairauksista, mene terapiaan mukaan. Teet aika ison ratkaisun jos esim avioidut sairaan ihmisen kanssa, kyseessä on myös sinun elämäsi ja se mitä sinä haluat elämältä. Jos esim hankitte lapsia periytyykö sairaus ja oletko valmis hoitamaan ja tukemaan lapsia, riittääkö voimavarat. Jos vaimosi on hoidossa pyörität kotia yksin.
Nuorena ei ajattele ehkä kovin pitkälle tulevaisuutta. Minulle kävi niin että mies halusi erota kun odotin lasta. Muuttui sairauden myötä tunnekyvyttömäksi. Hoitoon meni vasta pakosta. Olin niin yksin silloin noiden asioiden kanssa hirvitti tulevaisuus yksinhuoltajan mutta selvisin. Lapsi tietenin jäi ilman isää. Miehelle jäi vielä vihaa minua kohtaan pelkäsin koko odotusaikni että hän toteuttaa uhkausensa. Hän yritti vielä takaisin mutta en enää halunnut häntä elämääni niin paljon hän minua satutti. En jaksanut ymmärtää laitoin lapsen edu miehen edelle. Lapsi on nyt aikuinen ja päräjää mutta minulla on pelko vielä että sairus periytyy hänelle. Onha ajat muuttuneet hodot ja lääkkee parantunee. Onnea elämääsi

Hei!

Puhun nyt sekä toisena osapuolena eli masentuneena ihmisenä mutta myös sairaan kumppanin tyttöystävänä. Itse masennuin kesällä 2010 ja olin aika maassa. Minäkin saatoin olla välillä todella rakastunut ja taas välillä pahan olon kekellä lopettaa suhteen. Me kuitenkin selvisimme, koska omasta sairaudestaan huolimatta (joka tosin diagnisoitiin kunnolla vasta keväällä 2011) kumppanini oli rinnallani. Minulle merkitsi paljon se, että monesti, kun huusin ja haukuin häntä, hän vain puristi minua tiukasti sylissään, kunnes aloin itkeä ja rauhoituin. Ei aina, mutta usein. Hän myös makasi tuntikausia vierelläni silloin, kun en jaksanut nousta sängystä. Voin sanoa myös omasta kokemuksesta, että tekeminen ja tapahtumat olivat minulle tärkeitä. Ilo ei aina kestänyt pitkään, mutta ainakin hetken. Ja nyt jälkikäteen minulla on niitä lämpimiäkin muistoja tuolta kesältä.

Ja tosiaan, olen itse tunne-elämän häiriöitä ja vakavaa masennusta sairastavan ihmisen kanssa. Meillä normaali elämä on nykyään, vaikena puolen vuoden jälkeen, hienoa ja helppoa, mutta välillä tulee kausia, kun kumppani ei voi hyvin. Silloin hän on helposti jättämässä minua tai huutaa minulle siitä, miten kukaan voi vihata häntä niin paljon.

En osaa antaa sinulle muuta neuvoa kuin sen, että jos todella rakastat häntä, haluat olla hänen vierellään kaikesta huolimatta. Mieti kuitenkin tarkkaan, voitko pitkällä tähtäimellä olla hänen kanssaan onnellinen. Tekeekö hän sinut onnelliseksi? Itse olen miettinyt sitä paljon ja minulle vastaus on ollut aina selvä: tekee. Vaikka meillä olisi kuinka vaikeaa, minä olen onnellinen silloin, kun hän on vierelläni. Se kuitenkin vaatii paljon. Olen itsekin nuori, todennäköisesti vielä nuorempi kuin sinä. Minulla on silti ihminen, kenen tiedän olevan rakastava ja todella hyvä ja jonka kanssa haluaisin olla loppuelämäni. Muuten en varmaan olisi tässä, koska tiedän, että hänen parantumisensa ei koskaan välttämättä ole täydellistä. Toivon vain, että hoidolla pahat kaudet alkaisivat tulla ehkä puolen vuoden, vuoden, jopa kahden välein, lopulta.

Hei, koetan sanoa lyhyesti jotain ajatuksia joita heräsi tästä bipolaarisesta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ns. jakomielisairaudesta(ennen vanhaan käytetty termi). Mieli on kuin jakaantunut kahtia.
Ylämäkeä mennessä vauhti kasvaa ja se onnen määrä on valtava, ja sitten kääntyy suunta alas, ihminen alkaakin olla matkalla syevmpään ja syvempään vihaan.
Rakkaus ja viha - ne ovat niin suuria tunteita, että niiden hallitsemisessa on omat vaikeutensa.
Jokainen ihminen on herkkä.
Erityisen herkkä on ihminen, joka rohkenee vahvoihin tunteisiin, ovat ne ylöspäinnostavia tai alaspäinsyökseviä.
Älä pelkää kumppaniasi.
Kun perehdyt enemmän tähän sairauteen, opit elämään sen kanssa.
Teitä on ikäänkuin kolme: sinä, hän ja tämä vahvavaikutteinen sairaus.
Oikeastaan neljäs voisi olla jos itse satut sairastamaan jotain diabetesta/epilepsiaa etc mitä tahansa muuta joka on myös otettava huomioon teidän yhteiselämässä.
Muistathan että sinäkin elät oman elämäsi ehdoilla.
Tee hänelle tiettäväksi se, että myös sinä tulet huomioiduksi teidän yhteiselämän aikana.
Jos niin teet, ja hän sen käsittää ja hlauaa ottaa huomioon, teillä on edessänne pitkä yhteiselämä, josta ei varmaankaan väriä tule puuttumaan.
Tyttöystäväsi ei ole mikään kummajainen.
Hän on saanut tällaisen elämän joka on rikasta mutta myös raskasta.
Hän elää kuin valtavien voimakenttien sisässä.
On hyvä, kun sinussa ei ole tätä samaa vuoristorataa sisässäsi.
Teidän siis tulee selvittää ne yhteiselämän ehdot: mitä hänen sairautensa teiltä vaatii huomioimista ja mitä sinun elämäsi asiat vaativat teiltä.
Rakkaus on niin valtava tunne, että me herkät ihmiset emme aina kestä sen pyörteitä sisässämme ja elämässämme.
Onnen kolikon kääntöpuoli on kipu.
Balanssissa eläminen on saavutettavissa kaltaisesi tyttöystävän rinnalla.
Nyt vielä kun hän ei ole(eikö ole ottanut lääkettä)(ymmärsinkö oikein mitä olit kirjoittanut?)
syystä tai toisesta - jos hän ei ole jollain lailla sinut sairautensa kanssa - jos sairaus on jotenkin vielä hänellä hyväksyttämisvaiheessa - hänellä on vaarana tehdäkin jotain pahaa itselleen.
Puhukaa sairaudesta ja koettakaa ymmärätää itseänne.
Sairaus on vaikea, mutta ei mahdoton.
Hyväksyminen vie aikaa.
Lääkityksen hyväksyminen voi myös viedä aikaa.
Lääktiys tasoittaa hänen oloaan, hän paremmin hallitsee elämistään, jos hän suostuu lääkkeen tasoitttavan vaikutuksen vastaanottamaan.
Sinun vuoksesi hänen olisi hyvä kuulla itseään.
Sinun jaksamiseksi hänen kanssaan hänen olisi hyvä suhtautua lääkkeeseen myönteisesti ja opetella ottamaan se säännöllisesti.
Tasapainoista vuorisorataelämää toivotan! Se on nimittäin rikasta!