Mirri, olenkin sulle usein kirjoitellut päiväkirjaasi mun jaksamisesta. Olet tainnut mulle sanoa, että ajattele itseäsi tai jotain vastaavaa kuitenkin.

Minulla on ollut vuosia samanlaisia tunteita kuin sulla. Aikansa sitä jaksaa huolehtia ja miettiä koko suvun murheet. Olla tukena kaikille ja unohtaa itsensä. Ja, kun ei jaksa, niin jaksaa ainakin syyllisyyttä tuntea, siitä, kun ei jaksa. Hermot eivät koskaan lepää, joko on toisen vierellä tukemassa tai makaa sängyssä ja on syyllinen.

Mielenterveyskuntoutuja on loistava sana. Minulle sen sanoi syksyllä psykiatri. Se käski levätä ja seurata omaa jaksamista. Kun, sain diagnoosin ”mielenterveyskuntoutuja” onkin kaikki ollut paljon helpompaa. Miehän en ole terve vaan vasta kuntoutumassa ja silloin on oikeus omaa itseäänkin ajatella. Voi välillä mennä sänkyyn ja löhötä. Eikä tarvitse kaikkien murheita miettiä, kun itseään vasta kuntouttaa.

Sinulla onkin viisas lapsi, minulla viisas suku. Tuskin sun lapsesi itseään hylätyksi tuntee. Minä sinua ajattelisin asiaa niin, että lapsesi välittää sinusta niin paljon, että ei sua kuormita liikaa.

Aavaton, lämpöinen kiitos rohkaisevista sanoistasi. Tottahan sinä puhut ja kirjoituksestasi päätellen taidamme olla monessa mielessä 'kohtalotovereita' vaikka eri ikäisinä ja erilaisissa ympyröissä.

Tämän päivän olen päiväkirjassani vuodattanut tuntojani mielenterveysongelmaisen ihmisen omaisena. Juuri sellaisena omaisena, joka huojuu jaksamisensa äärirajoilla. Joskus on pakko jaksaa, jottei siirryttäisi heitteillejätön puolelle, sen karun tosiasian olen tänään joutunut hyväksymään.

Silti ajattelen vanhempien jaksamisen mielenterveysongelmaisten lastensa kanssa olevan täysin muuta kuin lasten jaksamisen päinvastaisessa tilanteessa. Eivät lapset mielestäni koskaan ole vanhempiensa suhteen läheskään yhtä vastuullisia kuin vanhemmat lastensa suhteen. Lapset ovat vanhempiensa vastuulla tavalla tai toisella aivan riippumatta kunkin iästä. Vastuusuhteet muuttuvat vähitellen vasta siinä vaiheessa, kun vanhemmista alkaa tulla sairastelevaisia vanhuksia. Niin asian ajattelen.

Mielestäni minulla mielenterveysongelmaisen nuoren aikuisen äitinä on paljon enemmän velvollisuuksia häntä kohtaan kuin hänellä minua kohtaan vaikka depressiota sairastankin. Osat alkavat vaihtua siinä vaiheessa, kun minun jaksamiseni ikääntymisen myötä vähenee. Lapseni mahdollisesti kykenee ottamaan vastuuta minusta - tai sitten ei kykene.
Sillloinkin hänellä on oikeus sairastaa ja keskittyä omassa elämässään selviytymiseen.

Mirri

Meillä taisi olla niin, että mie ja äiti oltiin yhtaikaan sairaita. Miten sitä voi vaatia sairaalta ihmiseltä, että nyt mua jaksat, koska olen sairas lapsi?
Tai niinku sulla Mirri, kumpikin ootte aikusia. Olen sun päiväkirjaasi lukenut ja pannut peukut pystyyn, että älä väsy liikaa. On se hienoa, kun on äiti joka jaksaa. Mutta en miekään mitenkään mun äitiäni syytä vaikka se ei jaksanut mua aina hoitaa. Ei se mua heiteile jättänyt, hanki se ammatilaiset mua hoitaan.
Pitää äitien sen verran aina jaksaakin, että eivät jätä sairaita lapsiaan heitteille. Mutta sitten, kun äiti on lapsensa hommannut ammattihoitoon, niin sitten on aika itseään hoitaa eikä siitä tuntea syyllisyyttä.

Eläisipä mun nämä vanhemmat niin kauan, että niistä tulee vanhoja köppänöitä ja höperöitä. Ei veljen kaa niitä kyllä laitettaisi vanhainkotiin. Vaikka niilläkin on surua ja masennusta, niin aina mie ja veli ollaan ekana hoitovuorossa, sitten vasta itseään hoitavat.