Olen pian vuoden ollut parisuhteessa, jossa epäilen miehelläni olevan mahdollisesti jonkunnäköinen epävakaa persoonallisuushäiriö. Hänellä on diagnoosi kaksisuuntaisesta, mutta minusta se ei täsmää häneen. Hänellä on taustalla väkivaltainen äiti ja alkoholisoitunut isä, eikä hänelle ole koskaan muodostunut turvallista kiintymyssuhdetta kumpaankaan vanhempaan. Tämän lisäksi hänen aiemmissa parisuhteissa on ollut väkivaltaa ja taloudellista hyväksikäyttöä.

Se minkä takia kaksisuuntainen diagnoosi ei mielestäni osu häneen on se, että hänellä ailahtelee mieliala niin nopeasti (muutaman tunnin sisällä). En ole hänellä nähnyt minkäänlaista viitettä maniaan ja hänen ajatukset ovat enemmänkin omanarvontunteen heikentymistä ja masennukseen suuntaavia. Hän näkee ihmiset usein negatiivisessa valossa ja hänellä on lähes aina huonot ennakko-oletukset ihmisistä tai tapahtumista, ja siitä miten ne tulevat etenemään.

Hän saattaa hermostua/suuttua pienimmistäkin asioista ja raivostua niistä. En ikinä tiedä mikä milloinkin saattaa saada hänet suuttumaan, tuntuu kuin pitäisi koko ajan olla varpaillaan. Eilen illalla oli esimerkki siitä, kun halaililme yhdessä sängyssä niin, en tiedä mitä tapahtui, mutta  jostain hän hermostui ja loppujen lopuksi lähti kokonaan pois sängystä ja totesi vain, että miksi minun kanssani on niin vaikea olla. (Loikoilla kai hän tarkoitti) Tuntuu, että minussa on aina jokin vika tai minä teen aina jotakin väärin. Tottakai tämä silloin vaikuttaa myös omaan itsetuntooni.

Kun hän hermostuu tai suuttuu, hän purkaa aggressiotaan ja suuttumustaan minuun (fyysisesti ei ole koskaan ollut minua kohtaan väkivaltainen). Hänellä on selkeästi sisällään syvää vihaa, jota hän ei tiedä miten purkaa. (Äkkipikaisuus ja saattaa yhtäkkiä lyödä nyrkin täysillä pöytään ja huutaa kirosanoja) Hän näkee ihmiset usein pahoina tai ilkeinä, joiden kuuluisi saada jonkinlainen opetus.

Hän on useamman kerran yrittänyt itsemurhaa ja hän on ollut niin psykiatrisella osastolla kuin syönyt kourallisen erilaisia lääkkeitä. Psykologilla käyntiä oli, kunnes kunnan psykologi lopetti ja muutti pois paikkakunnalta. (Se oli vaikea paikka) Sähköshokkihoitoa on kokeiltu, mutta se tuntui vain pahentavan hänen tilaansa. Olen sanonut, että hänen pitäisi mennä intensiiviseen psykoterapiaan ja hänelle pitäisi määrätä jonkinmoinen hänelle sopiva lääkitys. Nyt hänellä aloitettiin lääkitys tällä viikolla. (Lopetti lääkkeet viime vuoden keväällä) Mutta psykoterpiaan hän sanoo, ettei voi mennä koska siihen ei olisi varaa työttömyydestä johtuen.

Olen itse kuormittunut työstäni ja lisäksi kotiolot vievät loputkin voimani. Olen nyt varannut ajan työpsykologille, kun psykiatriselle sairaanhoitajalle ei tuntunut saavan aikaa. Se on ehkä kuitenkin kaikkein hankalinta, että mieheni olettaa, etten saa puhua näistä asioista kenellekään, koska silloin hänen maine menisi. Onneksi minulla on hyvä tukiverkosto, jolle kuitenkin voin avautua näistä asioista, koska hajoaisin entistä enemmän palasiksi, jos joutuisin pitämään kaiken sisälläni. Minusta se on kohtuutonta käskeä toista olemaan hiljaa näistä asioista, koska ne koskettavat myös minua ja arkeani.

Tottakai meidän suhteessa on myös hyviäkin asioita, mutta viimeaikoina on tuntunut siltä, että huonot asiat vievät voiton. Läheiset ovat minulle sanoneet, että kannattaa miettiä haluanko tälläistä elämää ja tottakai itsekin kokoajan mietin asiaa. Tämä on ensimmäinen parisuhteeni ja tiedän, että itsellänikin on omia ongelmia, jotka myös vaikeuttavat eropäätöksen tekemistä.

En oikeastaan tiedä, miksi tänne tämän kirjoitin. Haluan kai vain jotakin tukea asiaan tai kokemuksia muilta.