Miehenikö narsisti vai lapsellinen vai ilkeä
Minulle on alkanut nyt riittää…
Olemme olleet naimisissa muutaman vuoden ja yhdessä ollaan mieheni kanssa oltu 6 vuotta. Meillä on alle 2 vuotias lapsi ja toinen syntymässä muutaman viikon kuluttua.
Nämä samat ongelmat ovat olleet jo alusta asti näkyvissä, nyt ne painavat vain minua niin paljon että en tiedä enää mitä tehdä. Itse en ole yhtään parempi tai ongelmattomampi!
Alussa mieheni oli kaikki kaikessa minulle ja rakastuneen idiootin tavoin, hyväksyin ja ummistin silmäni melkein kaikelta. Silloin kyllä asiatkin olivat ihan oikeasti paremmin, mieheni on saanut myös sellaisia kurjia piirteitä jotka ovat nyt tulleet vuosien saatosssa vasta näkyviin.
Mieheni on aika ilkeä, lapsellinen ja vastuuntunnoton.
Mieheni saa ihme huutokohtauksia, jolloin hän menee ”omaan” maailmaansa, ja en saa kontaktia häneen– edes yritykset rauhoitella eivät auta. Stressinsietokyky on laskenut, ”itku potku”raivari saattaa tulla ihan mitättömästäkin asiasta. Ennakointi mihinkään asiaan ei toimi– kaikki tulee kuin yllätyksenä miehelleni (esim. lapsen nukkumaanmenoaika, kaupassakäynti kun jääkaapissa ei ole kuin valo, jne.).
Mieheltäni puuttu yleensä empatiakyky, varsinkin sellaisiin asioihin, jossa hän joutuisi ajattelemaan pyytettömästi toista. Omat asiat hän kyllä muistaa ja huolehtii, mutta minulle jää kyllä kokolailla kaikki muu.
Hän on todella ilkeä arvosteluissaan, ja nyt viime aikoina alle kaksi vuotiaammekin on saanut osansa arvostelusta (milloin lapsi on tyhmä/tms. , tai hän ei osaa jotakin— sellaista asiaa, mitä lapsen ei kuulu osata vielä moneen vuoteenkaan). Kun yritän selittää että ei lasta kannata arvioida kriteerein vaan kannustaa ja kehua, niin se mieheni mielestä ihan outoa, ”Kai sitä nyt voi heittää tuollaista läppää– ei lapsi sitä voi tajuta tai muistaa?”
Kuulen joka päivä itsestäni arvion ”hullu/idiootti/läpensä paska ja paha” tms. Saan esim. kuulla olevani aivan v****n tyhmä, jos en pääse vaikka jostakin asiasta ensi suorittamalla tai joku asia vaatii uusimisen.
Henkinen väkivalta on suurta ja joskus se on jopa fyysisestäkin uhkailevaa (kerrankin hän demonstroi juustohöylällä, että jos tulet lähemmäksi niin tästä viiltyy kurkku auki).
Hän on itse aina arvostelun ulkopuolella mutta löytää syyn muista ja selitys löytyy aina kaikelle. Loppujen lopuksi se yleensä kääntyy niin että pohjimmaisena se on minun syyni…😐
Olen aidosti rakastanut miestäni ja paljon, mutta enää siitä ei kyllä valitettavasti taida olla mitään jäljellä. En jaksa enää taistella ”tuulimyllyjä” vastaan. Olen koittanut puhua miehelleni asioista. Yleensä hän ei ehdi kuunnella, ja jos mukamas kuuntelee katsoo hän samalla toisella silmällä televisiota ja välttelee katsetta– sanoo vaan mmmm johnkin väliin tai ei sano mitään. Aikaa löytyy aina peleille, lehdille ja muille asioille, ei koskaan minulle.
En voi koskaan luottaa mieheeni aikuisena ja tasavertaisena puolisona, joudun aina anelemaan apua. Silloikin saan hyvin tympääntyneen ja voipuneen myöntävän vastauksen. Ihan kuin rasittaisin maailman ongelmilla.
Asioita mutkistaa vielä anoppi. Mieheni äidin on pakko olla narsisti, ja hän puuttuu asioihimme hyvin paljon. (hän on saanut narsistin ja hiukan sekon maineen jo muiltakin ulkopuolisilta ihmisiltä, joiden kuullen en ole koskaan haukkunut anoppiani) Hän haukkuu minua hyvin ovelasti ja on alkanut vihata minua pikkuhiljaa. Asioista joista esim. appiukkoni on kehunut minua, täytyy anoppini naureskella ilkeästi ja mitätöidä koko asia. Hän haukkuu minua äitinä— ihan suoraankin– joka loukkaa minua hyvin suuresti, sillä lapseni on minulle kaikki kaikessa ja toimin parhaalla tavalla.
Olen ammatiltani terveydenhuollonammattilainen— lääketieteessä ja sairaanhoidosssakin anoppini tulee neuvomaan ja mitätöimään minua. Jos lapsi on vaikka juossut johonkin ja kaatunut pyllylleen/kyljelleen tms., anoppini luennoi minulle miten lapsesta tulee tyhmä kun päähän kohdistuneista iskusta tulee tyhmäksi ja kehityshäiriöiseksi. On minun syytäni kun lapsi pyllähtää, en katso lastani kuin silmäterää, niin kuin hän omille lapsilleen teki.
Minun ulkonäköäni on oikeus naureskella tai arvostella– ilkeästi hän saattaa nauraa ja sanoa että kyllä minä olin ennen laiha tai nätti tai jotakin, mutta en enää.
Mieheeni hänellä on yliote, tuntuu että mies jopa pelkää ja haluaa miellyttää äitiänsä. Anoppini kantaa liioteltua huolta miehestäni, ja pitää minua kamalana ja kohtuuttomana kun vaadin tasavertaisuutta avioliitossani.
Ulospäin hän esittää harrasta kritittyä ja arvostelee juoppoja ja eronneita, vaikka on välillä humalassa kuin pieni peikko itse ja on eronnut itse aiemmin. Kaksinaismoralismi kunniaan….
Syy miksi kirjoitin noin pitkästi anopistanikin, on se että miehelläni on hyvin paljon samoja piirteitä kuin äidillänsä ja ne valitettevasti vahvistuvat vain vuosien myötä. Syyllistäminen tuntuu olevan tuon perheen kantava voima, huumorintaju puuttuu täysin ja kaikki on hyvin rahakeskeistä– pennin venyttäminen ja muilta ilmaiseksi kuppaaminen on kaiken perusta (anoppini pöllii esim- työpaikaltaan kaiken roska- ja biojätepusseista lähtien).
Välillä olen miettinyt onko minussa vika, olenko minä tosiaan se läpensä paha ihminen, niin kuin aina kuulen. Jos olenkin todellisuudessa se kamala tekijä, joka ahdistaa ja vahingoittaa muita ja väittää muiden olevankin se pahanaiheuttaja?
Välillä olen jo ihan varma että nyt lähden, mutta en sittten kuitenkaan lähde lasten takia ja siksi kun en itsekään ole täydellinen! Mutta sitten kun alkaa mitta täyttyä en nää enää muutakaan vaihtoehtoa kun vain pakkaa lapset ja tavarat ja mennä. En osaa enää olla tappelematta mutta en jaksa enää tapella.
En halua että katkeroidun kokonaan, mutta en tiedä ihan aidosti enää mitä tehdä.
Olen ehdottanut miehelleni että hän hakeutuisi työlääkärille, jos kyse on vaikka työuupumuksesta. Ei kyllä mene kuulemma– silloin minunkin täytyisi mennä psykiatrille kun ilkeydelläni aihuetan kaiken.
Alan valitettavasti taipua sille suunnalle että miehelläni on pakko olla joku luonnehäiriö tai masennus kun toiminta ja käytös on tuollaista– ei minusta aikuinen mies voi olla niin aloitekyvytön tai keskenkasvuinen ilman että häneltä on jäänyt joku emotionaalinen kehitysvaihe väliin.
Mieheni ei kykene tulemaan koskaan selvittämään mitään riitaa, se on aina minun tehtäväni. Hän ei myöskään oikein tunnu muistavan mitään. Vai onkohan se tapa suojautua…?
Tulipas vuodatusta, pakko oli vain kirjoittaa, ei tästä oikein tunnu tulevan kotona enää mitään😞