Hei 🙂🌻
Monta tuttua kirjoittajaa on tässä ketjussa. Kyllä on varmasti ollut järkytys sinulle Lasagna tuo miehesi täydellinen kaksoiselämä 😐 Moni ei pysty tuollaiseen ja kestokin salasuhteella on suhteellisen pitkä ☹️
Keaton: siis ymmärsinkö oikein, että vaimosi jatkaa vielä suhdettaan toiseen? Jos niin on, niin minun täytyy sanoa, ettei vaimosi kunnioita sinua ollenkaan 😞
Ja voisihan vaimosi hakea eroa, jos ei pysty irrottautumaan uudesta suhteestaan; miksi hän ei niin tee???
Jotenkin tuntuu, että pettämisen anteeksianto on mahdollista, mikäli toinen aidosti katuu ja lopettaa suhteen vieraaseen. Muuten ei parisuhteen jatkaminen ole mahdollista.
Itse kipuilen selkeästi vähemmän. Tilalle on tullut välinpitämättömyys; ajattelen, että enhän minä miestäni omista. Jos hän haluaa pettää uudelleen, niin tämä juttu on sitten ohi 😭

Luin väestöliiton sivuilta aikoinaan uskottomuudesta petetylle ja pettäjälle. Tunnistin itseni petetyn osuudesta ja vaimoni pettäjän osalta ja ne oli kirjoitettu hirvittävän hyvin. Mutta nyt kun luin ne uudelleen, niin huomasin ettemme olleet koskaan päässeet shokkivaiheen yli vaimoni isän kuoleman johdosta, sillä henkilökohtaisena tragediana se meni ohi kaiken muun ja oman parisuhteen parkitseminen siinä vaiheessa olisi ollut käytännössä mahdotonta, sillä jouduin toimimaan tukihenkilönä vaimolleni.

Vaimoni masennuslääkktyksen myötä oma elomme muuttui aika tasapaksuksi ja eräänlainen tunnekylmyys oli lääkityksen sivuvaikutuksia. Jaksoin mielestäni yrittää ja siinä se oikeastaan olikin: jouduin yrittämään, ponnistelemaan kahden puolesta ja siinä se meni pieleen, kun lopulta tuntui että kaikki kaatuu päälleni eikä kenelläkään ole kivaa. Ja sitten tietty nykyaikaiset viestintävälineet pitävät kenet tahansa vain muutaman klikkauksen päässä.

Toki kun kotona ei olekaan kivaa jatkuvasti, niin onhan se kiva kuulla kehuja ja kauniita sanoja etänä. Ei narkkarivaimoni ollut päässyt kamasta eroon: huomionkipeä narttu tarvitsee huomiota ja minun kehut menevät luokkaan "sun pitää nyt vaan sanoa noin kun et muutakaan voi". Kuvio oli ihan selkeä: esim. selfie/vaate/lomakuvia jaettiin niin minun whatsappiin kuin sitten mysteeripoikien ja sitten kommentteja odottelemaan. Tylsä aviomies ei nyt ensimmäisenä ollut ulvomassa emojisydämiä kun elämässä on muutakin. Ehkä en ole vain ymmärtänyt, mutta ei varmaan 20 vuoden seurustelun jälkeen pidä jokapäivä osoittaa ylivertaisuuttansa muihin nähden?

Ja sota leimahti nyt viikonloppuna. Kävimme asioita läpi ja puhuimme ehkä niitä keskusteluita mitä olisi pitänyt kaksi viimeistä vuotta käydä läpi, mutta jotka oli helpompi jättää käymättä. Pariterapiaan mennään, mutta erokaan ei ole poissuljettu vaihtoehto.

Asiat_vievät_aikansa. Vuosi ei ole mitään pettämisen käsittelyssä. Joka odottaa selvinneensä puolen vuoden jälkeen voittajana, tulee hämmästymään vuoden/kahden jälkeen kun parisuhde ei parantunutkaan (vaikka kaiken piti olla toisin) vaan asiat ovat samassa jamassa kuin ennen pettämistä ja sitten oma mieli alkaa myrkyttää ilmapiiriä tekemällä reilua/epäreilua vertailua asioihin ennen ja jälkeen tapahtuneen.

Keaton: "Ja sota leimahti nyt viikonloppuna. Kävimme asioita läpi ja puhuimme ehkä niitä keskusteluita mitä olisi pitänyt kaksi viimeistä vuotta käydä läpi, mutta jotka oli helpompi jättää käymättä. Pariterapiaan mennään, mutta erokaan ei ole poissuljettu vaihtoehto."

Juuri näin, todennäköisesti olisi ollut parempi jos olisitte käyneet keskusteluja tähän päivään asti. Mutta kaikki pettäjät eivät sitä jaksa.

Minä olen saanut kuulla ystäviltäni, jotka tietävät tarinamme, että "sinun pitäisi jo lopettaa noiden asioiden miettiminen ja sinä et saisi ottaa asioita enää uudestaan esille ja sinun pitäisi unohtaa!"

Miksi muka? Mieheni (jolla oli toinen nianen 15 v) sanoi minulle ensimmäisien shokkikuukausien aikana että "saat puhua tästä asiasta niin kauan kuin sinun tarvitsee puhua". Tästä olen ollut kiitollinen ja tämän takia olen jaksanut uskoa tulevaisuuteen. Kyllä mieheni on muutaman kerran näyttänyt todella väsyneeltä kun olen ottanut asian esille jostain syystä, eli olen kysynyt jotain niihin vuosiin liittyvää. Minulla on valtava määrä käsiteltäviä asioita, olisinpa ollut vain 1 kuukauden petettynä, mutta kun kuukausia on ollut 180. Väkisinkin tulee tilanteita joissa vanha tapahtuma, matka, juhla tai mikä vaan tulee normaalisti esille, mutta tuo valitettavasti minulle tuskan, koska ajatus menee heti näin "silloinkin sinulla oli se nainen". En tietenkään enää aina ota asiaa esille, mutta mikään mahti maailmassa ei saa niitä pysymään pois minun mielestäni. Ja kun näitä asioita kertyy tarpeeksi mieleen, se alkaa näkyä minusta, tulen hiljaisemmaksi ja luultavasti minusta näkyy suru tai ahdistus. Silloin asiaa käsitellään taas, mutta järkevästi ja lyhyesti. Näitä tapahtuu nykyään aina vain harvemmin, mutta tapahtuu kuitenkin.

Minun kohdallani ainakin se että olen saanut puhua ja siivota tuskaani ulos, on auttanut niin paljon että elämäni sujuu ja yöt nukun ja muutenkin meillä on keskenämme ihan hyvä olla . . . . pääosin.

Keaton kirjoitti: "Asiat_vievät_aikansa. Vuosi ei ole mitään pettämisen käsittelyssä. Joka odottaa selvinneensä puolen vuoden jälkeen voittajana, tulee hämmästymään vuoden/kahden jälkeen kun parisuhde ei parantunutkaan (vaikka kaiken piti olla toisin) vaan asiat ovat samassa jamassa kuin ennen pettämistä ja sitten oma mieli alkaa myrkyttää ilmapiiriä tekemällä reilua/epäreilua vertailua asioihin ennen ja jälkeen tapahtuneen."

Ja tämäkin on mielestäni juuri näin. Minulla on kulunut 3 v 7 kk ja 9 pv siitä kun sain tietää tästä naisesta. Ensimmäiset 2 vuotta sujuivat jonkinlaisessa huumassa mutta niin kuin kerroin sain puhua, itkeä ja tuskailla ja mieheni vastaili ja hoiti minua, piti huolta ja rakasti.

Vasta viimeisen 6 kk aikana olen uskaltanut suuttua tavallisista asioista ja olla reippaasti eri mieltä jos olen niin tuntenut. Mutta aikaisemmin en uskaltanut koska ajattelin että aiheutan tilanteen jossa mieheni lähtee tämän toisen luo. Nykyään tuo tuntuu jo ihan hullulta mutta kun itsetunto on niin alas painettu, ei sitä helpolla sieltä jostain ylös nosteta.

Nyt ajattelen että jos mieheni tarvitsee tätä toista naista, niin menköön. Me eroamme sitten. Kaikesta huolimatta uskon että he eivät ole tavanneet eivätkä soittaneet tai viesteilleet. Olen saanut katsoa hänen puhelintaan milloin haluan, nykyään enää hyvin harvoin. En vahdi hänen menojaan, en estä hänen menojaan, en tutki sähköpostia enää.

Minä järjestin tilanteen jossa tapasin tämän toisen naisen, se tuli hänelle yllätyksenä ja hän sai shokkihoitoa. Olin pyytänyt useaan otteeseen tapaamista hänen kanssaan, mutta hän ei suostunut edes vastaamaan viesteihini tai soittoihini, vaan laittoi vain miehelleni viestin jossa käski meitä hoitamaan keskenämme ongelmamme, se ei kuulemma kuulunut hänelle mitenkään. Minä olin toista mieltä. Kohtasin hänet, totesin että olen täysin eri maailmasta kuin hän ja tämä oli minulle plussaa. Tämä toinen nainen oli jopa säälittävä ja tunsin todella olevani häntä paljon parempi. Tämä oli minulle todella tärkeä tunne. Ymmärrän toki että hänelle tuli yllätyksenä minun näkemiseni ja hän ei ollut siihen valmistautunut, mutta minä olin. En ollut hänelle vihainen, en korottanut ääntäni, ja itse asiassa jouduin aluksi rauhoittelemaan häntä. Sain kuitenkin sanottua ne asiat mitä halusin hänelle sanoa ja kysyä ne kysymykset mitä halusin kysyä ja hän jopa vastasi minulle. Tämän tapaamisen jälkeen itsetuntoni alkoi nousta.

Uskallan jo ajatella että elämme elämämme loppuun asti yhdessä, mutta ajattelen myös että saattaa käydä niin että minä en pääsekkään tämän yli. Elän tätä hetkeä, ehkä vähän ensi viikkoakin mutta annan elämän kuljettaa ja se tuntuu hyvältä. Ensi syksylle olemme kyllä jo varanneet pitkän loman Espanjassa. Muuten annan kaiken tapahtua mikä tapahtuu ja huomaan olevani paljon onnellisempi kuin 4 vuotta sitten ja kaikki ne 15 vuotta ennen sitä.
Puhuminen on kaikkein tärkeintä, ilman sitä en olisi selvinnyt, ja se olisi ollut tärkeää vaikka olisimme eronneetkin. Sain neuvon eräältä viisaalta naiselta, älä laita haavan päälle laastaria ennen kuin haava on puhdistettu, muuten haava mätänee ja sairastuttaa koko kehon. 🙂🌻

Hei, olen muutaman vuoden seuraillut keskusteluja tällä palstalla saadakseni vertaistukea ja ajattelin nyt itsekin kirjoittaa tilanteestani. Miehelläni on takana (?) 3,5 vuoden suhde toiseen naiseen, kun tulin asiasta tietoiseksi suhdetta oli jatkunut vuoden verran. Jos olisin silloin 2,5 sitten tiennyt mitä kaikkea on edessä olisin tehnyt toisenlaisen ratkaisun. Meillä on 3 lasta ja yhdessäoloa takana nyt 23 vuotta, edelleen olemme yhdessä.

Kiinni jäätyään mies lupasi ja vannoi että lopettaa suhteen, minä olin täydellisessä shokkitilassa ja hölmö uskoin. Mies oli lomalla ulkomaan komennukselta silloin ja aikaa asian käsittelemiseen ei ollut ja asiat jäivät pahasti kesken. Skypen välityksellä ja sähköposteilla on huono tällaista asiaa puida. Mies palasi komennukselta ja väitti kivenkovaan että suhde on ohi, mutta eihän se sitä ollut, vaan jatkui. Tasaisin väliajoin jäivät kiinni ja aina mies vakuutti että nyt se on loppu. Minä olen ajan kuluessa menettänyt elämäniloni ja olen niin väsynyt tilanteeseen, on se säälittävää mihin kaikkeen ihminen tottuu.... Asiat eskaloituivat viime syksynä kun toinen nainen tuli raskaaksi ja mieheni muutti muutamaksi kuukaudeksi pois kotoa. Mies palasi kotiimme alkuvuodesta, lapsi syntyi loppukeväällä.

En tiedä jatkuuko heidän suhteensa edelleen, miehen mukaan ei, mutta eipä hänen juttuihinsa ole voinut aikoihin luottaa.

Noinhan se meni meilläkin: miehen masentuminen/täydellinen toimintakyvyttömyys veivät mahdollisuuden käsitellä asiaa perinpohjaisesti. Siis kyllähän me puhuttiin mutta koko ajan jouduin varomaan sanojani, ettei toinen loukkaannu/vaivu syvemmälle masennuksen syövereihin.
Näin jälkikäteen ajatellen roolit kääntyivät päälaelleen ja purkitin asian terapeutin luona avattavaksi. Mutta se yksilöterapia oli hyvä pelastuskeino minulle. Miestäni en terapiaan saanut: liekö pelännyt, että häntä syytettäisiin, tai on muitakin asioita, joita en tiedä. Mutta parempi ehkä niin, sillä tieto lisää tuskaa, aina.
Tässä eletään rinnakkain, hyvinkin näennäisessä sovussa mutta ei tämä parisuhde uskottomuudesta parantunut.
Kaikella on aikansa mutta toivon Keaton, että teille tulee apu pariterapiasta.

Olen joskus miettinyt, miksi käyn edelleen täällä lukemassa ja välillä kirjoitankin vielä tänne? Kai tämä on jotain "terapiaa" ja ajatusten selvittelyä sitten edelleen...

Olet Keaton jaksanut kyllä ihmeellisesti? Toki itsekin uskoin ja luotin parisen vuotta, että lupaukset toisen naisen jättämisestä olisivat olleet totta. Yritin olla vahtimatta ja huolehtimatta, mutta kyllähän uskottomuus jollain tavalla tulee näkyviin. Sitä kuitenkin alkaa epäillä pieniäkin juttuja. On se sitten vain "kaveruutta" tai mitä hyvänsä. Voihan se oman perusparisuhteen ulkopuolisen huomion hakeminen olla myös tietynlainen riippuvuus? Joku jää koukkuun syömiseen, juomiseen, huumeisiin, miksei siis myös huomion saamiseen...? Näin olen mieheni käytöksen itselleni selittänyt ainakin 😋 Hänellä on taipumus alkoholiriippuvuuteen. Miksei siis muuhunkin?

Minä yritän olla muistelematta tarkkoja päiviä ja vuosia tapahtuneesta. Samalla tavalla ihan kertakaikkiaan yritän tavallaan unohtaa koko asian. No, eihän se unohdu, kun täällä roikun. Mutta tarkoitan sitä, että elämässä tehdään virheitä. Niistä pitää oppia. Jos avioliitto on ollut "huono", sitä yritetään sitten korjata. Meillä ehkä nykyisin pulmana on se, että mies välillä kuvittelee, että voi (alkoholin käytössään lähinnä) elää kuten ennenkin. Minä taas muistuttelen, että kun mikään ei ole enää kuin ennen. Asioiden on muututtava, tai palaamme vanhaan roolitukseen, enkä minä ainakaan halua sitä enää. Ennen pettämistä siedin asioita eri tavalla, koska jotenkin ajattelin, etten voi saada kaikkea, ja lapsetkin asuivat vielä kotona. Meillä oli pääasiassa ihan onnellista arkea (ainakin minun mielestäni. Tavallista arkea?) Pettäminen kuitenkin nitkautti tämän ajatusmallin. Koska lapset olivat jo lähes omillaan, saatoin muuttaa pois selkiyttämään omia ajatuksiani. Mutta jos lapset olisivat olleet pienempiä, en osaa yhtään sanoa, mitä olisin tehnyt.

Että saapas nähdä. Eletään kuitenkin päivä kerrallaan ja niin kauan, kuin hyviä hetkiä on enemmän, jatkamme yhdessä. Mutta kyllä parisuhteen korjaamiseksi on pettäjän ymmärrettävä, että sivusuhteen on loputtava. Ei voi pitää ikkunaa auki moneen suuntaan, koska ajoittain kääntää selkänsä kuitenkin toiselle ikkunalle...

☺️❤️

Oma kokemus on, että pettämisen haava alkaa parantua, kun haavan aiheuttaja on pois elämästä. Ei ole koko ajan tilanteita, joissa se aukeaa. Erohaava on aluksi iso, mutta siitä sekin ajallaan paranee. Minulla pettäminen lopetti parisuhteen. En voinut enää tuntea. Aloin masentua ja lopulta erosin.

Tsemppiä kaikille asian kanssa kamppaileville!

Hei vaan kaikki kohtalotoverit,

tässä ketjussa monta kirjoitusta, joihin voisin samaistua - erityisesti nimimerkkeihin Keaton, Beren, Kallan tuoksu1 ja mariella.

Petettypuolisolle osaan vain sanoa, että annan ajan kulua ja katso rauhassa mitä tuleva tuo - mitään hätiköityä ei kannata tehdä, vaikka asia tuntuisi nyt erittäin selkeältä. Menkää pariterapiaa - tai mene ainakin yksilöterapiaan. Puhuminen auttaa, puhu edes ystävän kanssa. Ja kirjoittaminen tännekin auttaa myös. Ja ainakin minulla näkemäni viestit, joissa hehkuttivat toisiaan ylisanoi, ovat edelleen mielessä etenkin heikkoina hetkinä. En tiedä oliko niitä hyvä nähdä, mutta ainakin tiedä missä mentiin.

Moi!

Olipa onnenpotku löytää vertaistukea. Vaikka ihan järkyttävää onkin joutua ylipäänsä tällaiselle palstalle, eikä olisi uskonut...niin kuin tietysti kaikille muillekin tämä tulee yhtä karmivana yllätyksenä.

Luin juuri ketjun ja erityisesti jäi mieleeni Beren. Kirjoitit hienosti ja koin hyvin paljon tuttuja tuntemuksia lukiessani ajatuksiasi.

Meillä isot vaikeudet alkoivat v. 2015 mieheni masennuksesta. Tai ehkä jo sitä ennen, kun keskityttiin liikaa vain lapsiin, töihin, opiskeluun ja muihin harrastuksiin. Parisuhde jäi hoitamatta. Vuosi sitten, auki unohtuneesta facesta, luin viestit, joista paljastui salasuhde vanhaan kaveriin. Sitä oli kestänyt kai puolisen vuotta, ja tapaamisia oli kuulemma muutamia kertoja, mutta en ole aivan varma uskonko tuota. Se suhde päättyi siihen ja mieheni oli todella järkyttynyt, kun jäi kiinni. Hän oli ja on edelleen kauhean pahoillaan ja katuvainen, sanoo olleensa niin sekaisin ja ettei hallinnut oikein mitään tekemisiään tuolloin. Eikä tuntenut mitään, ketään kohtaan. Vuosi tässä on toivuttu. On ollut hyviä hetkiä ja sitten menty taas takapakkia. Lasten takia olen yrittänyt esittää mahdollisimman normaalia. Mutta olen nukkunut ja voinut aika huonosti ja yrittänyt etsiä mielen tasapainoa ja hyvää oloa kaikin tavoin. Hidasta on ollut toipuminen. Olin kyllä miettinyt ja ihmetellyt pitkän aikaa, että jokin on pahasti pielessä. En vaan saanut mistään kiinni. Ja ajattelin antaa aikaa, että kaikki johtuu siitä masennuksesta. Tajusin, että nyt jos emme panosta, niin ei pystytä enää mitenkään korjaamaan parisuhdettamme. Meillä oli kuitenkin aivan hirveitä riitoja, joissa ei saatu minkäänlaista oikeaa keskustelua aikaiseksi, ja olin niiden jälkeen aina ihan rikki. Yritin itse keksiä kivoja juttuja, joilla piristää liittoamme ja koko perheen arkea. Vastakaikua en juurikaan saanut, eikä siis mieheni ollut innostunut esim. suunnittelemistani ja varaamistani matkoista. Mutta en tiennyt enkä olisi uskonut, että syynä kaikkeen, laiminlyönteihin, ylimieliseen kukkoilevaan käyttäytymiseen jne., on salasuhde.

Juuri kun aloimme saada onnellisuudesta taas kiinni, sain muutama viikko sitten tietää, että ennen tuota salasuhdetta miehelläni oli ollut toinenkin suhde. Sekin oli vanhan tutun kanssa, facen kautta löytyi myös tämä nainen. Ilmankos minä en ole päässyt face-kaveriksi, kun siellä pyörii ihan muut naiset. Se eka suhde oli siis v. 2015 jo. Jotenkin tuntuu toisaalta, että vuoden välein isketään täysillä isolla moukarilla suoraan päin näköä, ja että tämä on kertakaikkiaan liikaa. Toisaalta taas, tuntuu jollain tavalla kertaukselle, joka kummallisesti on vähän helpompaa, heh. Helpommalta voi tuntua siksi, että sehän on ollut jo ennen suhdetta, jota käytiin viime vuoden aikana läpi, siis vielä vanhempi juttu. Ja siksi, että tiedän ja uskon, että mieheni katuu ja hän on sen osoittanut kärsivällisesti minulle. Osoittanut ja sanonut haluavansa korjata meidän liittomme ja rakastavansa minua. Hän on toivonut, nyt varsinkin, että antaisin hänen näyttää, että hän on nyt luottamuksen arvoinen ja että hän rakastaa minua. Mutta sitten taas se salailu, että ei voinut kertoa ensimmäisen kärähdyksen yhteydessä, että on muutakin. Niin kai se tyypillisesti menee.

Kyllä nämä kaksi viikkoa tässä olen ollut aivan sekopää. Nukahtamislääkkeillä on nukuttu. Huonosti. Masennusoireita on kovasti nyt minullakin, ennen niin hymyileväisellä, sisukkaalla ihmisellä, joka aina tyypilliseen tapaansa on ajatellut, että kaikesta selvitään. Välillä tuntuisi helpottavalle sanoa, että erotaan. Että en jaksa. Haluan nämä kaikki negatiiviset ajatukset pois päästäni. Unelmoin siitä, että joku hoivaisi ja lohduttaisi, olisin jollekin ykkönen, ja että joku saisi vielä minutkin säteilemään. Itsestään ei ole jaksanut pitää huolta siten kuin olisi halunnut. Tuntuu, että on rupsahtanut tässä vuoden aikana. Ja sitten vertaa itseään niihin naisiin, joiden kuvia olen miljoona kertaa katsellut facessa. Eronneita yksinhuoltajia, jotka hyökkäävät innolla naimisissa olevan miehen kimppuun. Mieheni kertoman mukaan hän oli silloin niin otettu naisten imarteluista ja jatkuvista viesteistä ja hyi, miten helposti voinkin kuvitella tuon kaiken. Niin, mieheni voisi varmaan minua lohduttaa, ja ehkä saada vielä säteilemäänkin, jos antaisin hänen. Mutta välissämme on muuri. Sillä muurilla on niiden kahden vieraan naisen yhdistelmänimi. Muurin sisällä asuu Katkeruus, Nöyryytys, Nolous ja Kolaus itsetunnolle, kavereineen. Millä hemmetillä sen saa katoamaan? Jossain pinnan alla kun edelleen, asuu rakkaus miestäni kohtaan. Vai asuuko? Ihanaa perhettäni kohtaan nyt ainakin.

Hei, aiheena pettäminen avasi minunkin ajatukseni vuosien takaiseen kokemukseen. Pettämisen jälkeen yritimme rakentaa parisuhdetta uudelleen mutta ahdistuneisuus jatkui ja jatkui. En päässyt tunnetilasta ilman että lopetin suhteen kokonaan. Ystävyys tasolla jatkoimme jonkin aikaa mutta ei luottamus palannut. Aivan arkiset pienetkin asiat (valheet ja selittelemiset) häiritsivät, sotkivat arkeani ja omia suunnitelmiani, joten😭 ero myös ystävyystasolla. Tämä parisuhteesta ystäväksi ja siitä kaveriksi, tuttavaksi, "naapuriksi", hyvän päivän tutuksi sopi minulle hyvin. Hiljaa hyvä tulee sanotaan ja niin tässä kävi. Arki opetti sen, kuinka toisen tunteita ei voi hallita, en minä hänen eikä hän minun.
Nyt kun aikaa on kulunut hyvän tovin, katson miestä kuin ketä tahansa muiden joukossa. Ajattelen häntä tunteella, säälien, ajattelen ihmistä, hänen heikkouttaan, ajattelen tunteiden hallintaa. Ajattelen häntä pienenä poikana jonka lapsen tarpeita ei täyttänyt turvallinen aikuinen. Ajattelen hänen kohtaamiaan suhteita, naista joka etsi turvallista ja lämmintä syliä,ajattelen lämmöllä. Parisuhteeseen en hänen kanssaan lähtisi jos se päivä kun tapasimme olisi tässä - mutta, se aika ei palaa.
Minulle muiden neuvoilla ei ollut suurtakaan merkitystä. Omat tunteeni ja ajatukseni ja niiden selkeyttäminen oli tärkeintä, niin ja omalla järjellä tehdyt päätökset voimaannuttavia. Parisuhdetta ei hoidettu terapiassa koska hän ei sitä omien sanojensa kukaan tarvinnut koska syy oli minussa (kiitttoos!) - Siksi hoidin itseni terapiassa, terapialla, tehden terapeuttisia asioita kuten juokseminen.
Terapia, kiitos hyvä terapeuttini - auttoi minua jaksamaa, ymmärtämään, jatkamaan elämää vuosien masennuksen ja ahdistuksen jälkeen. Silloin kun itse olin aivan hajalla joku sanoi, että toivuttuasi olisit vahvempi, saat jotain uutta ja parempaa kasvattavaa tilalle, en uskonut sitä miten onnellinen voisin vielä olla. Kaikki kokemus kasvatti ja avasi uusia ulottuvuuksia. Parisuhteesen en lähde enää ja piste. Ystävyys tasollakaan en luota ja se tekee minut entistäkin vahvemmaksi, itsetunto alkaa olla melko kohdillaan. Kova en ole mutta tiedän, että puolensa täytyy pitää. Jokaiseen juttuun ei ensi kohtaamisilla tarvitse lähteä mukaan sillä minulla on aikaa kohdata omat tunteeni ja ruotia omin ajatuksin tutkien - mikä on kannattavaa🙂👍. Minulla on oikeus omaan elämään, oikeus rakentaa sellainen elämä mikä minulle on hyvä, jos jollekin oli hyvä lähteä suhteeseen vieraan naisen kanssa niin ok, sitä voi jatkaa syyllistymättä. Katkera en ole ja anteeksi olen antanut - seki tulkoon sanotuksi, että vapautta en vaihda sitoutumalla ihmiseen joka hajotti elämäni vaikkakin saadakseni jälleen rakentaa sen nyt vahvemmaksi.
Olen todella pahoillani jokaisen petetyksi tulleen puolesta. En ala neuvomaan ja ohjailemaan sillä tiedän, että jokaisella on oma tunne-elämä ja omat tunteet. Kokemuksesta voisin sanoa, että kannattaa pysähtyä, tutustua omiin tunteisiinsa tiedostaen siten kuinka paljon niiden antaa ohjailla ja hallita elämää. Yllättäviä asioita voi alkaa tapahtua omassa sydämen sopukassa.☺️❤️☺️

Heippa,

Ensimmäistä kertaa kirjoitan tänne, vaikka lukemassa olen käynyt kohta kuukauden päivät. Kuukausi sitten nimittäin paljastui, että miehelläni on ollut suhde yli kahden vuoden ajan.  Sain tietää tästä, kun toinen nainen otti minuun yhteyttä. Nainen lähestyi minua vajavaisin tiedoin, joita sitten mieheni alkoi täydentämään tämän kauheuden paljastuttua. Naiselle oli yllätys, että mieheni kertoi minulle heti kaiken.

Mieheni mukaan, hän oli halunnut päättää suhteen jo jonkin aikaa, mutta nainen oli uhannut kertoa minulle eikä mieheni halunnut sitä. Jonkin aikaa sitä jatkui ilmeisesti painostuksen alla, kunnes lopulta mieheni otti "riskin", että nainen totetuttaa uhkauksensa. Ja niin hän teki.

Elämä on ollut tietenkin yhtä helvettiä nyt tämän ajan. Minulle tuli aivan puskista se, että mieheni on pettänyt minua. Hän ei ole ikinä antanut mitään aihetta epäilyille. Olemme olleet pitkään yhdessä mieheni kanssa, lähes 20 vuotta ja meillä on lapsia.

Ennen ajattelin, että jos toinen pettää, niin se on siinä. Nyt en näe sitä niin musta-valkoisena. Rakastan miestäni yhä todella paljon. Ja hän sanoo rakastavansa minua. Olemme itkeneet yhdessä tätä tapahtunutta. Ja hän on silmin nähden rikki ja häpeissään. Sanoo olevansa toisaalta helpottunut, että tämä paljastui. On ollut kuulemma raskasta kaikki valehtelu ja peittely. Ja nainen on kuulemma ollut ainakin loppuajasta aika ikävän oloinen.

Mieheni kertoo hakeneensa naiselta pelkkää seksiä. Ja heillä oli tästä jonkinlainen sopimus. Että kumpikin saa halutessaan lopettaa seksisuhteen. Nainen kuitenkin ajan myötä alkoi haluamaan enemmän ja enemmän. (Tätä on aivan kauheaa kirjoittaa).

Haluan uskoa miestäni. Hän haluaa, että menemme yhdessä terapiaan (itsenäisesti olemmekin jo käyneet tapahtuneen osalta). Hän näkee, että meidän on mahdollista korjata avioliittomme ja saada se paremmalle tasolle, kuin ennen tätä kaikkea. Lasten myötä unohdimme toisemme. Meillä oli kyllä hauskaa yhdessä ja teimmekin asioita yhdessä, mutta intohimo hiipui. Mies tuli torjutuksi usein minun puoleltani. Äidiksi tultuani näin itseni vain äitinä, en enää vaimona. Mieheni on kuitenkin painottanut, että tämä ei ole minun vikani, ja hän ottaa kaiken vastuun tapahtuneesta. Mutta olemme pystyneet keskustelemaan, että mitkä asiat tähän johti.

Ongelmani on, että sorruin viestittelemään sille toiselle naiselle, koska halusin saada vahvistuksen mieheni kertomalle. Ja osittain sainkin. Kerrottakoon vielä, että mieheni on kyllä avoimesti vastannut minulle joka ikiseen kysymykseen, joita olen hänelle esittänyt.  Mutta naisen kertomukset olivat osittain ristiriitaisia, jo hänen itsensä kertomina. Ja saivat minulle tietenkin todella pahan mielen. Mieheni sanoo, ettei tuntenut mitään muuta kuin seksuaalista halua naista kohtaan. Nainen sanoi myös näin, mutta myöhemmin sanoi, että kyllä mieheni oli sanonut, että suhde on muutakin kuin pelkkää seksiä. Mieheni tietenkin sanoo, että nainen valehtelee ja kuvitellut kaiken, mutta toisaalta on antanut naisen ymmärtää tiettyjä asioita, jotta seksisuhde voisi jatkua.

Emme ole hakeneet eroa. Mutta olemme kyllä nyt puhuneet siitä. Tapahtuneen jälkeen olemme ottaneet yhteen, minä hyökännyt ja mies puolustautunut (verbaalisesti). Mutta toisaalta olemme myös lähentyneet. Suutelemme intohimoisesti, halailemme, istumme käsi kädessä sohvalla lasten mentyä nukkumaan. Olemme harrastaneet intohimoista seksiä useamman kerran. Haluaisin sitä koko ajan! Tunnen palavaa rakkautta miestäni kohtaan. Kuulostaako hullulta??

MUTTA samalla en saa mielestäni niitä naisen viestejä minulle. Hänen kertomaansa. Hetkittäin ahdistun suunnattomasti ja uskon, että mieheni on hakenut uutta kumppania naisesta, mutta jokin on mennyt pieleen, alkuhuuma kenties loppunut... Mutta onko sillä merkitystä? Mieheni on nyt tässä hetkessä minun kanssani ja sanoo katuvansa jne. Tietenkään en voi luottaa mieheeni sillä tavalla kuin ennen, en vielä enkä välttämättä enää ikinä.

Voisin jatkaa ja jatkaa asiasta kirjoittamista, huomaan sen auttavan. Hieman.

Voimia teille kaikille muille tämän asian äärellä oleville 🙁

Moi, ikävää, että sinäkin olet päätynyt tähän joukkoon.

Iso halaus täältä, yhdeltä saman kokeneelta.

Olen itsekin tänne aikoinani kirjoittanut tukea saadakseni ja nyt vuosien jälkeen palasin.

Yhdessä täälläkin edelleen ollaan, mutta ikäväkseni joudun toteamaan, etten näemmä ole päässyt asiasta vieläkään, kun tässä nyt kirjoitan.

Käytiin alkuun terapiassa ja vuosi sitten aloitin ihan itsekseni, uupumuksen aiheuttamasta masennuksesta johtuen. Tuo pettämisen särö taisi repiä auki isoja asioita minusta.

Ajatuksen tuon mieheni sivuloikan suhteen vaihtelevat näin 5vuoden jälkeen edelleenkin. Väliin tuntuu, että olen sinut asian kanssa. Ja toisinaan taas.. Onneksi se ei kuitenkaan enää ole joka päivä mielessäni.

Enemmän ehkä ajatukset nyt menneet siihen suuntaan, että onko uupumukseni ja masennukseni juuret tuossa pettämisessä. Olisiko sittenkin oman mielenterveyteni kannalta aika lyödä hanskat tiskiin ja katsoa, josko se elämänilo olisikin tämän parisuhteen ulkopuolella.

Parisuhteemme on teoriassa hyvä, mutta enenevissä määrin huomaan ajattelevani, ettei mikään oikein tunnu miltään ja todella pienet asiat alkavat toisessa ärsyttämään.

Suosittelen todella lämpimästi menemään sinne pariterapiaan! Ja miettimään että mitkä on ne teot ja sanat, joilla miehesi saa sinut vakuuttumaan ytimiä myöten siitä, että aidosti katuu.
Toki taisit mainitakin, että uskot asian olevan niin. Itse koen, että tarvitsisin sitä vakuuttelua edelleen eli en sitä sitten tainnut aikanaan riittävästi saada. Nyt tuntuu jotenkin kohtuuttomalta näiden vuosien jälkeen sitä anella.

Toinen asia mitä olen kaikki nämä vuodet toivonut, olisi ollut joku kokemus vertaistuki. Täältä kun kokemuksia luki; aika moni parisuhde on sitten kumminkin kaatunut tähän uskottomuuteen. Olen ilmeisen jääräpäinen, kun en usko että yksikään parisuhde ei ole  selvinnyt ja päässyt jatkamaan jossain vaiheessa sitä onnellista ja jonkin verran asiantuntijoidenkin vilauttelemaa mahdollista entistä parempaa suhdetta.

Harmi tosiaan, ettei täältä pysty henk.koht. viestejä laittamaan.

Hirmuisesti voimaa ja rakkautta sinulle. Muista pitää itsestäsi nyt erityisen hyvää huolta!!

Hei,

Voi kuinka kiva yllätys oli, että @HarrietHole olit kirjoittanut tänne. Todella kiva kuulla ajatuksia henkilöltä, joka on jatkanut suhteessa.

Olen käynyt yksilöterapiassa ja ensi kuussa menemme vihdoin pariterapiaan. Olemme kyllä puhuneet keskenämme paljon, mutta kaipaan myös ammattilaisen näkemystä keskusteluumme. Tapahtuneesta on kohta puoli vuotta, mikä kuulostaa pitkältä ajalta, silti tuntuu, että se oli eilen, kun tämä painajainen tuli tietooni. Ajattelen tapahtunutta yhä joka päivä. Mutta on huojentavaa, kun huomaa, että menee vaikka työpäivä asiaa ajattelematta.

Toisinaan tulee yhä ajatuksia, että miten voi olla mahdollista, että minulle/meidän parisuhteelle kävi näin. Puhutaan, että pettäminen on yleistä, mutta en olisi uskonut, että omalle kohdalle osuu. Ei se ole niin, että niin vaan tapahtuu. Se on traumatisoivaa ja niinkuin ystäväni sanoi, että kuulleessaan asiasta, hänestä tuntui, kun joku olisi kuollut. Ei pettäminen ole mikään kevyt asia. Petetylle varsinkaan. Kai tapahtuneen hyväksyminen on kohdallani vielä kesken.

Valtavaa itsetutkiskeluahan tämä on myös ollut. Mitä haluan ja kuka minä olen? Ei huono asia, itsetutkiskelu nimittäin. Ja se tutkiskelu jatkuu vielä.

Kirjoitelkaa tänne 🙂 Kaipaan yhä niin vertaistukea saman kokeneelta.

Täällä itse ensimmäistä kertaa kirjoittelen. Olen pitkään lukenut teidän muiden kirjoituksia täältä ja monista ammentanut voimia...

Mieheni muutaman kuukauden kestäneestä uskottomuuden selviämisestä on nyt aikaa reilu 2v. Aikanaan varmaankin shokkivaiheessa luulin selvinneeni asian yli ja kävimme terapiassakin yhdessä ym. Näin jälkeen päin on mieleeni tullut asioita ja yksityiskohtia, jotka varmaan shokkivaiheessa mieleni sulki taka-alalle. Ja nyt on vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Luulin silloin aikanaan antaneeni anteeksi, mutta mieleni ei vain pysty unohtamaan! Lähes päivittäin asia on jollain lailla mielessäni. Ei enää ehkä kokoajan, mutta liian usein kuitenkin. Minusta on tullut miestäni kohtaan paljon aiempaa kylmempi ja välillä etoo katsoa rakastamaani miestä miettien samalla, miten helvetti pystyit loukkaamaan minua niin? Seksin aikana usein mietin heitä yhdessä, mieheni koskiessa mielessäni käy vain miten ja milloin on sitä toista koskenut. Meillä on koko suhteemme ajan ollut hyvin aktiivinen ja tyydyttävä seksielämä, joten sivusuhde ei todellakaan johtunut seksin puutteesta. Sen mieskin on myöntänyt terapiassa, mutta ei ole osannut sanoa syytä toiminnalleen. Toki oli kovassa päihdekoukussa tuolloin, mutta mielestäni pettämistä ei voi selittää päihtymistilalla. Itse on kuitenkin valintansa tehnyt ja pitäisi kantaa vastuu tekemisistään. En tiiä mitä oikein kaipaan. Vieläkin tekisi mieli puhua asiasta, mutta nykyään mies hermostuu eikä suostu puhumaan. Aikanaan kyllä sovittiin, ettei enää ikinä asiasta puhuta, mutta kun minulla olisi yhä tarve puhua ja saada tietää MIKSI? MIKSI? Olen aikanaan kytännyt puhelinta, säikkynyt joka kerta sen piippaillessa ym. Nykyään tutkin yhä aika-ajoin löytämättä yhtään mitään. Varmaankin etsiessä salaa toivon jotain löytäväni, jotta voisin sitten vihdoinkin heittää miehen pihalle. Toisaalta pelkään reaktiotani jos jotain joskus löytäisin... Voisin siinä raivossani vaikka tappaa miehen... En tiedä kauanko tulisi odottaa muutosta tai itseltä jonkinlaista hyväksyntää asialle. Ei tätä epävarmuutta ihminen kauaa jaksa, kun ei voi luottaa mihinkään. Rakastan hyvinkin paljon yhä ja tiedän ettei erokaan olisi helppo ratkaisu. Silti usein nykyään mietin, ettei tämäkään kituminen mitään elämää ole, vaan ero olisi vain helpotus jolla pääsisin vihdoinkin itseni kanssa sinuiksi. Luulin aina ennen olevani kerrasta poikki- ihminen. On ollut hyvin vaikeaa antaa itselle anteeksi se, miten olen antanut itseäni kohdella ja miksen heti jättänyt petturia asian tultua ilmi. Kertokaahan joku, odotanko turhaan sitä päivää jolloin pystyisin asian unohtamaan eikä se jatkuvasti muistuttaisi olemassaolostaan. Yksilöterapiasta olisi varmasti apua. Olenkin sinne meinannut jo 2v varata aikaa, vieläkään sitä tekemättä. Jotenkin häpeän puhumista vieraalle asiasta. Ystävistänikin vain yksi tietää totuuden. Silloin kriisi vaiheessa sulkeuduin tyystin enkä kuukausiin pitänyt mitään yhteyttä keneenkään. Koen vaikeaksi myöntää kenellekään että minulle kävi näin. Häpeän asiaa niin hirveän paljon, vaikka tiedän ettei minulla petetyllä olisikaan mitään hävettävää... Itsetuntoni koki hirvittävän suuren romahduksen ja pelkäänkin etten koskaan enää saa sitä positiivista, itsevarmaa ihmistä takaisin. Nyt on jäljellä vain rikottu, epävarma, kyyninen nainen... Sanokaahan kohtalotoverit paraneeko tämä tästä koskaan?

Hei Penelope1 ja muut,

Onpa ikävää, että yhä vielä tunnet noin voimakkaasti 🙁 Toisaalta miksipä et. Ihan ymmärrettävää. Valitettavasti itsellä mennyt miehen paljastumisesta vasta niin vähän aikaa, etten osaa vastata viimeiseen kysymykseesi. Kunpa osaisin.

Suosittelisin sinua menemään puhumaan ammattilaiselle. Ei sinun tarvitse hävetä sitä, miten sinua on kohdeltu. Mutta pystyn ymmärtämään senkin tunteen. Itsehän olin tilanteesta erittäinkin avoin. En nyt vastaantulijoille huudellut, mutta ystävilleni kerroin. Minua se auttoi siinä hetkessä. Nyt myöhemmin kadun yhden henkilön kohdalla, että kerroin. Ja se johtuu siitä, etten usko tämän henkilön ymmärtävän sitä, että jäin suhteeseen. En usko, että kukaan sellainen, joka ei ole kokenut tällaista, voi täysin tietää, miten itse reagoisi vastaavassa tilanteessa. Mutta huomaan saavani itseni kiinni toisinaan ajatuksesta, että miten minua höynäytettiin, olinpa tyhmä jne. Ja ajatteleeko joku minua heikkona tai muuten outona, kun olen päättänyt jatkaa. Näiden tunteiden äärellä yritän kääntää ajatusta siiihen, että minun elämä ja minun päätös, en ole tilivelvollinen niistä kenellekään.

Mutta, tosiaan, mene puhumaan. Puhuminen yleensä selkiyttää ajatuksia, ainakin omalla kohdalla on näin. Ja ammattilainen saattaa antaa sinulle uutta näkökulmaa tilanteeseen.

Voimia sinulle Penelope1!