Tänään on viikko kulunut siitä, kun mies lähti. Pelkkää aaltoilua on olotila ollut, välillä on jo rauhallisempi olo ja sitten painun taas aallonpohjalle. Oon vihanen itselleni siitä, että olen näin heikko. Haluaisin olla voimakas ja rohkea ja pystyä katsomaan tulevaisuuteen odottavin mielin. Vaan olen ihan suossa josta en pysty nousemaan, vaikka kuinka yritän. On pakahduttava ikävä! Ja niin hölmö olen, että aina kun hissi nousee ylös, ajattelen että jospa se onkin mun mies. Sama on kun puhelin soi, joka kerta säpsähdän. Ajatukset pyörii koko ajan miehen ympärillä, mietin että mitäköhän hän juuri nyt tekee tai ajatteleekohan hän ollenkaan minua... Mietin ettei kai tää nyt oikeesti voi päättyä näin, ettei enää koskaan keskusteltaisi tai nähtäisi! Miehen kaikki tavaratkin on täällä, mutta mitään hänestä ei kuulu.

Tiedän, että en todellakaan ole ainoa joka tässä tilanteessa on tai on ollut, mutta se ei juuri helpota oloa. Miten ihmeessä te muut olette päässeet tämän yli?

Hyvä Sariella,

hylätyksi tuleminen on elämän raskaimpia kokemuksia, mutta toki on vielä paljon vaikeampiakin kuten vakava sairaus, läheisten ja erityisesti lasten menettäminen sekä tietysti erilaiset sotavammat ja traumat. Silti hylätyksi tuleminen on kuin puukonpisto suoraan ihmisen sieluun, tuska, joka ikään kuin riisuu ihmisen aseista ja pakottaa kasvot maata vasten. Onkohan ketään, joka EI olisi sitä kokenut? Muodossa tai toisessa? Useimmat ovat. Jopa useaan kertaan kuten minä. Ja kiitos vain: ei siihen totu. Jokainen lyönti koskee vain yhtä enemmän. Mutta ihme kyllä: useimmat ovat selvinneet. Täällä Tukinetissäkin on meitä rakkauden vaurioittamia tukuttain, kompuroimassa vihansekaisin tuntein eteenpäin, toisiinsa nojaten, välillä polulta liveten, mutta kuitenkin eteenpäin eläen.

Jos joka kolmas avioliitto päättyy eroon (Helsingin seudulla joka toinen), niin kuinka paljon onkaan niitä lyhyempiä suhteita, jotka loppuvat kirvellen? Mutta auttaako nälkää näkevää se, että naapurillakin on nälkä? Ei auta.

Ainoa lääke rakkauden puutteeseen on rakkaus. Ainoa tapa toipua erosta on antaa ajan kulua... yleensä puhuminen, kirjoittaminen, piirtäminen, laulaminen, tanssiminen jne. auttavat. Yleisimmin käytetty purkautumistapa on puhuminen. Saamasi lääkkeet ovat hyödyllsiä, mutta eivät poista tuskaa. Itse en olisi ilman lääkkeitä tuskin enää hengissäkään. Suosittelen lääkkeitä kaikille. Ne ovat silta elämään, ja toiselle rannalle päästyään voi alkaa rakentamaan elämäänsä uudestaan.

Tänään adventtina olin kirkossa ja saarnassa puhuttiin paljon anteeksi antamisesta. Niin vaikealta kuin se kuulostaakin, anteeksi antaminen on tie mielenrauhaan. Se on kaikkea muuta kuin helppoa. Paljon tarvitaan rukousta, meditaatiota, hengellistä luettavaa, pohdintaa ja kävelyretkiä luonnossa ennen kuin anteeksiantamisen siemen alkaa itää. Mutta se on mahdollista. Minäkin olen ainakin jossain määrin toipunut ja Sinäkin tulet vielä toipumaan. Mutta ilmaiseksi en ole saanut mitään. Kaikki on ollut kovan työn takana. Sellaista on rakkaus yhteen ihmiseen. Asia alkaa näyttää toisenlaiselta, jos pystymme harjoittamaan lähimmäisenrakkautta, siis rakkautta ei vain yhtä ihmistä vaan mahdollisimman monia kohtaan.

Aivan alkajaisiksi voit ottaa päivän kerrallaan. Kipu tulee aaltoina, se on samanlaista kuin flunssassa kärvistellessä. Juuri kun luulee taudin hellittäneen, se iskee taas ihmiseen suden leuoin. Kieriskele kivussa, huuda tuskasta, jos se auttaa. Ota pilleri. Puhu ja kirjoita. Mutta älä vahingoita itseäsi äläkä toisia. Älä juo viinaa. Jos tuntuu ylivoimaiselta, mene päivystykseen tai soita. Saat apua.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, että kirjoittamasi perusteella myös miehesi tarvitsee apua. Voisit ehkä ottaa yhteyttä hänen omaisiinsa, ystäviinsä, johonkuhun, jonka luulet kykenevän auttamaan häntä.

Älä lannistu.Täällä on monta, jotka ovat kokeneet saman, monta, jotka tukevat Sinua. Ja kirjoita taas siitä, miten sujuu. Sitä varten tämä foorumi on. Voimia Sinulle! 🙂👍

Palasin taas tänne päivittämään tilannettani. Mieheni lähdöstä on siis kulunut jo pari kuukautta. Jouduin vuodenvaihteessa muuttamaan, kun entinen asunto oli miehen nimillä ja minulle kerrottiin, että vuokraoikeutta ei pysty siirtämään minulle, vaan joutuisin hakemaan sitä ja olisin jonossa vieläpä viimeisenä. Se oli rankkaa aikaa. Käydä läpi kaikki miehen tavarat ja paperit (joita hän ei ollut vieläkään hakenut pois) sekä heittämään pois turhaa jne. Kaikkihan tietävät, millaista muutto on ja sitten kun sen vielä joutuu hoitamaan yksinään. Muuton jälkeen olin aivan loppu, nukuin ja makoilin kolmen päivän ajan. Mutta mikä onnellista, sain jo sentään paremmin nukuttua ja olokin oli paljon kohentunut 🙂

Kun oli palaamassa töihin, mieheni ottikin minuun yllättäen yhteyttä. Selvisi, että hän oli todellakin sairastunut, joutunut psykoosiin ja sitä kautta pakkohoitoon. Hän otti minuun yhteyttä heti kun pääsi sieltä pois. Koska minä rakastin häntä ja rakastan edelleen, olin valmis ottamaan hänet takaisin kun hän kertoi miten paljon hän rakastaa minua ja miten hän oli hoidon aikana oppinut ymmärtämään asioita ja löytänyt luottamuksensa takaisin. Mutta hän halusi hoitaa ensin sairaalakäynnit vanhempiensa luota käsin eikä muuttaa heti takaisin luokseni.

Siinä olisi voinut käydä hyvinkin, mutta ikävä kyllä mieheni on liian riippuvainen äidistään ja sisarestaan. Äitinsä on vihannut minua alusta asti, koska hän olisi halunnut että mieheni olisi mennyt yhteen lapsensa äidin eikä minun kanssani. Ja nyt hän tietysti sai päähänsä syyttää minua mieheni sairaudesta, sai aivan hirveän kohtauksen kun mieheni kertoi ottaneensa yhteyttä minuun. Sisar meni tähän mukaan ja alkoi lähettelemään minulle ilkeitä viestejä, joissa hän syytti minua aivan kaikesta mahdollisesta, mm. olen manipuloinut miestäni ja minun olisi pitänyt yhteisestä asunnostamme siivota aivan kaikki (jätin siis mieheni osuuden hänen siivottavakseen, enhän minä voinut tietää että hän oli pakkohoidossa, kun olivat yhteistuumin sen minulta pitäneet salassa). Kuulemma rukoilee, että löytäisin jonkun toisen hyväksikäytettävän.

Olin tietysti hurjan loukkaantunut, koska totuushan on aivan toinen. Käyn itsekin töissä ja tienaan lähes yhtä paljon kuin mieheni. Töiden lisäksi opiskelen. Silloinkin kun mieheni kanssa vielä asuttiin yhdessä, hoidin myös kotityöt koska mieheni istui yleensä koneella. No loukkauksista ajattelin, että ajatelkoot musta mitä vaan, niin kauan kuin minun mieheni luottaa minuun ja tietää totuuden. Vaan ei sitäkään kestänyt kauaa. Kun mieheni oli vanhempiensa ja sisartensa kanssa saanut siivottua entisen asuntomme, kaikki myrkylliset puheet minusta olivat jo ehtineet vaikuttaa häneen. Hänkin syytti minua samoista asioista kuin he ja lisäksi koki, että meidän särkyneen avioliiton sirpaleiden siivoaminen oli liikaa ja hänen rakkautensa siinä samalla kärsi. Erityisesti tuntui ottavan koville se, että olin tuskissani repinyt meidän hääkuvamme ja poistanut koneelta yhteiset kuvamme. Lapsellista ehkä, mutta hän ei tunnu ottavan huomioon ollenkaan sitä missä jamassa minä olin tuolloin.

No sain häneltä monta sekavaa viestiä, joiden perusteella voin helposti päätellä, ettei hän ole vielä kunnossa. Yhdessä niistä hän sanoi, ettei halua loukata äitiään ja sisartaan, joiden tietää vihaavan minua. Se loukkasi puolestaan minua kovasti. Ei kai aikuisen miehen kuuluisi antaa äitinsä päättää elämästään. Ja että hän haluaa rinnalleen ihmisen, jolla on samat perhearvot kuin hänellä. Sekin oli minusta aivan käsittämätöntä. Minähän olen avioliiton kautta hänen perheensä eikä hän tunnu arvostavan avioliittoamme ollenkaan. Lapsuuden perhe on se, josta rakkaudesta huolimatta on irtauduttava omilleen.

Mutta kun olen netistä lukenut paljon tästä sairaudesta, olen antanut itseni ymmärtää, että tässä vaiheessa pitäisi olla kärsivällinen. Ymmärrän, että hetkessä tuollaisesta sairaudesta ei toivuta ja kuinka vaikeaa hänellä on. Vaikeata minulle on kuitenkin se, että itse en saa mistään tukea, vaikka tavallaan olen kuitenkin mielenterveyspotilaan omainen, joskaan en pääse olemaan hänen tukenaan vaikka haluaisinkin.

Laitoin hänelle tiistaina kauniin viestin, jossa pyysin häntä muistamaan kuinka vakavasta sairaudesta oli kyse, ja siksi antamaan itselleen aikaa toipua ja olemaan armollinen itselleen. Kaikki mitä hän siihen vastasi, oli Kiitos! Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään. Nyt en tiedä, onko järkevintä antaa hänen olla ja miettiä asioita rauhassa, vaiko yrittää pitää yhteyttä ja tukea hänen toipumistaan.

Sydämeni jaksaa vielä kuitenkin toivoa, koska rakastan häntä paljon. Tämä epävarma tilanne vaan stressaa melkomoisesti. Toisaalta, jos hän antaa äitinsä ja sisarensa määrätä elämästään, niin en voi kuin ajatella, että hän ei ole minun rakkauteni arvoinen.

Etsijä: kiitos sinulle kauniista sanoista ja hyvistä neuvoista! Todellakin huomaan, että tiedät mistä puhut. Itselläni tämä on ensimmäinen kerta, kun olen tässä tilanteessa. Olen ollut kerran aiemmin naimisissa, mutta silloin oma rakkauteni kuoli silloisen mieheni alkoholismiin ja siihen miten hän minua kohteli. Silloin se olin minä, joka lähdin 4 lapseni kanssa.

Tuo sinun neuvosi, että älä missään nimessä juo, olisi ollut erityisesti toteuttamisen arvoinen. Valitettavasti vain itselleni kävi viime viikonloppuna niin, että hairahduin juomaan, ihan liiallisesti pitkän tauon jälkeen ja vielä masennuslääkkeen kanssa, eikä siitä mitään hyvää seurannut 😳 Kalliiksi tuli, mutta sain opettavaisen läksyn. Jatkossa aion nimenomaan turvautua kirjoittamiseen ja uusiin harrastuksiin.

Tästä tuli kovin pitkä sepustus, mutta olisi ihanaa jos joku jaksaisi sen lukea ja kommentoida 🙂