Meillä menee hyvin. Olemme olleet naimisissa vajaa 10 vuotta ja meillä on viisi lasta. On ylämäkiä ja alamäkiä. Suuria ongelmia ei ole eli kumpikaan ei ryyppää, petä tai pelaa. Olemme hyvät ystävät ja yhteisiä kiinnostuksen aiheita on. Kahdenkeskistä aikaa yhteisille tekemisille ei tosin juurikaan ole.
Vaikka hyvin menee, erosta puhutaan säännöllisesti. Minä lähinnä. En oikeasti halua erota, haluaisin vain joidenkin asioiden muuttuvan paremmiksi. Samojen asioiden kanssa olemme taistelleet koko yhteiselämän ajan.
Miehen ajoittainen tunnekylmyys on yksi niistä. Kun hän on väsynyt tai stressaantunut, hän alkaa puhua minulle kylmään sävyyn ja syyttää minua virheistä, pienistäkin joita arjessa tulee. Viime aikoina tätä ikävänsävyistä puhumista on alkanut ilmetä vieraidenkin läsnäollessa (ei haukkumista tai mitään, vain sellaista puheen sävyä joka kuuluisi mielestäni jollekin ihmiselle josta ei pidä eikä omalle rakkaalle). Tämä liittyy siis miehen väsymykseen mutta kuitenkaan hän ei pyri väsymystä tai stressiä erityisesti poistamaan. Valvoo tosi myöhään vaikka pyydän nukkumaan, ei juuri liikuntaa harrasta, ei tee mitään ”hauskaa” omalla ajalla vaan lähinnä pelailee tietokonetta (sitten perheen yhteisellä ajalla olisi menossa omiin hommiin). Hän ei myöskään ole kovinkaan innokkaasti hakenut uutta työtä vaikka nykyinen on hyvin epätyydyttävä. Joitain hakemuksia on täyttänyt muttei sen enempää, vaikka kovasti hänellä on suunnitelmia mitä voisi työnsaannin eteen tehdä niin ei kuitenkaan tee. Hän vetoaa, ettei ehdi.
Kasvattajana mies on vaikea kumppani. Hän helposti unohtaa yhteiset sopimukset kasvattamiseen liitttyen eikä ikään kuin ajattele asioita loppuun, menee vain usein siitä missä aita on matalin. Sitten kuitenkin hän soimaa lapsia siitä etteivät nämä osaa käyttäytyä tai kunnioita isäänsä.
Riitatilanteissa mies usein vetäytyy vastuusta ja vain tuijottaa eteenpäin. Tai syyttää minua vaikka jälkikäteen myöntääkin että syy oli hänessä.
Ajoittain hän on myös hyvin herkkä, esim. ei pidä äänensävystäni jolloin pitää sitä syynä syyttää minua ja haastaa riitaa.
Pääongelmamme taitaa olla se, että mieheni voisi olla tosi hauska isä ja hyvä puoliso, mutta hän ei ole. Hän on aivan toinen mies kuin tavatessamme: väsynyt ja ailahteleva. Muiden läsnäollessa hän on ”oma itsensä”, se ihminen jota rakastan mutta perheen parissa hän on useinkin ihminen, josta en edes pidä ja jonka kanssa en olisi koskaan mennyt naimisiin.
Totuuden nimessä on sanottava että parannusta tilanteessa on ollut niin, että mies nykyisin huutaa lapsille huomattavasti vähemmän kuin ennen. Tämä on tulosta siitä, että olen tosissani uhannut erolla ja sanonut miten valmis olen lähtemään jos lapset joutuvat kärsimään.
Sekin on sanottava, että vikani on minussakin. Hermostun joskus helposti ja aiemmissa elämäntilanteissa monia vuosia sitten saatoin saada koviakin raivokohtauksia ja lyödäkin miestä. Syy oli aina sama: turhauduin siihen, että mies toimi kuten yllä kuvasin enkä keksinyt mitä tehdä että hän kuulisi hätäni. Nykyisin kuitenkin pystyn kävelemään tilanteesta pois paljon miestä paremmin. Koen ikään kuin kasvaneeni paljon, miehen jäädessä aloilleen tai jopa taantuessa.
Mitä siis tehdä? Toisen puolesta en voi elämää muuttaa, mutta hänen valintojaan minun on kestettävä. On vaikeaa elää näin. Usein mietin, etten jaksaisi. Haluaisin mieheni olevan tasavertainen kasvattaja, tuki ja turva meille kaikille. Haluaisin hänen noudattavan yhdessä tehtyjä sopimuksia ja hoitavan terveyttään paremmin.
Uskon mieheni kärsivän masennuksesta. Hänellä onkin mielialalääkitys työpaikkalääkäriltä mutta sen tukena ei ole keskusteluapua. Pari kertaa oli työpsykologikäyntejä mutta siellä puhuttiin vain työasioista, ja niistäkin on useita vuosia aikaa. Ilmiselvästi mieheni tarvitsisi keskusteluapua, itse en jaksa enkä haluakaan se olla. Olen puolueellinen, hän tarvitsisi neutraalia ihmistä jolle puhua myös minusta. Mies on erokeskustelujen yhteydessä vuosien saatossa luvannut useita kertoja hakeutua keskustelemaan jonkun kanssa, mutta koskaan niin ei ole tapahtunut.
Pelkään, että jonain päivänä en vain jaksa vaan toteutan erouhkaukset. Olen kokenut itse useita erittäin suuria vaikeuksia viimeisen vuoden aikana ja olen hyvin väsynyt. Tarvitsisin tässä elämänvaiheessa kipeästi miestä, joka tuntisi empatiaa minua kohtaan ja haluaisi suojella minua. Tuntuu, että oma mieheni ei ole enää moneen vuoteen tähän kyennyt mutta kuitenkaan hän ei myöskään muuta toimintatapojaan. Mietin toisinaan, tuhlaanko elämääni. Olen vielä nuori, alle 35. Tuleeko meille ero jossain vaiheessa kuitenkin, eikö kannattaisi tehdä se päätös jo nyt? Jos meillä eiolisi lapsia, olisin lähtenyt jo kauan sitten ainakin joksikin aikaa antamaan miehelle tilaa ja rauhaa. En koe että olisin yhdessä lasten vuoksi mutta en halua heidän elämäänsä järkyttääkään ellei ole pakko.
En tiedä mitä tehdä… Ehkä näytän tämän kirjoituksen miehelleni. Olenhan minä tämän kaiken sanonut, mutta onko hän kuullut.
Kuulostaa paljon tilanteeltani, paitsi meillä vaimo voi pahoin. Mietin myös usein hukkaanko elämääni. Onko elämä elämisen arvoista, jos illalla ainut hyvä asia, joka tulee mieleen on: selvisin päivästä. Koen, että elämässä pitäisi pystyä tekemään muutakin kuin vain selviämään päivä kerrallaan.
Näen usein häivähdyksiä iloisesta, mukavasta ja rauhallisesta persoonasta, johon rakastuin. Toisaalta kuviossa ovat myös raivoisen tyrannin kiukunpuuskat.
Mietin eroa siltä kantilta, että käännän niin monta korttia, että jälkikäteen en tulisi katumaan päätöstäni. Käymme nyt vaimoni kanssa terapiassa, aika näyttää mihin se johtaa.
Moi saaris. Tuo kuulosti valitettavasti hyvin paljon siltä, minkälainen tilanne meillä oli avioliitossa viime aikoina, ehkä jopa vuosina. Meillä se vaan on edennyt asumuseroon ja on jotenkin siihen jämähtänyt jumiin.
En varmaankaan ole ihan samanlainen, kuin miehesi, mutta jaan jotain miten itse olen kokenut vastaavanlaisessa tilanteessa.
Tunnekylmyys, voi olla ihan sitä samaa ongelmaa kuin minulla. Eli että yksinkertaisesti on kasvatettu ja kasvanut tunnekylmässä tai tunteet tukahduttavassa ilmapiirissä.
Ainakin itselleni kaiken negatiivisen olen oppinut kasaamaan sisälleni, mutta siinä samalla on mennyt luottamus ihmisiin ja olen vetäytynyt syvälle itseeni monissa asioissa. Tämä tietenkin esti täyden luottamuksen vaimoon ja ihan pienistä harmittomista? kommenteista satutin jotain syvällä itsessäni, enkä koskaan aiemmin pystynyt päästämään oikeasti lähelle, enkä siten myösköön ottamaan vaimoani lähelle. Sitä hän olisi tarvinnut ja sen kokemuksen tuomaa turvaa ja ehdotonta hyväksyntää. Tahdoin sitä ja puhuin siitä ja ajattelin niin, mutta omien estojeni takia tunneyhteys välillämme jäi pahasti vajaaksi ja se johti siihen, ettei vaimo enää jaksanut. Tosin meillä siihen tuli kolmas osapuoli, joka tarjosi korviketta tarpeisiin, mutta taisi käydä niin, että tämä satuttikin vaimoa vielä enemmän kuin minua. Ainakin on asian kanssa ihan solmussa, vaikka suhde on poikki.
Saamattomuus. Se on paha. Tunnistan todellakin tämän. Minulla pahin este omien ongelmien hoitamiseen oli saamattomuus, mutta sen juuret oli häpeässä, joka esti hakemasta ennen tätä kriisiä apua. Jotenkin oma mieli on sellainen, että kaikkea epämukavaa lykkää niin pitkälle eteenpäin, ennen kuin on pakko tehdä jotain. Valitettavasti tämäkin ongelma sitten autoti hajottamaan meidän avioliittoa pahasti. Tosin vaimon asenne pahensi tilannetta ja teki avun hakemisen vaikeaksi, koska se tuntui painotamiselta ja todella vaativalta. En pystynyt olemaan vahva.
Muitakin isoja virheitä tein, mutta niissäkin saa katsoa peiliin ja ikävä sanoa, mutta lapsuudesta ne mallit ja huonot toimintatavat nousee.
Nyt on onneksi aikaa ja tahtoa selvittää mikä oikein on, että osaan olla hyvä isä lapsille. Vaimon paluu on hyvin epävarma, mutei mahdoton. Iso työ meillä on joka tapauksessa edessä, vaikka erokin tulisi.
Osaisinpa auttaa tai antaa hyviä vinkkejä teidän tilanteeseen, mutten osaa. Jostain luin, että mies ottaa naisen puheet vasta vakavasti,kun tapahtuu tekoja. Ehkä me ollaan sitten niin nuijia, ettei puhe mene syvälle tajuntaan ennen kuin se konkretisoituu. "asumusero" kotona ja siihen yhdistetty ulkopuolisen avun hakeminen voisi toimia. Kunno asumuserokin voi olla hyvä, mutta siinä on sitten vaaransa, jos haluaa avioliiton pelastaa.
Älä kuitenkaan luovuta ikinä perheen puolesta! Mutta se on vain minun mottoni.
Täällä on kanssa yksi joka välillä tunsi menettäneensä sen kumppanin johon oli rakastunut aikanaan. Hän ei osannut tehdä päätöksiä eikä kantaa vastuuta mistään, ja tuntui että hänen päätehtävänsä oli unohtaa tehdyt sopimukset ja sovitut menot. Aina kun asiasta keskusteltiin, se johti 2-3 viikon tai kuukauden korjaantumiseen ja sitten taas luisui entiseen takaisin.
Hän kävi psykologilla selvittelemässä ajatuksiaan ja ei siinä samantien, mutta vähitellen se tuotti tulosta. Nyt minulla on taas enemmän tasavertainen puoliso.
Oli jotenkin hätkähdyttävää lukea alkuperäisen kirjoittajan tekstiä. Pääpiirteittäin kuin omasta elämästä.
Välinpitämättömyys nakersi suhdettamme ja aiheutti isoja riitoja mitättömistä asioista. Kun ennen rakastimme ja elimme siitä tunteesta, vuosien saatossa vain enää suoriuduimme. Yhteistä taivalta takana kymmenisen vuotta, lapsiakin.
Useita kertoja uhkasin erolla ja lopulta päädyin siihen. Muutimme erilleen asumaan. En ollut puolisoni kanssa melkein kahteen kuukauteen missään tekemisissä, lukuunottamatta kohtaamista parkkipaikalla, kun lapset vaihdettiin. Lopulta sain omat ajatukseni niin selviksi, että oli aika puhumiselle. Kerron puolisolleni avoimesti, miten minulla meni ja kerroin henkisen taakan kasvaneen niin raskaaksi, että minun oli itseni takia lähdettävä.
Nyt siis olemme harkinta-aikaa elävä aviopari. Pidämme päivittäin yhteyttä, puhumme asioista. Toivoa meillä vielä on, että asumme joskus saman katon alla. Minun suurin virheeni on ollut asioiden sisälle patoaminen ja puolisolta olen eniten odottanut ihan konkreettista tukea, olkapäätä. Minä olen se herkempi osa-puoli, puoliso näennäisesti vahvempi. Suren kovasti avioliiton hajoamista. Ja tunnen itseni yksinäiseksi ja puolikkaaksi ilman toista. Itse olisin valmis palaamaan, mutta toinen haluaa katsoa pidemmän aikaa, mitä tastä tulee. Minun romahduksen ja masennuksen jälkeen, puolisoni haluaa, että saan itseni ehjäksi. Sitä kautta onnelliseksi ja iloiseksi, sellaisen puolison hän haluaa takaisin. Suhteemme on parantunut huomattavasti ja huomaan miehessäni piirteitä, joita ei vuosiin ole näkyvillä ollut. Meillä on siis toivoa. Olen ehkä ollut vähän nopea liikkeissäni. Mutta erehdyksen kautta oppii. Meillä on vielä paljon toivoa 😀