Haluaisiko joku kommentoida jotain? Olenko aivan ylihysteerinen, kun tuntuu niin pahalta toi salailu? Pieni juttuhan se on jos siihen ei liity muuta, mutta toisaalta tiedän, että on valehdellut muistakin asioista, joten ihan mitä tahansa muutakin voi tulla ilmi. Tuntuu vaan, että miehellä on ollut vuosia salainen elämä, josta en ole tiennyt mitään.

Valehtelu parisuhteessa on useimmiten huono asia. Totuushan on se, että meistä jokainen valehtelee ja valehtelulla on oma roolinsa, jotta yhteiselämä toimii, mutta yleensä kyse on pienistä valheista, jotka ei vaaranna parisuhdetta palastuessaan.

Ulkopuolisen on aika vaikea arvioida, miksi miehesi on valinnut valehtelun tupakanpoltosta. Itse olisin tosi harmissani jos tämmöinen tulisi ilmi, mutta jos se ei minun ja läheisten elämää suuremmin haittaa, niin siitä varmaan selviäisi hyvin puhumalla. Jonkinlaisesta luottamuspulasta asia kuitenkin kertoo.

Mutta jos taustalla on muita asioita, esim. suhde, niin silloin tupakointi on vain yksi valhe isommassa kuviossa ja kertoo paljon suuremmista ongelmista, mutta tästä et ollut itsekään aivan varma? Itse elän suhteessa, missä joudun käsittelemään todella suuria valheita ja aluksi en kiinnittänyt niihin kovin paljon huomiota ja suurimmaksi osaksi en edes ymmärtänyt, että minulle valehdellaan, sillä niin vakuuttavasti asiat esitettiin. Sen jälkeen ymmärsin muutaman isomman asian kohdalla, että asiat ei mene nyt oikein, mutta yritin jälleen rationalisoida ja ymmärtää toista. Vasta muutaman vuoden jälkeen ymmärsin toisen olevan patologinen valehtelija ja kaikista meille tärkeistä asioista oli minulle valehdeltu. Se oli musertavaa ja rankkaa. Slloin myös tajusin, että olihan niitä merkkejä koko ajan ilmassa, mutta en vain osannut ottaa asioita puheeksi ja vaatia selityksiä kun toinen onnistui harhauttamaa uusilla valheilla ja kriiseillä, jotka ohittavat tärkeydessä minun pienet ongelmani. Tilanteesi ei kuitenkaan äkisti kuulosta siltä, että puolisosi olisi täysin paatunut valehtelija, joten toivottavasti löydät hänen kanssaan keskusteluyhteyden ja saatte purettua asiat. Jos puolisollasi on omatunto, hän kyllä lopulta myöntää mitä muuta on salaillut, mutta tärkeää on saada keskusteluyhteys, jossa on turvallista puhua ja tässä jokin ulkopuolinen apu voisi olla paikallaan. Minun puolisolla ei ole omaatuntoa, joka soimaisi häntä myöntämään mitään. Hän myöntää vain jos on aivan pakko, jotta saa jotain muuta minkä kokee vielä tärkeämmäksi. Vasta kun edessä oli ylitsepääsemätön seinä (erouhkaus) hän on muuttanut hieman tapojaan. Suurinta osaa valheista hän ei ole vieläkään myöntänyt ja osasta pitää edelleen kynsin ja hampain kiinni vaikka faktat on vastaan, mutta uusien määrä on vähentynyt siedettäväksi. Mutta minun olisi silti pitänyt ottaa ero heti kun asioiden todellinen puoli selvisi, sillä toiset ovat aivan liian hyviä manipuloimaan tilanteita itselleen sopiviksi ja varmaan olen jälleen uskonut uusia valheita ja elän kuplassa.

Toivottavasti saat tietää asioiden todellisen laidan, sillä oikeiden ongelmien ratkaiseminen yhdessä on huomattavasti antoisampaa kuin keksittyjen ongelmien, joista ei tahdo saada millään valmista.

Kiitos vastauksesta peruskallio. Isoin ongelmahan on juuri se, että keskusteluyhteyttä ei oikein ole. Miehen on todella vaikea avautua asioistaan, etenkään vaikeammista asioista ei halua keskustella ollenkaan. Jos otan asian esille, ei vastaa ja esittää, ettei kuullut ja lopulta saattaa suuttua ja aloittaa mykkäkoulun, pahimmillaan raivostuu ja lähtee kotoa pois miettimään asioita. Siis pakenee kaikkia vaikeita keskusteluja ja varmaan juuri siksi on valehdellut tupakoinnista. Mietin vaan, miten paljon energiaa lähes 10 vuoden salailu on vaatinut. Miten kukaan edes pystyy sellaiseen? Osittain siitäkin syystä en kuitenkaan usko, että välttämättä mitään suhdetta on ollut, koska onhan pelkkä salailu jo kuormittavaa, niin eikö sitten olisi ollut helpompaa vaihtaa siihen uuteen suhteeseen?

Joskus aikaisemmin ollaan käyty pariterapiassa, mutta terapeutti oli todella huono, ei ollenkaan osannut puuttua niihin oikeisiin ongelmiin ja luulen, että on sen kokemuksen jälkeen vaikeaa saada miestä uudelleen terapiaan. Olen kyllä miettinyt jos menisin yksin, jos siitä olisi minulle jotain apua.

Niin kauan meillä menee hyvin, kun jutellaan arkisista asioista. Kun tulee ristiriitoja tai pitäisi puhua esimerkiksi miltä tuntuu, mies menee aivan lukkoon. Eilen taas kävi näin. Jotenkin miehelle iskee niin kova henkinen paniikki, että näkee pakenemisen ainoana vaihtoehtona. Eilenkin ehdotti eroa. Tänään aamulla on taas suht normaali. Luulisi, että vuosien varrella olisi keskusteluyhteys parantunut, mutta meillä se on vaan huonontunut. En tiedä onko minulla edes oikeutta toivoa parisuhdetta, jossa keskusteltaisiin asioista, kun kuitenkin arki toimii ja monella ei ole sitäkään. Välillä vaan tuntuu, että kuolen sisältä, kun jään henkisesti niin yksin. Aina on ollut näin, mutta jotenkin se kun sain tietää tosta salailusta, loukkasi minua tosi paljon ja tajusin taas miten yksin olen tässä parisuhteessa. Mitä niin kamalaa siinä keskustelemisessa ja oman itsensä avaamisessa on?

Minni, meillä ei ole salailtu tupakoinnista vaan vähän eri asioista, mutta tunnistan tunteesi sen asian suhteen, kun toinen on kyvytön kommunikoimaan. Olen tosi pahoillani tästä, mutta ilman ammattiapua tuskin parisuhdekaan pidemmän päälle toimii.

Oma mieheni ei ole koskaan suostunut mihinkään terapiaan ja kun asioita olisi pitänyt todella kohdata, niin päätti vaihtaa naista. Vuosikausia minusta tuntui, että arkeen liittyvistä asioista pystyttiin jollain tasolla puhumaan, mutta jos vähänkin syvällisemmistä asioista olisi pitänyt jutella, hän vaan hiljeni. Lasten synnyttyä olisi pitänyt keskustella aikuisten kesken kasvatuksesta ja rajojen asettamisesta, se oli meillä se joka lopulta aiheutti suurimmat ristiriidat ja vei suhteen tuhoon.

Eli käytännössä minä rupattelin ja hän oli hiljaa. Tai sanoi että "joo". Se aiheuttaa enemmin tai myöhemmin sinussa sisäänpäinkääntymistä, eli lakkaat puhumasta kaikista itselle tärkeistä asioista hänen kanssaan.

Kyvyttömyys puhumaan ei ihan itsestään synny. Oletko seurannut miten hän puhuu sukulaisten ja kavereiden kanssa? Millainen lapsuus ja nuoruus hänellä on, löytyykö sieltä traumoja. Meillä mies ei kykene omien vanhempien kanssa puhumaan kun aivan pinnallisimmista asioista. Minä pystyn puhumaan kyllä appivanhempien kanssa isoista ja vaikeista asioista, mutta mies ei.

Tupakoija yleensä haisee hyvin voimakkaalle, onko miehesi polttaminen ollut enemmän semmoista satunnaisempaa? Stressin purkamista ehkä? Joka tapauksessa puhumattomuus on minusta isompi ongelma kuin tupakointi ja siihen kannattaa panostaa jos suinkin vain kykenee.

Kolmenmamma kirjoitti 31.10.2017 16:30

Kyvyttömyys puhumaan ei ihan itsestään synny. Oletko seurannut miten hän puhuu sukulaisten ja kavereiden kanssa? Millainen lapsuus ja nuoruus hänellä on, löytyykö sieltä traumoja. Meillä mies ei kykene omien vanhempien kanssa puhumaan kun aivan pinnallisimmista asioista. Minä pystyn puhumaan kyllä appivanhempien kanssa isoista ja vaikeista asioista, mutta mies ei.

Tupakoija yleensä haisee hyvin voimakkaalle, onko miehesi polttaminen ollut enemmän semmoista satunnaisempaa? Stressin purkamista ehkä? Joka tapauksessa puhumattomuus on minusta isompi ongelma kuin tupakointi ja siihen kannattaa panostaa jos suinkin vain kykenee.

Kiitos viestistä. Meillä pystytään onneksi puhumaan lasten kasvatuksesta, mutta tunteista ja muista vaikeista asioista ei. Mies myös helposti ottaa henkilökohtaisest sen jos olen asioista eri mieltä. Lapsuudesta kaikki johtuu. Miehen perheessä ei ole mitään keskustelukulttuuria, eivät ikinä edes kysele mitä meille kuuluu ym. ja miehen isä on ollut perheessä se, joka on määrännyt kaikesta. En edes tiedä kaikkea, mutta luulen että siellä on aika isoja traumoja taustalla. Myös mykkäkoulu on ollut perheessä tapana. Mies ei vaan ymmärrä, että hänen toiminnassaan on vikaa eikä edes halua yrittää muuttua. Toki tämä on ymmärrettävää, koska on koko elämänsä reagoinut vaikeisiin asioihin puhumattomuudella eli se on normaalia hänestä.

Tupakointi ollut ollut päivittäistä tai lähes päivittäistä. Töissä on ollut erilliset työvaatteet ja lisäksi ennen kävi aina työvuoron jälkeen kotona suihkussa. Työvuoro oli siis pitkä ja fyysisesti raskas eli siinä ei ollut mitään ihmeellistä, että kävi suihkussa. Söi paljon mynthoneita peittääkseen hajun eikä polttanut viikonloppuisin kotona. Nyt varmaan jäikin siksi kiinni, koska vaihtoi työpaikkaa sellaiseen, jossa on omat vaatteet päällä ja työvuorot lyhyempiä eikä käynyt suihkussa kotona. Lisäksi meillä oli kaikkea stressiä aiheuttavaa ja poltti varmaan enemmän.

Kuulostaa ihan samalta kuin meilläkin, siis kuvaus miehen perheestä ja valehtelu tupakoinnista. Lisäksi alkoholin ja nuuskan salailu.
Meillä sovittiin ennen ensimmäisen lapsen syntymää, että tupakan, alkoholin ja muiden vastaavien osalta näytämme hyvää mallia lapsille. Ninpä sovittiin myös siitä, että mies lopettaa tupakoinnin. Vaikeaa oli, mutta loppui joksikin aikaa. Uudelleen alkaessa alkoi juuri vastaavanlainen salailu- ja valehtelu kuin ketjun aloittajallakin - ja lupaukset (ja yritykset) lopettamisesta. Joka kerta kun taas totesin hänen taas polttavan tuntui siltä kuin olisi turpiinsa saanut. "En ole polttanut" vaikka haju kertoo muuta. Kohta juttu kääntyikin niin, että olin pakottanut sopimukseen ja sellaista sopimusta ei tarvi pitää....
Pian saman tyyppinen valehtelu alkoi alkoholin kanssa. Perjantaina töistä tullessa olut ruoan kanssa ja autotallin siivoilun (tmv) lomassa piipahdus jääkaapille oluelle niin, että illalla näytti siltä, että on juonut 3-4 olutta, mutta hyvä että pystyssä pysyy.. kysyttäessä paljonko oikein joit, vastaus oli (ja on): ne mitä näit, mutta olen vain niin väsynyt...
Jossain vaiheessa tajusin kuvion ja ymmärsin etsiä piilopulloja, joita löytyi tietenkin.

Viimeisimpänä ilon aiheena on nyt nuuska. Siitä oli aiemmin keskusteltu ja mies vakuutteli, että" ei kiinnosta, joskus kokeilin, mutta oli niin kamalaa, että varmasti en aloita". Ja jokin aika sitten löysin hänen autostaan vahingossa (olin etsimässä ihan jotain muuta) läjän nuuskapurkkeja. Tässäkin asiassa olin uskonut hänen vakuuttelujaan.
En kyllä edes kysynyt asiasta, koska en halua kuulla uusia valheita.

Niin hyvin on minua nämä vuodet sumuttanyt, että olen siinä tilanteessa, että en yhtään yllättyisi jos kuulisin hänellä olleen suhteen koko ajan toisen naisen kanssa.
Vitsi, miten tyhmä olen ollut. Tätä kaikkea on siis kestänyt 20v ja olen vasta pari vuotta sitten tajunnut koko kuvion. Erohan töstä seuraa, luottamus on minulle yksi tärkeimmistä asioista suhteessa.

Ja pointti jäi puuttumaan.
Et missään tapauksessa ole ylihysteerinen.
Oman kapean kokemukseni perusteella valehtelu/huijaus/sumutus onnistuu hyvin jos toinen ei pidä luottamusta tärkeänä parisuhteessa ja toiselle se taas on oletusarvo.
Helppo huijata, jos toinen osapuoli haluaa lähtökohtaisesti luottaa, eikä edes halua nähdä moista peliä.
Siinä vaiheessa kun "silmät aukeavat" ja kuvio paljastuu, tuntuu todella pahalta, mutta ei taida auttaa muu kuin tarkistaa tilanne, kuinka paljon ja missä kaikissa asioissa on tullut huijatuksi.
Ja tehdä ratkaisut sen perusteella.

Kiitos vastauksesta laavalamppu. Jossain vaiheessa mies oli todella tarkka kännykän suhteen ja poisti kaikki viestit ym, joten en ihmettelisi vaikka silloin joku suhdekin olisi ollut. Tällä hetkellä en sellaista epäile. Meillä mies on sanonut nuuskasta lähes samoilla sanoilla kuin sinun miehesi, mutta luulen että oikeasti on sitä jossain vaiheessa käyttänyt.

Se tunne, kun on sinisilmäisesti luottanut toiseen ja samalla onkin eletty jotain muuta elämää selän takana. Se mitä olen luullut meidän perhe-elämäksi onkin ollut miehen osalta jotain näytelmää. Niin monta tilaisuutta olisi ollut sanoa, että itse asiassa poltan taas. Kun vielä tammikuussa kysyin polttamisesta, mies kielsi polttavansa ja kun kysyin kertoisiko jos aloittaisi uudelleen, vastasi "kyllä varmaan" ja vaatteet haisevat koska työkaverit polttavat. Tässä vaiheessa oli siis oikeasti polttanut salaa melkein 10 vuotta, mutta minä tyhmä uskoin selityksen.

Toukokuussa jäi kiinni niin, että minulla oli todisteita. Myönsi, että on polttanut noin 10 vuotta, mutta ei ole polttanut joulukuun jälkeen. Uskoin taas tämän ja annoin anteeksi. Heinäkuussa selvisi, että olikin valehdellut silloin toukokuussa ja oli polttanut ainakin maaliskuussa vielä. Sen jälkeen en ole uskonut enää mihinkään mitä mies sanoo ja muutama uusi pieni valhekin tässä on tullut. Ihan kauhean rankkaa olisi vain erota, nuorin lapsista alle vuoden ikäinen. Kai sitä mennään vain päivä kerrallaan ja uusia valheita odotellessa. Minä tyhmä olin todella rakastunut näiden kaikkien vuosien jälkeenkin ja luotin mieheen ☹️.

Sen verran olen kyllä tässä kuukausien aikana oppinut tulkitsemaan miestä, että luulen huomaavani valheet paremmin. Kun kysyin siitä onko aloittanut uudelleen tupakoinnin ja kertoisiko minulle jos aloittaisi vastasi: "kyllä varmaan", kun kysyin haisevista vaatteista vastasi: "ehkä mä oon niin paljon polttavien ihmisten kanssa tekemisissä" ja kun kysyin mitä työkaverit sanoisivat jos kysyisin polttaako mies, niin vastasi: "varmaan, että ei".

Eli varmaan omasta mielestään ei edes valehtele, kun tossa on tuollainen "takaportti", että asian voi tulkita eri tavallakin., "Ehkä mä oon niin paljon polttavien ihmisten kanssa tekemisissä" tarkoittaa oikeasti: "tai sit en ja poltan itse, Heh heh." Melkein naurattaisi ellei itkettäisi 😭.

Hei Minni5 taas, paljon vierähti aikaa edellisestä kirjoituksesta, mutta pakko oli tulla kertomaan...

Meidän 5-luokkalaisella oli laaja terveystarkastus, missä käytiin läpi perheen tottumuksia ja tietysti myös tupakointia ja alkoholin käyttöä. Täytin lomakkeen muilta osin, mutta miehen tupakointi- ja alkoholi- kohdat jätin hänen täytettäväkseen. Täytetyn lomakkeen palautin lukematta.
Terveydenhoitajan tapaamisessa hän sitten totesi, että teillä ei polteta lainkaan ja alkoholiakin käytetään kohtuullisesti 😐 - en tietenkään lähtenyt siinä asiaa valaisemaan, mielestäni olisi ollut epäreilua poikaa kohtaan latoa totuus tiskiin siinä ihan yllättäen (koska lapsetkin luulevat että iskä ei polta), joten valehtelin sujuvasti minäkin 😯🗯️

Nyt olenkin ihmetellyt sitä, että miksi en silloin osannut erota kun lapset olivat pieniä. Silloin olisi ollut taloudellisesti parikin helppoa tilannetta, esim. asunnon myynnin jälkeen. Mutta eipä sitä silloin tajunnut, vaan vielä uskoi kaikenlaisia juttuja.

Mitä yritän sanoa on siis, että ehkä eroaminen on helpompaa kun lapset ovat pieniä, töitähän se kyllä teettää. Meillä ovat jo sen verran isoja (kaikki 10+), että eniten pelkään heidän reaktiotaan varsinkin kun olen itsekin ansiokkaasti salaillut iskän juomisia ja pehmennellyt hänen huonoa käytöstään. Hän kyllä on kertonut mielipiteensä minusta usein ja kovaan ääneen. Eli jännittää mikä on lasten kanta asiaan - kuka on hyvis ja kuka pahis...
Nyt tuntuu siltä, että pienet lapset olisi ollut helppo heittää kainaloon, heidän reaktionsa olisi ollut helpompi aavistaa.
Eli ei se lähdön siirto aikaan kun lapset ovat suurempia ei välttämättä tee asioita helpommiksi - päinvastoin. Suosittelen vielä miettimään asiaa.

Valehtelusta olen oppinut myös sen, että siihen joko pystyy tai ei - ja jos pystyy, niin aiheella ei ole niin väliä, onnistuu kaikissa tilanteissa tarvittaessa - oman nahkansa/kasvonsa pelastaakseen, pienissä tai isoissa asioissa- ei mitään väliä.

Kiitos viestistä laavalamppu. Meillä on sillä tavalla erilainen tilanne, että vedetään hyvin yhtä köyttä lasten kasvatuksessa ja arki on hyvää. Meillä on myös hellyyttä ja rakkautta suhteessa. Siksi valehtelu tuntuukin kamalalta, koska ennen kaikki oli hyvin (tai niin luulin). Toki näin järjellä ajatellen oli meillä ennenkin paljon kommunikaatiovaikeuksia ym. mutta en tajunnut, että ongelmat ovat näin pahoja. Tässä suhteessa on vaan niin paljon hyvää, että en tahdo luovuttaa.