Laitetaanpa vertaistuki-hakemusta peliin, alkaa olla sellainen vyyhti purettavana, että ei oikein omat voimat riitä!
Olen ollut aina liian suorituskeskeinen tyyppi ja kotoa saatu mallin oli, että miehen pitää tehdä rahaa ja tuoda perheelleen hyvinvointia sitä kautta. Olen ollut nyt reilut neljä vuotta ns. johtavassa asemassa työelämässä ja alku menikin ihan OK. Vikat pari vuotta ovat sitten menneetkin vähemmän OK => vastuualueeni laajeni aivan järjettömäksi, tein töitä about 24/7, stressaannuin ja väsyin, kaikki työn ulkopuolinen tekeminen loppui, kotona en jaksanut tehdä enää mitään muuta kuin lisää töitä, ilta päättyi sähköpostien lukemiseen ja aamu alkoi samalla hommalla, join turhan paljon (lähelle ongelmakäyttöä) ja lihoin. Nukuttua sain muutaman tunnin kerralla ja heräilin päässäni tuntuvaan surinaan (aivot ylikierroksilla). Suunnilleen viimeisen vuoden ajan olin täysin sulkeutunut ja ärtyisä, vaimostani tuli minulle täysin läpinäkyvä, lapset lähinnä ärsyttivät, olin totaalisen hukassa jossain mustassa sumussa… Rouva koitti joskus asiasta omalla tavallaan sanoa, mutta se kaikui kuuroille korville ja hänelle tuli lopulta kuponki täyteen (toki meillä oli jotain ongelmia aiemminkin) => nyt maaliskuussa pamahti eropaperi eteen ja vedin siihen nimeni ilman mitään tunteita. Tämä vähän herätti, ”ei 25 vuoden yhdessäolo voi loppua ilman mitään tunteita”(??), mutta en siinäkään kohtaa tajunnut mikä oikeasti mättää. Kämppä tyhjeni Pääsiäisenä ja sen jälkeen totuus alkoi puskea pintaan…
Olin koko kevään rauhoitellut itseäni lähes joka ilta parilla / kolmella alkoholiannoksella, söin ja nukuin miten sattuu ja kesäkuun ekalla viikolla sitten romahdin! Onneksi älli pelasi sen verran, että päädyin lekuriin ma 9.6. josta passitus työpsykologille ja perusteellisiin testeihin => diagnoosina ”pitkittyneen stressin aiheuttama, jo pitkään jatkunut työuupumus ja masennus”. Sairauslomaa tuli nyt ensihätään kuukausi, katsellaan miten jatkuu?
Tässä kun olen tätä asiaa nyt pähkäillyt niin olen tajunnut erinomaisen selvästi, etten missään tapauksessa olisi halunnut erota vaimostani, eroon halusin siitä ahdistuksesta joka minussa oli, en vaan itse älynnyt mistä se tuli! Rakastan häntä edelleen niin, että sattuu ja haluan hänet takaisin vierelleni, mutta hän luonnollisesti koki ne hylätyksi tulemisen tunteet itse ja niistä on varmasti vaikea päästä eroon. Hän kun kuvitteli jättävänsä taakseen ”läheisistään välittämättömän ja tunteettoman työnarkomaanin”, mutta tänne jäikin itse asiassa sairas mies joka kaipaa häntä aivan valtavasti! Jonkinlaiset puhevälit olemme onnistuneet säilyttämään ja olen hänelle saanut jo sanottuakin jotain näistä jutuista. Vastaanotto on vaan edelleen aika kylmä ja hän painattelee omia menojaan…
Pelkässä halusta otetussa avioerossakin on käsittääkseni aika paljon käsittelemistä itse kullakin, mutta nyt kun meikäläiselle pamahti kerralla syliin työuupumus, masennus JA aivan järjetön eron tuska niin tällä hetkellä on likimain ylitsepääsemättömän vaikeaa! Sain lekurista apua nukkumiseen sekä rauhoittavia jos tuska kasvaa katkeamispisteeseen, joten jollain lailla tässä on pystytty pysymään hengissä. Kävely & muu liikunta auttaa tietysti hetkellisesti ja jos jotain positiivista tästä keväästä / alkukesästä hakee niin painoa on tippunut yli 10kg, ruoka kun ei oikein maistu ja alkoholin olen jättänyt tuon kesäkuun ”mörköviikon” jälkeen pois lähes kokonaan.
Osaako joku antaa jotain suuntaa tai neuvoja mistä tätä vyyhtiä voisi / kannattaisi alkaa purkamaan ja onko jollain omia kokemuksia tällaisesta ”moniongelmaisuudesta”? Yksi tuttava totesi, että ”kasvikin tarvitsee kasvaakseen aina välillä vähän paskaa niskaansa”, mutta meikäläiselle sitä tuli nyt kuorma kerralla…
terv: palikka68
Jos teillä puheyhteys kuitenkin on, niin puhu...mutta vähän kerrallaan. Äläkä odota, kuitenkaan liikoja, sillä vaimollasi on ollut aikaa kerätä katkeruuden kalkkia.
Toivottavasti sinulla on muitakin läheisiä, joiden kanssa voit puhua.
Se kun jokaisella on tietty jaksamisen piste, niin en ihmettele vaimosi reaktiota. Ja toisaaltaan, sama homma itsesi kohdalla. Tuon verran piti hakata päätä seinään, että pysähdyit ja aloit muuttamaan elämääsi. Joskus se vain on niin tiukassa ja pää on kova, että mennään kovimman kautta. Vaan nyt kun olet siinä tilanteessa, niin ainakin voit ajatella sen positiivisena, että suunta on vain ylöspäin.
Oikeastaan isoin juttu, mitä voit tehdä, on pitää itsestäsi mahdollisimman hyvää huolta. Silloin elämä alkaa kulkemaan parempaan suuntaan.
Olen itse kokenut hiukan vastaavaa. Rankka loppuunpalaminen, ero, läheisen kuolema ja pari muutakin kriisiä parin vuoden sisään. Mutta nyt olen, vuosien päästä hyvinkin työkuntoinen ja jaksanut jopa opiskellakin. Varovainen on kuitenkin oltava, ettei stressiä kasaa liikaa. Yöunet menevät niin helposti.
Stressihän tarkoittaa myös sitä, että lisämunuaiset joutuvat koville. Silloin koko kroppa, aineenvaihdunta ja kaikki menee helposti sekaisin ja muunmuassa näistä asioista johtuu voimattomuus. Eli se ei ole vain henkinen voimattomuus, vaan myös hyvinkin fyysisistä seikoista johtuvaa. On syytä levätä tarpeeksi ja huolehtia, etä syö järkevästi jne. Voimia sinulle.
Kiitos palautteesta, arvostan!
Ymmärrän oikein hyvin vaimoni fiilikset tästä kaikesta, onhan hän tosiaan tehnyt minusta eroa jo jonkin aikaa (kuvaavaa oli, että en sitä edes huomannut ennen kuin oli liian myöhäistä). Hankalaksi tämän omalta kohdaltani tekee tämä voimattomuuden ja ahdistuksen tunne, ja samalla olen likipitäen täynnä pitkään piilossa ollutta lämpöä, hellyyttä, hoivaa ja rakkautta vaimoani kohtaan, ilman vastakaikua. Pitää vaan nyt yrittää olla kärsivällinen ja hoitaa ukkoa kuntoon vaikka se vaikeaa onkin!
Hei 🌻🙂🌻
Miehen burn outista alkoivat meidänkin ongelmamme. Empatian antajaa, tuttavanaisemme johdatteli miehen tuolloin suhteeseen kanssaan ja nyt on kasattu avioliiton raunioita.
Ei tämä helppoa ole: nytkin jo vuorokausi mykkäkoulua miehen taholta, koska erehdyin näyttämään nettikirjoituksen, joka muistutti miestä pettämisestään.
Hän raivostui ja huusi, että eikö tämä s....nan paska lopu ikinä.
Ilmeisesti tarkoitti tuolla uskottomuuskeskusteluja, jotka ovat olleet todella vaikeita. Minä puhun ja mies sulkeutuu, ei osaa tuoda julki asioita, enkä vieläkään tiedä, mitä on tapahtunut.
Hehän ehtivät ensin sopia yhteisen tarinan, joka ei mennyt läpi. Tenttaamalla sain julki sen, että myös intiimiä kanssakäymistä on ollut.
Mies oli pari kuukautta sairaslomalla ja vähensi työntekoa lääkärinsä kehoituksesta. Minun sanani asian suhteen kaikuivat kuuroille korville. Samaa sanoi mieskin jälkikäteen.
Sinulle on nyt ehkä tärkeintä se, että miettisit rauhassa, mitä elämältäsi oikeasti haluat.
Rivien välistä luin, että olet suorittaja luonteeltasi. Ihan kuin hakisit hyväksyntää sillä, että teet paljon asioita.
Varoittiko vaimosi etukäteen, että teillä voi tulla ero, mikäli elämänne tyyli jatkuu samanlaisena?
Sinä yksin voit vaikuttaa elämääsi ja tehdä siitä itseäsi tyydyttävän.
Uskon, että tahdonvoimasta löydät oikea polun, mitä kulkea 🙂🌻
Paljon voimia Sinulle haastavassa elämäntilanteessasi 🌻🙂🌻
Kiitos Mariella!
Toivottavasti saatte oman suhteenne kuntoon vaikka varmasti vaikeaa onkin. Työuupumuksessa ja masennuksessa ihminen kuulemma monesti menee siihen suuntaan mihin tuntuu sillä hetkellä olevan helpointa mennä vaikka sen sitten jälkeenpäin toteaisikin olleen täysin väärä suunta.
Meikäläisen kohdalla homma meni niin kummalliseksi, että eristäydyin vikan 1,5 vuoden aikana emotionaalisesti likimain kaikista ihmisistä, eli tuollaisesta "ulkopuolisesta tuesta" ei ollut kyllä pelkoakaan. Ja rehellisesti & avoimesti; 25 vuotta yhdessä enkä ole pettänyt vaimoani kenenkään toisen naisen kanssa vaikka jokunen mahdollisuus joskus on avautunutkin...
Katsellaan nyt mihin tämä menee?
terv: Palikka68