Paljon on kyse yhteisestä tahtotilasta ja siitä paljonko on itse valmis uhraamaan omia unelmiaan yhteisen tulevaisuuden eteen.

Meillä oli vaimo kanssa teini-seurustelua 16 vuotiaasta alkaen ja koko lukioikä meni tiiviisti yhdessä ollen. Puolisoni kirjoitti ylioppilaaksi vuotta aiemmin ja pääsi samantien opiskelemaan haluamaansa alaa yliopistoon 300 km päähän kotikaupungistamme. Siinähän maailmani murtui ja olin varma että tämä on tässä. Pahalta tuntui kuunnella kertomuksia fuksivuoden bileistä ja toogajuhlista ja ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uskoa yhteiseen polkuun niin paljon että kaukosuhde olisi vain yksi välivaihe.

Vuoden jälkeen päädyin itse armeijaan ja siitä tuli seuraava matkustamisen täyttämä vuosi. Tämän jälkeen olin kolmannen vuoden töissä armeijassa ja taas meni viikonloput reissatessa satojen kilometrien väliä. Kuka tietää mitä oikeasti on tapahtunut opiskelijalla, mutta toista ei voi omistaa ja yhteinen suuntaus oli aina kuitenkin yhteinen. Tämä on vain väliaikaiseta.

Tämän jälkeen minulle olisi avautunut mahdollisuus kadettikouluun, mutta tällöin puntaroin kovasti että haluanko jatkaa kaukosuhtelilua vielä neljännen, viidennen ja kuudennen vuoden. Se olisi ollut liikaa ja armeijaura sai jäädä. Se oli minun valintani enkö halua puhua uhrautumisesta. Opiskelupaikkahakuni olisi ohjannut minut eri kaupungin yliopistoon, joten hylkäsin senkin polun ja "tyydyin" AMK-tason opiskeluun jotta pääsin hinnalla millä hyvänsä samaan kaupunkiin opiskelemaan puolisoni kanssa.

Tämän jälkeen elämä veikin mennessään. Yhteistä vauvaa pideltiin sylissä vuosi yhteenmuuttamisen jälkeen ja olen sitä mieltä että tekemäni valintani oman urani suhteen ovat olleet sen arvoisia. Sinkkuna olisin tehnyt eri valinnat ja elämäni olisi aivan erilaista, mutta yhteinen tahtotila ja tulevaisuuteen katsominen ovat muokanneet osaltaan elämääni siihen pisteeseen mitä nykyään teen ja kuka olen.

Tilanne on haasteellinen ja pakkoraossa opiskeluvaihtoa voi yrittää tai sitten on valmis luottamaan toiseen niin paljon, että kykenee menemään perässä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Ei oikeastaan voi kuin luottaa.

Kiitos kommentistasi ja kokemuksiesi jakamisesta Keaton 🙂

Totta puhut, ettei oikein voi muuta juuri kuin luottaa. Meillä kun ei tällä hetkellä oikein muuta mahdollisuutta ole. Eikä sillä, mielestäni näemme aika useasti kuitenkin. Että sen puolesta välimatka ei ole ongelma, mutta se itse koulu sitten..
Mulla on kyllä useampi kaveri, pari tosi läheistäkin kaveria ollut kaukosuhteessa pidemmän aikaa kun molemmat opiskelee eri paikkakunnilla ja välimatka vielä pidempi kun meillä, eikä he ole asiasta samalla tavalla moksiskaan, kun minä. Ehkä sitten eri juttu, kun molemmat osapuolet opiskelevat? Molemmat tietävät, millaisia ne opiskelijabileet ja elämä oikeasti on ja on kuitenkin elämä vähän samantyylinen ja varmaan voi käydä joissain yhteisissäkin juhlissa, en tiedä..
Myös miehen iso osa kavereista on kaukosuhteessa opiskelujen vuoksi, ja yhdessä ovat nekin olleet jo pitkään kaikesta huolimatta. Onneksi on siis näitä "positiivisiakin tapauksia" olemassa.

Ja tuleehan kohta kesä, ja on pitkät talvilomat ym..

Hei, en tiedä lukeeko tai vastaako kukaan näihin mutta kirjoitan silti.

Ahdistaa taas enemmän tämä kyseinen aihe vaikka jossain vaiheessa tuntui jo paremmalta, kun bileissä ei käynyt niin paljon ja on oikeastaan vähentänyt niissä käymistä kun haluaa tavata minua.

Kuitenkin ovat nyt lähiaikoina menossa opiskelijaporukalla mökkeilemään ja tästä ahdistuin heti ja tulin mustasukkaiseksi, en kuitenkaan kertonut tai sitä hänelle näyttänyt, koska en jaksa turhaa riitaa.

Tiedän ettei hän tekisi mitään, on todella luotettava ollut aina eikä koskaan aihetta epäillä. Muutenkin sellainen "kiltti poika". Mutta ongelma onkin minulla. En vain osaa luottaa. Kuvittelen kaikkia kauhuskenaarioita, mitä tuolla mökilläkin voisi käydä. Pelkään myös tosi paljon, että hän ihastuu johon kuhun toiseen jolla on hänen kanssaan saman alan kiinnostus ja siitä syystä paljon yhteistä, ja kun minä olen niin hankala tämän mustasukkaisuuteni kanssa.. että varmaan löytäisi parempaakin.
Tästä ollaan keskusteltu varmaan satoja kertoja ja omien sanojensa mukaan mies sanonut ettei näe ketään muuta sillä tavalla kuin minut eikä muita halua, vaikka voisi helpompaa jonkun toisen kanssa olla muttei kuulemma parempaa. En siis ole jaksanut sanoa tästä taas, koska niin monet kerrat läpi käyty. Silti tuntuu että niitä vakuutteluja tarvitsen joka kerta. Se on uuvuttavaa etenkin miehelle mutta myös minulle, kun ei vaan mene kaaliin.

Omia terapia käyntejäkin on niin harvakseltaan nyt kun käyn julkisella ja en ole sielläkääm päässyt purkamaan, kavereille en viitsi, etteivät pidä ihan hulluna. Siltä kyllä tuntuu, siis hullulta.. en jaksa enää näitä omia ajatuksia, en tiedä miten saan nämä pysäytettyä. Pelkään vaan niin paljon, etten enää jaksaisi pelätä.
Jos on jotain neuvoja tai vinkkejä, miten nämä ajatukset ja pelot saisi hallintaan (muuta kuin terapia, siellä jo käyn), niin kertokaa ihmeessä. Elämä näiden turhien ja liian suurien pelkojen kanssa on erittäin raskasta. 😑❓

Vaikka kuinka kovasti miettisit ja hermoilisit ja pyytäisit vakuutteluja, ne eivät estä toista pettämästä. Se hermoilu on siis aivan turhaa energian haaskaamista. Sinun on vain luotettava toiseen. Tuollainen jatkua hermoilu ja epäileminen saattaa jopa ajaa toisen kauemmaksi sinusta.

Kyse on vain ajatuksista. Ne eivät ole todellisia, ne ovat pelkoja. Kun ymmärrät tämän, niiden hallitseminen voi olla helpompaa. Sinun täytyy oppia uudet ajatusmallit vanhojen tilalle. Se vaatii aktiivista työskentelyä näiden ajatusten kanssa. Pikkuhiljaa alat muuttamaan niitä. Puhut itsellesi "järkeä". Puhut niitä ajatuksia vastaan. Älä anna niille ajatuksille valtaa, vaan tee niistä pienempiä. Sinun täytyy vakuuttaa itsesi, että sinulla ei ole mitään hätää. Vaikka jotain tapahtuisikin, sinä et voi sitä estää miettimällä sitä etukäteen. Se ei ole sinun hallittavissa oleva asia, sehän siinä varmasti pelottaakin.

Kiitos vastauksesta erakkomainen, se nimenomaan pelottaakin kun asiaa ei itse voi hallita.

Tuntuu, että tulen hulluksi näiden ajatusten kanssa. Pelkään ihan hulluna sitä, että hän pettäisi, ei välttämättä harrastaisi seksiä, mutta esim nukkuisi jonkun vieressä tai olisi jotain muuta läheisyyttä/kiinnostusta. Ollaan yhdessä sovittu, että toisten vieressä nukkuminen/syleily ym lasketaan myös pettämiseksi, ja ihan yhteisymmärryksessä tämä sovittu, mies siis täysin samaa mieltä ja sanonut, ettei sellaista käytöstä hyväksyisi. Niin kuin ei myös esim tanssimista vastakkaisen sukupuolen kanssa baarissa, siis intiimimpää kiehnäystä, toki jos porukalla tanssii niin se on ok.

Mies ei siis ole antanut mitään aihetta olla mustasukkainen tai epäillä tai pelätä, mutta silti tämä olo on ihan kauhea! En ole miehelle sanonut, koska tämän kahden vuoden aikana ei varmaan olla muusta puhuttukkaan, ja se ei enää (ymmärrettävästä syystä) jaksa kuunnella turhia syytöksiä/epäilyjä. Mutta sitten näen joka yö painajaisia, että hän on touhunnut jonkun opiskelijakaverin kanssa jotain tai on ihastunut toiseen yms. Ja ne unet jää pyörimään päivä kausiksi mieleen, ne on niin todentuntuisia.. 😞

Pelkään pettämisen lisäksi enemmän sitä, että hän tosissaan ihastuisi johon kuhun toiseen, vaikka ei minua ihastuksen kanssa pettäisi, mutta haluaisi sitten lopettaa suhteen kun olisi joku toinen sydämmessä.
Ja pelkään, että hän jättää minut ennen pitkään tämän mustasukkaisuus ongelman vuoksi, vaikkei pettäisi tai ihastuisi kehenkään.

Olen miettinyt ja miettinyt. En haluaisi erota, rakastan häntä erittäin paljon ja ollaan koettu yhdessä paljon vaikeita asioita lyhyessä ajassa ja niistä selvitty. Hän on kumppaninani myös yksi parhaimpia ystäviä, saa minut aina nauramaan ja ollaan tosiaan samalla aaltopituudella. En halua menettää häntä!
Mutta välillä mietin, että olisiko se itsellenikin vain helpotus kun ei tartteisi enää pelätä ja olla ahdistunut.. tosin tiedän, että suhteeseen en varmaan kenenkään muun kaan kanssa pystyisi, ongelma nyt seuraa aina ennen kuin siitä pääsee yli. Työstän sitä paljon terapiassa, mutta silti ahdistaa ja pelottaa niin, että oma elämä jää melkein elämättä, kun ajatukset pyörii niin vahvasti noissa turhissa peloissa..

Ja kuinka turhaa olisi erota vain siksi että pelkää tapahtuvan jotain, mitä todennäköisesti ei tapahdu ja vaikka tapahtuisikin, enhän koskaan voisi olla parisuhteessa, jos jättäisin aina tämän pelon vuoksi.
Mutta en kestä enää tätä oloa, ja tuntuu ettei se helpotu, ja pääsenköhän koskaan tästä yli. Pystynköhän koskaan rakentamaan normaalia parisuhdetta ilman näitä ahdistavia pelkoja ja ajatuksia.. 😑❓

Olen niin loppu.

<u>Hei! Olisiko sinulla päivitystä näin. 6 vuoden jälkeen miten lopulta kävi teidän parisuhteelle opiskeluiden aikana tai jälkeen? Oletteko vielä yhdessä? Olisi mukava jos vastaisit nimittäin olen itse tällähetkellä täysin samassa jamassa lukuunottamatta sitä että hän opiskelee samassa kaupungissa ja näemme päivittäin. Samaistun ihan täysin kaikkiin ajatuksiin mitä ajattelet niin olisi mukavaa kuulla  miten teidän kävi ja auttoiko joku asia suuresti? Tilanteemme on siis tämä: tyttöystäväni rupesi juuri vuodenvaihteessa opiskelemaan ja  itse en siis käytä alkoholia laisinkaan eikä kylläkään tytttöystävänikään mutta pelkään juurikin sitä että hän löytäisi paremman kun minä ja juuri tuon että ihmisen kenellä on sama kiinnostuksen kohde. </u>