Taas yksi henkisesti rankka päivä takana. Oikeastaan tätä on jo jatkunut tovin ja se on jo vaikuttanut lapsiinkin, tai ainakin toiseen. Toista lastamme mies suorastaan palvoo. Toiselle näyttä ärtyneisyytensä päivittäin. Lapsi oireilee aikalailla. Ei kestä kieltoja tai pettymyksiä yms.

Itse olen uupunut monen asian takia. Elämänhalu? Mitä se on? Haluaisin ottaa lapseni ja mennä toiseen kaupunkiin, asettua sinne ja polttaa kaikki sillat takanani. Miehen käyttäytyminen saa minutkin vihaiseksi. Mielessäni olen eronut miehestäni jo monta kertaa. Kun tarkemmin ajattelee, niin eihän tässä pitäjässä ole mitään sellaista syytä ettenkö voisi täältä lähteä. Muuta kuin lasten omat asiat.Miksi siis en lähde… tuota kysyn kokoajan itseltäni. En haluaisi repiä lapsia pois tutusta kouluympäristöstä ja kavereista. Heille on muutenkin tarpeeksi vaikeaa hyväksyä erinäisiä asioita, joten muutto vieraaseen paikkaan saisi enemmän tuhoa aikaiseksi. En kyllä halua mieheni kanssa enää asua. Ystäviä ei täällä ole, joten heiltä en tukea saa.

Elämässäni on muutenkin tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana 2 rakkaan ihmisen poismeno yms. Tuotakaan asiaa mieheni ei kunnioittanut yhtään. Oli tasan yhtä ilkeä kuin ennenkin. Kun hänellä oli suruaika, olin itse auttamassa ja halusin tukea. Silloin hän torjui yritykseni. Hän tekee ystäviensä eteen mitä vaan. On julkisella paikalla ihan toisenlainen, kuin mitä kotona neljän seinän sisällä. Kuin yö ja päivä. En jaksa enää edes ymmärtää.
Tänään hän kielsi edes katsomasta häntä. Oli pakko loukata takaisin ja vajota yhtä alas. En halua, että hän ajattelee, että olisin häneen vieläkin ihan rakastunut, että antaisin kaiken anteeksi. Ei, en rakasta häntä enää. Miksi en pääse irti vaikka miten haluaisin? Meillä on ollut avioeron 1.vaihe vetämässä. 2.vaiheen aikana mies oli taas ihan toisenlainen, joten en koskaan hakemusta sinne laittanut. Nyt kaduttaa.

Minun vanhat ystäväni ja koko sukuni asuu monen sadan kilometrin päässä. Konkreettista apua en siis saa. Ei minulla ole ketään ketä kutsua tänne kahville puimaan asioita. Ei ole ketään kenen kanssa parantaa maailmaa, tai kenen luokse mennä rauhoittumaan.

Päinvastoin, valvon yöt ja murehdin. En muista, että koska olisin nukkunut rauhalliset yöunet. Tällä hetkellä olen pitkällä sairauslomalla ja minulla on ihan liian paljon aikaa miettiä kaikenlaista.

Onko kukaan teistä ollut samanlaisessa tilanteessa? Miten selvisitte ja mitä elämäänne kuuluu nyt?

Kiitos, että jaksoitte lukea. Tällä oli suuri merkitys minulle. Ehkä joku jossain osaa neuvoa… tai edes kertoa, että onko miehelläni kenties joku diagnoosi olemassa. Hänen mielestään on ihan täysijärkinen, toisin kuin minä.